Jeesus diggaa suakin

Olin kahdeksanvuotias, kun se tapahtui. Pitäjän vakavamielistä kansaa kohahdutti hätkähdyttävä tieto: nuori pastori oli liittänyt puheeseensa rohkean sanakäänteen. Kesken kirkonmenojen ja Jumalan pyhän sanan hän oli maininnut nimen, jonka paikka on vain viihteessä, jossakin sellaisessa lehdessä kuin Seura tai Elokuva-aitta. Niitä vain harvat tilasivat, mutta useammat kävivät lukemassa naapurissa.

Vaikka olin alakouluikäinen, muistan hyvin, mitä kirkossa sattui. Kesken saarnansa pastori loi lempeän silmäyksen rippikoululaisten lehteriin ja lausui arvelunaan:

– Jotkut teistä kuuntelevat Paul Ankaa.

Lause meni täsmälleen noin. Pastori myös äänsi nimen niin kuin se kirjoitetaan. Rippikoululaisten kesken syntyi liikehdintää, he vilkaisivat toisiinsa, ja saarna jatkui. En muista, miten pastori käytti mainitsemaansa tietoa, olin siihen liian nuori ja ymmärtämätön. En muista sitäkään, mikä sunnuntain aiheena oli, ”Kutsu Jumalan valtakuntaan” vai ”Etsikkoaikoja”, ja laulettiinko saarnan päätteeksi virsi, esim. ”Oi suruton, niin varma menossasi”.

Ehkä pastori tiesi, mistä puhui. Kun rippikoululaiset pyöräilivät takaisin koteihinsa ja kun pallokuvioinen leninki tai veljeltä lainattu puvun takki oli ripustettu naulaan, hiivittiin ehkä kaappiradion ääreen. Avattiin se siinä toivossa, että jospa siitä kuuluisi edes katkelma iki-ihanasta laulusta You are my Destiny-yy.

Useimmiten toivo oli turha. Radiosta kuului ehkä Maamiehen tietolaari tai Säätila rannikkoasemilla, mutta musiikkia vain harvoin ja silloinkin valikoidulle joukolle. Tilannetta hankaloitti sekin, että vakiintuneen käsityksen mukaan radio sai olla auki vain uutislähetysten ja hartausohjelmien aikana. Muina aikoina kuuntelu viittasi kuuntelijan kevytmielisyyteen ja tämän rehellistä työtä kohtaan osoittamaan halveksuntaan. Kartettavaa musiikkia oli kahta lajia, oli maallismielisiä renkutuksia, joista saattoi saada vamman sieluunsa, sekä ”sinfonioita”, joita jokaisen jätkämiehen velvollisuus oli ylenkatsoa. Joskus radiosta tuli myös kuorolaulua ja kanteleen soittoa, mutta niitä ei tässä lasketa mukaan.

Kansan ryhdikästä asennoitumista kuvaa se tapaus, kun diakonissa meni katsomaan Nevalaisen emäntää. Tapaus meni oletettavasti näin. Emännällä oli radio päällä, mutta heti huomatessaan, että kirkollisen viran haltija kaasutteli kuplavolkkarillaan pihapiiriin, hän sulki sen. Diakonissa ehti kuulla, että radiosta tuli Tulipunaruusut. Diakonissalle tuli paha mieli, sillä sen kappaleen hän olisi halunnut kuulla. Seuraaviin Lauantain toivottuihin oli pitkä aika.

Diakonissa ärtyi yhä enemmän, kun emäntä rupesi puuhaamaan kahvia. Diakonissa inhosi kahvia, ja edellisessä paikassa, Kuittisilla, hän oli joutunut kohteliaisuuttaan juomaan peräti kaksi kuppia. Hän esteli ensin muodon vuoksi, sitten tosissaan, mutta emäntä ei antanut periksi.

– Tästä talosta ei, kuulkkee, kukkaan lähe kahvittamati…

Toisen kupin jälkeen diakonissa kysyi emännältä, että mitäpä jos hän lukisi ääneen katkelman Thomas Wilcoxin kirjasta Kallis hunajanpisara. Se oli diakonissan hienovarainen kuittaus kahvista, ja emännän ei auttanut kuin myöntyä. Silmät kiinni ja pää alas luotuna hän kuunteli, kun diakonissa luki sivun, sitten toisen ja ehtipä jo kolmanteenkin. Diakonissan lähdettyä emäntä väänsi radion uudestaan auki. Siellä soitettiin Silmät tummat niin kuin syksyinen yö. Senkin kappaleen diakonissa olisi halunnut kuulla.

Kotikirkossani sattunut tapaus syövytti mieleeni pelon: entäpä jos isäni, pappi, saisi päähänsä tehdä jotain samantapaista. Lähestyisi meitä lapsia ja nuoria jollain sopimattomalla lauseella, lirkuttaisi tai lässyttäisi, ilmehtisi oudosti…entä jos isä innostuisi puhumaan Helsingin slangia, jota hän osasi kouluvuosiltaan. Entä jos hän mainitsisi koulukirkossa jotain ”bulista pläägistä” tai peräti ryhtyisi laulamaan laulua: ” Oi mutsi, mutsi, stikkaa eldis lamppuun, sun kundis kolaa täältä kohta vek… Sen jälkeen minua ei pelastaisi mikään. Olisin mennyttä miestä.

Vältin onnellisesti nämä karikot ja ehdin aikuisikään. Arkana opiskelijapoikana kuljin sunnuntaiaamuisin Helsingin tuomiokirkkoon. Usein siellä saarnasi tuomiorovasti Kuula, vanha hieno herrasmies.

Kerran tuomiorovasti katsoi rippikoululaisten suuntaan – heitä oli kirkossa aikamoinen joukko, pojilla näkyi hapsottavaa tukkaa ja tytöillä oli hiukset silmillä, niin että kajalkynällä ympäröityä silmäparia tuskin erotti. Tuomiorovasti päätti sanoa nuorille jotakin ystävällistä.

– Nuoret… ei kannata mennä niihin DISKOTEEKKEIHIN. Minä olen ottanut selvää, että niissä on monesti niin huono FIILIS.

Kirkkoon levisi typerryttävänä tuo tieto: diskoteekeissa on huono fiilis. Itse tuomiorovasti on ottanut siitä selvää. Mietin mielessäni, miten se tapahtui. Oletettavasti näin.

Tuomiorovasti on NOTKUNUT jonkun diskon ovella ja kuunnellut kadulta käsin kuinka jengi JORAA tai JAMMAILEE tuon pelottavan laitoksen sisällä. Sitten hän on antautunut varovasti puheisiin purkkaa jauhavan nuorekkaan ovimiehen kanssa. Kun tämä on ensin vakuuttunut siitä, että tuo hienosti pukeutunut herra ei ole Alkon tarkastaja, joka on tullut tutkimaan, anniskellaanko ala-ikäisille, hän on heittäytynyt peräti suopeaksi. Vieras on varovasti tiedustellut, millainen FIILIS sisällä vallitsee ja onko se aina hyvä…hölmökin aavistaa, että kielteinen vastaus saattaisi nyt olla paikallaan.

– Ei, valitettavasti. Kyllä fiilis pääsee joskus laskemaan.

Siinäpä se. Fiilis pääsee joskus laskemaan, ja me papit tiedämme, milloin se tapahtuu. Siksi meillä on alinomainen kiusaus nostaa fiilistä silloinkin kun ei pitäisi.

Valitsen esimerkiksi itseni. Kun lapseni ehtivät kouluikään, mietin joskus, että mitäpä jos isäpappa ilahduttaisi heitä pitämällä päivänavauksen aidolla kuusikymmentäluvun tai seitsemänkymmentäluvun slangilla. Harjoittelin mielessäni sopivia ilmaisuja. ”On eri mälsää, kun…eiks jee… Mälsää, vai pitikö sanoa mälvää?

Katsoin lapsiani. He lukivat kirjaa ja katselivat televisiota pahaa aavistamattoman väköisinä. Tunsin omantunnon soimauksen. Ei, ei kukaan isä voi olla lapsilleen niin julma.

Ympyrä kohdallani sulkeutui, kun tein vuosia sitten kuuluisan Helsingin-matkani. Sen matkan, jolloin kaikki meni pieleen.

Kuljin kuluneissa arkivaatteissani läpi ostoskeskuksen, jossa tyylikkäästi pukeutuneet tytöt pysäyttelivät ohi kulkijoita ja istuttivat heitä tuoleihin stailattaviksi. Minut he hyppäsivät kylmästi yli. Kaikille muille tuo ehdotus tehtiin. Panin sen merkille.

Hain balsamia haavoihini, hakeuduin verenluovutukseen. Sen, jos minkä, pitäisi aina tehota. Sanotaanhan kutsussakin: Hyvä mieli veren antajalla.

Kun toimenpide oli ohi ja istuuduin kahvipöytään, ystävällinen vapaaehtoinen loi minuun lämpimän katseen. Hän kohdisti sanansa minulle ja vain minulle:

– Ottakaa sitä voileipää ihan niin paljon kuin haluatte…

Mutta päästyäni linja-autoasemalle tulin taas iloiselle mielelle. Vastaani osui kaksi hyvältä tuoksuvaa tyttöä, toisella oli kitara, toisella ohjelmalehtisiä. Sain kutsun herätyskokoukseen. Tunsin mielessäni lämpimän läikähdyksen. Niin alhaalla kenkään ei kulje…

En mennyt, mutta otin ohjelmalehtisen mukaan. Siinä oli myös nuorille tarkoitettu osuus. Se alkoi vetävällä otsikolla ”Jeesus diggaa suakin”.

Tuntematon kirjoittaja puhutteli lukijoitaan iskevästi, hän jakoi heidät aluksi kahteen joukkoon, sukupuolen mukaan. ”Oletko jäkälä vai donna”, hän tiedusteli.

Jäkälä – milloin olin viimeksi kuullut sen sanan? Ehkä joskus kuusikymmentäluvun alussa. ”Jäkälät joraa” toteaa Pohjantähtitrilogian Jouko, helsinkiläinen opiskelijapoika katsellessaan isoisänsä kotipitäjässä maalaisten touhuja. Mutta ”donna”…

Matkalla kotiin mietin: Jeesus diggaa suakin…Eikö voi sanoa myös ’sustakin’? Molempia muotoja kuulee.

Tällainen minä aina olen. Ilosanoman kuullessanikin sorrun epäolennaisuuksiin.