Mieltäni on syvästi järkyttänyt viimeaikainen väitös, että Jeesuksella ei olisi ollut partaa. Jos tämä pitää paikkansa, niin moni asia menee uusiksi niissä jaakopinpaineissa, joita neljän vuosikymmenen ajan olen käynyt partaisen Mestarini kanssa. Onko minua huijattu?
Tuohduksissani rupesin vääntämään blogia siitä, miksi mies tarvitsee partaa, mutta sitten oivansinkin, että olinkin sellaisen jo viisi vuotta sitten kirjoittanut eräällä toisella blogialustalla. Vanha juttu ei tietenkään ymmärrä käsitellä teemaa Parraton Jeesus, vaan teksti pitää totena, että parrat on.
torstai 8. huhtikuuta 2010
Mihin mies tarvitsee partaa?
Jos Jumala olisi tahtonut, että miehen pitäisi jostakin kumman syystä ajaa partansa joka aamu pois, niin kaiketi Luoja olisi voinut suunnitella turpajouhien poiston paljon helpommaksi! Jos parta kasvaisi esimerkiksi poskien sisäpuolella, sen voisi helposti pureskella irti ja sylkeä pois suustaan. Olisi meillä miehillä näin muodoin ihan oikeakin syy räkiä säännöllisesti.
Minulla on ollut parta aina. Tai miten sen nyt ottaa. Lapsena en vielä antanut sen kasvaa, mitä nyt silloin tällöin kokeilin sellaista irtopartaa. Ja totesin, että joo, isona sitten, kun vanhempien ylivalta minuun lakkaa, silloin kasvatan itselleni komean parran. Vielä nuorukaisena tosin harjoittelin hennoilla viiksillä. Eivät lähteneet karvat nenän ja ylähuulen välistä irti, vaikka miten yritin karkealla pyyhkeellä hangata.
Armeija-aika oli kovaa, kun ei saanut pitää partaa, viiksiä eikä edes tekopartaa: Kun yritin jyystää partaa sähkökoneella, leukaperiin jäi selkeät siniset rannut ikään kuin muistutukseksi siitä, että tästä me karvat kuitenkin vielä jonakin päivänä tulemme ulos. Jos taas lähdin höylällä raastamaan sänkeä irti, niin verihän siinä aina lensi. Ajattelin, että olen vain tällainen tumpelo enkä osaa käyttää partaterää oikein, mutta ammattipartureille kävi aivan samoin: Eivät hekään selvinneet operaatiosta ilman kolmea haavaa. Minkäs teet – liian herkkä iho!
Opiskeluaikoinani selitin äidille, että papin on ihan hyvä olla parrakas (silloin Suomessa ei vielä tiedetty naispapeista tuon taivaallista), sillä se luo katu-uskottavuutta. Tai ainakin kirkkouskottavuutta. Ja saa käyttäjänsä näyttämään arvokkaammalta ja sitä paitsi vielä 10 vuotta vanhemmaltakin. Silloin tällöin tosin pääsi Tapiolan tanhuvilla käymään niin kiusallisesti, että ollessani äitini kanssa kävelyllä vastaan tuli tuttujani, jotka eivät olleet ennen nähneet äitiäni. Ja luulivat häntä tyttöystäväkseni!
Joskus voi tulla aika, että otan tuon vuosikymmenen ja risat ulkonäöllisesti takaisin ajamalla parran pois. Onneksi vielä ei tähän asti ole ollut pysyvää tarvetta. Vaimolleni ja perheelleni parta on ollut ihan OK, mutta äidilleni ei koskaan. Kävimme äitimuorin kanssa 30-vuotisen sodan parrastani. Vielä kuolinvuoteellaankin, jo kovin heikkokuntoisena, äitee katsoi minua pitkään ja totesi: ”Ajaisit tuon parran pois. Näytät ihan koiralta!”
Kuinka ollakaan, puoli vuotta äidin kuolemasta ajoin kuin ajoinkin parran pois. Katsoin (lopultakin) itseäni peilistä ja totesin, että en tunnista itseäni tuosta kuvasta. Eikä aikaakaan, kun parta taas kasvoi osaksi minuuttani. Minkähän rotuisena koirana äiti mahtoi minua pitää?
Yhtä asiaa en millään ymmärrä: Miksi sanotaan, että ei parta pahoille kasva, turpajouhet joutaville? Tarkoittaako tämä kääntäen sitä, että parta kasvaa vain hyville? Jeesuskin oli hyvä partasuu. Mielelläni seuraan (matkin) häntä partatyyliä myöten (Imitatio Christi?). Tämänvuotisella Via Crucis-Jeesuksella tosin ei ollut partaa ollenkaan. Ei edes tekopartaa. Taisi olla nainen kyseessä? Mihin tämä maailma on oikein menossa…?
* * * * * * * *
PS. 8.10.2014: Ihan käsittämätön on Lutherin heitto, että synti on kuin parta, joka täytyy joka aamu ajaa pois. Ovatko naiset siis muka synnittömiä? Ei, arvelen, että Luther on tässä kohdassa jotenkin erehtynyt. Eihän hän sentään mikään paavi ollut…
Mitä käyttöä parrattomalla Jeesuksella on? En ymmärrä, mutta hämilläni taidan itse vain naureskella partaani.
Sanoi Luther myös, että järki on kuin huora, joka antautuu kenelle tahansa isännälle.. että enemmän vain taisi tavoitella raflaavuutta ja iskevyyttä vertauksillaan.
Meitä oli 6 luterilaista pappia ja yksi kans.väl.työn sihteeri, jotka kävimme tänään ekskuriolla katolisessa Pyhän Henrikin kirkossa Kaivopuistossa. Kirkkoherra isä Marko oli hyvin huumorintajuinen mies. Jaoimme hänelle vähän Luther-tietoutta. En muistanut tuota Eliaksen sitaattia…
Pakko oli meikäläisen kysyä, mitä mieltä katolinen pappi on Kallion luterilaisesta rippituolista, hymyilyttääkö aihe esimerkiksi. Ei, ei, ihan hyvänä ideana piti. Sitä sovituskoppia tosin täytyy muistaa käyttää vain rippiin eikä siellä jaaritella mitään terapeuttisia juttuja.
Illan päätteeksi osallistuimme viikkomessuun. Huomasimme, miten katolilaiset ovat tarkasti matkineet meidän luterilaisten messukaavaa. Me tulimme ehtoolliselle viimeiseksi, mutta niiltä oli justiinsa päässeet ehtoollisaineet loppumaan. Kyseessä näetsen on sellainen vähävarainen seurakunta. Rikkautta ilmeni vain puhuttujen kielten määrässä…
Jospa se naisilla riittää kainaloitten rajaus pitämään pahan poissa.
Arkeologinen löytö on mielenkiintoinen siksi, että Jeesus kuvaillaan niin maalaus- kuin elokuvataiteessa useimmiten pitkätukkaisena ja länsimaisen vaalean näköisenä. Todennäköistä kuitenkin on, että hän oli tyypillisen juutalaisen miehen näköinen. Ainakaan ei ole mainintoja, että ulkonäkö olisi ollut jollain tavoin poikkeava.
Pier Paolo Pasolinin elokuvassa Matteuksen evankeliumi Jeesus on tumma ja hänellä on lyhyt musta tukka. Elokuvan Jeesuksen persoonassa näkyy puhuttelevan pelkistetty suoraviivaisuus. Inspiroivaa elokuvassa oli myös se, kuinka ihmetellen ja vastahakoisesti Jeesus taipui tehtäväänsä. Tämä oli italialaisen Pasolinin näkemys mutta toi jotain uutta omiin ajatuksiini.
Elokuvan ensi-ilta oli vuonna 1964.
Millaisia mahtoivat olla parranajon välineet ja mahdollisuudet noin vuonna 30?
Jos hän oli siis tosi Jumala ja tosi ihminen, niin ihmisenä hänellä olisi kaiken järjen mukaan parta kasvanut.
Vahvasti siis pidän todennäköisenä, että Jeesuksella oli parta.
Toisaalta maailmani ei romahda, vaikka hän olisi ollut parraton, mutta eikö se olisi herättänyt huomiota?
Kyllä hän huimiota herätti, mutta ulkonäön erikoisuuksiin ei uudessa testamentissa viitata. Elämäntapoihin ja opetuksiin kyllä.
Kyllä Jeesuksella oli parta. Ehkä hän välillä ajoi sen pois, jos sitä liikaa ihailtiin. Kaikilla meillä on haivenia naamassamme. Nuorilla naisilla se muistuttaa persikkaa pehmeää.
Koiraroduksi arvailisin jotain isoa karvaista paimenkoiraa, joka makoilee auringossa silmät sirrillään, onnellisena siitä, että on olemassa ja saa suojella muita vähin vaivoin, kun jo suuri koko pelottaa asiattomia.
Viimeksi Sveitsissä käydessäni totesin, että katolinen messu siellä muistuttaa kyllä enemmän meidän luterilaistamme kuin sikäläinen reformoitu messu, joka on äärimmäisen koruton.
Tänään vanhuksille suunnatussa torstaipiirissä pitämässäni puheessa mainitsin ohimennen että heprean kielen vanhaa merkitsevä sana on konkreettisessa alkuperäisessä merkityksessään tarkoittanut pitkää partaa.
Heprealaisin kirjaimin merkitty luetaan oikealta vasemmalle.
Sana on:
zaqen : זָקֵן
Jos Hän kerran oli kaltaisemme, niin Hänelle kasvoi parta. En ole nähnyt kovin montaa miestä, jolle ei olisi kasvanut partaa.
Kuuluisassa Torinon käärinliinassa hahmottuu parrakas ja suhteellisen pitkähiuksinen mies. Toisaalta monet vanhemmat Kristus-paimenta esittävät kuvat ovat parrattomasta nuorukaisesta. Seinälläni on vuosia sitten Brasiliasta tuotu pieni krusifiksi: siinä Jeesus on partainen intiaani. Eikö tärkeintä ollut ja ole se, mitä Hän teki puolestamme? Parta on sivuseikka.
Sain taannoin kehotuksen lukea raamatusta yksi kohta, jonka myös täällä kerroin. Sen sanan pohjalta voi sanoa, että se ei ole Jeesuksen liina, jos kaulan kohdalla ei ole saumaa, koska silminnäkijä kertoo, että liinat olivat kahdessa pinossa. Silloin viisaat teologit todistivat, ettei raamattu ole silminnäkijäkertomusta. Jos näin on, olemmeko kaikki höynäytettyjä?
Jesaja 50:6 Selkäni minä annoin lyötäväksi, poskieni parran revittäväksi, en peittänyt kasvojani pilkalta ja syljeltä.
Seurasin tämän aamun Ruttopuiston kirkosta lähetettyä laulettua messua, enkä muista oliko alttaritaulun Jeesuksella parta vai ei. Parta ei ole tärkeä, mutta sitäkin tärkeämpää on hellyys, Zärtlichkeit, joka taulusta ja lasta sylissään pitelevästä Jeesuksesta huokui. Olisi voinut kuvitella, että kuorojen laulu oli enkeleiden laulua Kuninkaansa kunniaksi. Kiitos ”jumiksen” järjestäjille kauniista, kauniista messusta.