Jehovan todistajien uskonnollisen järjestön mukaan todistajat ovat vilpittömiä totuuden etsijöitä. Heidän tarkoituksenaan on siis vilpittömästi sekä etsiä että ylläpitää totuutta yhteisössään.
Kaunis tavoite. Mutta kuten nokkelimmat jo arvaavat, todellisuus on vallan toinen.
Vilpittömään totuuden etsintään kuuluu olla avoin. Siihen kuuluu oleellisesti myös se, että mikäli nykyiset totuudet osoittautuvat perusteettomiksi, totuudet päivitetään. Jehovan todistajien yhteisössä totuuksia kyllä päivitetään, mutta ei koskaan vilpittömästi tai totuuden itsensä takia, vaan ainoastaan pakon edessä.
Monet Jehovan todistajien nykyisistä totuuksista on osoitettavissa perusteettomiksi (kuten vuoden 1914 ”raamatullinen” merkitys, johon koko todistajuus perustuu). Jehovan todistajien uskonnolliset johtajat, nk. hallintoelin, on tietoinen virheellisistä opeistaan, mutta ei tule tekemään niille mitään ennen kuin on aivan pakko.
Tällainen asetelma ei ole vilpitöntä totuuden etsintää. Se on omien näkemysten jalustalle nostamista totuuden kustannuksella.
Entä jos joku Jehovan todistaja on vilpitön totuuden etsijä, ja kiinnostuu tutkimaan Jehovan todistajien uskonnollisen yhteisön totuuksia tarkemmin ja löytää niistä virheitä tai muita heikkoja kohtia? Korjatuista totuuksista tulisi entistäkin vahvempi kokonaistotuus, joten hallintoelin saattaisi lähettää näin vilpittömälle yksilölle jopa henkilökohtaisen kiitoksen panoksestaan vilpittömässä totuuden etsinnässä?
Ei ihan. Koska vilpittömällä totuuden etsinnällä ei todellisuudessa ole mitään tekemistä jehovantodistajuuden kanssa, tällainen yksilö erotettaisiin Jehovan todistajien uskonnollisesta yhteisöstä. Mitään merkitystä ei olisi sillä, ovatko yksilön esittämät epäkohdat yhteisön totuuksista aiheellisia vai eivät. Yksilö erotetaan seurakunnasta joka tapauksessa. Kaupan päälle hän menettää ystävät ja läheisensä.
Vilpittömän totuuden etsinnän hintalappu voi olla päätä huimaava, eikä siitä saa alennusta.
Asetelma voi aiheuttaa varsin absurdeja tilanteita. Tässä yksi sellainen.
Eräs Jehovan todistaja oli innokas Raamatun tutkija. Henkilö sukelsi mielellään syvälle tutkimusten maailmaan, ja ottamaan selvää totuuksien taustoista ja historiasta. Yksi iso asiakokonaisuus joka henkilöä kiinnosti, oli Jehovan nimi: miten nykyiseen muotoon oli päädytty ja mitä sen taustalla oli.
Henkilö oli niin kiinnostunut aiheesta, että laati siitä tutkielman. Tutkielmaa varten henkilö kävi läpi ison kasan lähteitä, opiskeli tetragrammit, luki teoforiset nimet ja paljon oheismateriaalia masoreettisista teksteistä.
Mikä oli innokkaan totuuden etsinnän tulos tässä tapauksessa? Sama kuin aina. Mikäli Jehovan todistaja poikkeaa yhteisön sementoimista totuuksista, hänet erotetaan yhteisöstä. Henkilön suurin synti oli, että hän tarjosi tutkielmaa luettavaksi muille Jehovan todistajille ja yritti keskustella Jehovan nimestä seurakuntalaisten kanssa. Ketään ei kuitenkaan kiinnostanut, keskustelu käännettiin nopeasti muihin aiheisiin. Henkilö erotettiin luopumuksesta, vaikka Jehovan todistajat eivät edes lukeneet tutkielmaa.
Henkilö ei enää ole Jehovan todistaja ja innokas Raamatun tutkija. Nykyään henkilö on ainoastaan innokas Raamatun tutkija.
Tutkielman pohjamateriaalia:
The Divine Name in masoretic text
Westminster Leningrad Codex
The Divine Name in Aleppo Codex
Theophoric names in Holy Bible which includes prefixes and suffixes of the Divine Name
Kirkkomme on sen puoleen mukava paikka, ettei täältä ketään potkita pois. Esittääpä miten voimakkaita näkemyksiä kristillistä oppia vastaan. Tuskin olisi mitään sellaista syytä, jolla seurakuntalainen voitaisiin erottaa kirkosta ?
Niin. Ja varsinkaan siitä syystä, että tutkii perinpohjaisesti jotain raamatullista teemaa.
Pekka Veli Pesonen: ”Kirkkomme on sen puoleen mukava paikka, ettei täältä ketään potkita pois.”
Asia on juuri noin kuin Pekka kirjoitti. Ev.lut. kirkossa toteutuu ”kristityn vapaus”. Voi lähteä seurakunnasta ja kukaan ei kysele miksi lähdit tai tulla seurakuntaan ja kukaan ei kysele miksi tulit. Siis on vapaus mennä ja tulla ja uskoa tai olla uskomatta.
Kirkon sisällä toimivissa joissakin herätysliikkeissä on taas toisenlaista menoa. Niissä on tarvetta kontrolloida toisten kristittyjen tekemisiä. Anteron esille tuomat Jehovantodistajien keskuudessa tapahtuneet asiat ovat jotenkin tuttuja (tai sukulaisia) myös herätyskristillisyydessä. Ehkä uskontotieteilijät ja psykologian ekspertit voisivat selittää, että miksi monesti uskontoihin liittyy ankara kontrolli ja oikeassaolemisen tarve.
Tällaista tapahtuu, vaikka Raamatun keskeinen henkilö yritti opettaa, että ota ensin hirsi pois omasta silmästäsi, jotta näet otaa roskan pois veljesi silmästä.
En ole kumpaakaan, mutta käsitän ongelman nousevan siitä käsityksestä, että kristityn elämältä odotetaan tiettyä kontrollia. Jos kontrollia ei lainkaan ole, niin koko uskolta putoaa pohja pois. Silloinkin voidaan kyllä vedota armoon, mutta mihin tarvitaan armoa, jos mitään väärää ei ole tehty. Syytöntä ei voi armahtaa. Vain syyllinen voidaan armahtaa. Jollei syyllisyyttä saa , eikä voi osoittaa, niin ei kukaan voi omistaa myöskään armoa. Syyttömälle armolla ei ole mitään käyttöä. Kontrolli aiheuttaa syyllisyyden kokemuksen, joka siis on välttämätön kristitylle, jotta hän voi omistaa armon. Herätysliikkeissä on tyypillistä, että niissä on omaleimainen kontrolli eli laki. Laki on oikein hyvä jos sitä käytetään oikein. Lakia ja sen noudattamista voidaan käyttää myös täysin väärinkin.
Laki on helppo jokaisen käsittää. Se on hengellisessä elämässä kaikki se mitä Jumala sanassaan omiltaan vaatii ja tahtoo. Jotta vaaka pysyy tasapainossa, niin täytyy olla vastavoima, joka on suurempi, kuin laki ja sen vaatimukset. Se on syntien anteeksiantamus, joka voidaan saada omaksi ainoastaan uskon avulla. Sitä ei saa aikaan mikään muu Jumalan tahdon toteuttaminen. Senkaltaiset yritykset johtavat siihen, että Jumalan pyhää tahtoa on laimennettava sopivaksi, jotta voi uskoa, että kykenee sen tahdon vaatimukset toteuttamaan. Näin valmistuu tekopyhä ihminen, joka luulee olevansa pyhä ja puhdas ja voi ylhäältä päin tuomita muita. Onhan hän muita parempi. Todellisuudessa hän vain salaa pahuutensa jopa itseltään ja keksii kaikenlaisia tekosyitä, sille, ettei itse toimi kaikessa prikulee oikein. Oma todellisen tilan salaamisessa auttaa huomion kiinnittäminen muiden virheisiin.
Pekka Veli Pesonen: ”Jos kontrollia ei lainkaan ole, niin koko uskolta putoaa pohja pois.”
Jos tarkoitat, että uskova esim. luterilainen, jehovantodistaja tai helluntailainen, tarvitsee uskonelämälleen jonkun kontrollin, niin olen kanssasi eri mieltä. Kuka on kenenkin kontrolloija?
Minun käsitys on, että ”armo (miten sen istse kukin määrittelee) opettaa kaiken jumalattoman menon hylkäämään ja maailmalliset himot, ja tässä maailmassa siviästi ja hurskaasti ja jumalisesti elämään. ”
Ei noista ihmisen psykologis-hengellisistä asioista tarvitse tehdä monimutkaisempia kuin ne todellisuudessa ovat. Emme me ihmiset todellisuudessa niin pahoja ole kuin ”uskikset” ja Vanha testamentti antavat ymmärtää. Ihminen tarvitsee ”armoa” eli toisten hyväksyntää.
Kyllä vakkaumukkseen ja maailmankatsomukseen liittyvät asiat ovat mitä suurimmassa määrin jokaaisen ihmisen yksityisyyteen kuuluvia asioita, joihin ei pyytämättä muilla – edes vanhemmilla tai muilla sukulaisilla – ole nokan koputtamista.