Mikä on kristinuskon suhde huumoriin? Huumori / nauru on Econ fantastisen romaanin ”Ruusun nimi” ytimessä. Paitsi että kyseinen kirja kannattaa ehdottomasti lukea, on kysymys huumorin suhteesta uskontoon ja vakaumukseen edelleen pohtimisen arvoinen. Mille saa huvittua ja nauraa ja mikä on kategorisesti kiellettyä eli huonoa makua, pilkkaa tai peräti maallisen lain tuomitsemaa ja rangaistuksen alaista tämänpuoleisessa?
Toisaalta: Millainen kuva jumaluudesta piirtyy huumorin näkökulmasta, siis nauraako Jumala tai huvittuu jostain ihan positiivisessa mielessä? Ensimmäisen uskonkappaleen näkökulmasta voisi ajatella, että ihmisen hyvä nauru heijastaa luojaansa, onhan ihminen Jumalan kuva. Nauraako Jumala / Jeesus taivaassaan, kun kuulee hyvän tsoukin vaikkapa itsestään? Vai onko jumaluus kaiken tietävänä jo ajatellut kaikki vitsien variaatiot, niin ettei Häntä paljon enää naurata…
Minä en tiedä vastauksia näihin, mutta olisi kiva kuulla pohdiskeluja aihepiiristä. Netti on täynnä jumalhuumoria, joista nk. ”Vahvauskoiset” (vai paremminkin ”Heikkouskoiset”?) epäilemättä loukkaantuvat. Mutta loukkaantuuko Jumala? Millainen tai milloin uskontovitsi on paha? ”Jumala ei salli itseään pilkattavan.” (Gal.) Tuossa kohdassa ei kuitenkaan puhuta huumorista.
Googlaamalla kuvahaun vaikkapa hakusanoilla ”Jesus everywhere” voi testata omia rajojaan.
Tuo blogissa oleva kuva on elokuvasta ”Dogma”.
Sen saattoi kokea pilkallisenakin. Itse koin sen kannanottona uskoon ja uskontoon, joka oli täysin oikeutettu. Ja siinä Jumalasta annettiin hyvä ja kunnioitettava kuva, loppujen lopuksi.
Elokuvan alussa oli intropätkä, jossa tekijät sanoivat uskovansa, että Jumalalla on huumorintajua. ”Vesinokkaeläimet todistavat sen” 😀
Monikin seikka luomakunnassa kertoo Jumalan huumorintajusta. Mainitsin täällä joskus siitä miten mantereet ovat kuin suunnitellusti tietyn muotoisia.
Eläinkunnan monimuotoisuus, syvänmerenkalojen ilmeet jne.
Johann Arndt totesi klassikkoteoksessaan Totisesta kristillisyydestä (=tosi kristillisyys), että Herramme kerrotaan montakin kertaa itkeneen, mutta ei koskaan nauraneen. Tämä taas kertoisi siitä, että nimenomaan tosi kristillisyyteen kuuluu tärkeänä tuntomerkkinä murhe omista synneistä ja asiaan kuuluva vakavuus, ei kepeys ja ilottelu. Tässä tehdään edelleen erottelu maailmallisen ja hengellisen ilon välillä.
Myönnän olevani sen verran patakonservatiivi, että vierastan pyhillä asioilla leikittelyä. Vaikka itse olenkin haudanvakava varsinkin maahanpanijaisissa ja jossakin määrin erikoistunut mielivaltaisiin hengellisten sanojen uudelleentulkintaan.
Arvostan sitä tekopyhyyteen kohdistuvaa ironiaa, jota on monissa Clint Eastwoodin filmeissä. Muun muassa ”Luotikujassa”, jossa uskonnolliset tienvarsikyltit luovat karmean kontrastin poliisimafian teoille.
p.olla uudelleentulkintoihin.