Jehovan todistajien lapsiin istutetaan epäterveitä pelkoja, jotka vaikuttavat mieleen pysyvästi

Mitään oikeaa oppia ei ole olemassakaan, mutta terveempiä ja epäterveempiä yhteisöjä kyllä. Uskonnottomasta näkökulmasta arvioisin, että pääasia ovat ne Jeesuksenkin mainitsemat hedelmät, joista puu tunnetaan. Jehovan todistajat kylvävät jälkeensä paljon epäterveitä ilmiöitä, joka juontaa fundamentalistisesta ja ”ainoaa oikeaa totuutta” kaiken muun hinnalla painottavasta doktriinista. Tällöin menee helposti lapsi pesuveden mukana ja yhteisöstä tulee epäjumala, jota on seurattava seurauksista riippumatta.

Jos ei ole olemassa mitään oikeaa oppia, koko kristinusko on huijausta. Tuo on hyvä arviointi kriteeri, ” puu joista hedelmät tunnetaan” mutta miten ne tunnistaa? Tässä tulee kysymykseen kenellä on oikeus tulkita Raamattua, sillä eivät mitkä tahansa hedelmät kelpaa. Kirkossa tämä ratkaisu on aivan selvä, siitä ei ole pienintäkään epäselvyyttä. Kirkolla on oikeus yksin tulkita Raamatun tekstejä ja arvioida hedelmät. Näin on toimittu vuosituhansia. Tämä malli on edelleen voimassa. Kysymys ei ole mistä tahansa ns. ”kirkosta”, vaan kirkosta joka on kanonisen rajojen sisällä.

Sami Paajanen: ”Jos ei ole olemassa mitään oikeaa oppia, koko kristinusko on huijausta.”

Tämä on samankaltaista itseään polveen ampumista kuin Jehovan todistajien toteamus siitä, että jos Raamatun vedenpaisumus ei ole kirjaimellinen tapahtuma, koko Raamattu menettää merkityksensä. Puuttuu laajempi asioiden hahmottamiskyky. Toki kaikki uskonnot ovat huijausta siinä mielessä, että niiden jumalat eivät ole todellisia vaan evoluutiopsykologisia tilaustöitä, mutta oikein käytettynä niillä on silti paikkansa yhteiskunnassa.

Sami: ”Tässä tulee kysymykseen kenellä on oikeus tulkita Raamattua, sillä eivät mitkä tahansa hedelmät kelpaa. Kirkossa tämä ratkaisu on aivan selvä, siitä ei ole pienintäkään epäselvyyttä. Kirkolla on oikeus yksin tulkita Raamatun tekstejä ja arvioida hedelmät.”

Nimenomaan kenellä tahansa on oikeus tulkita Raamattua. Kirkon ja erilaisten uskontojen tulkinnat ovat kaikki samalla tavalla vailla auktoriteettia. Toki on helposti todettavissa, minkä uskonnon tai kirkon tulkinnat ovat surkeampia ja minkä taas parempia. Mitä enemmän tulkinnoissa mennään ihmisyys edellä, sen parempia ne ovat.

Antero, näet asiat eritavalla.

Hyvä Anssi S,

Ei ole mitään ”klassista kristinuskoa”. Ortodoksinen kirkko on ainoa todellinen Kirkko, muut kristilliset yhteisöt ovat siitä eronneita suuntia. Vain ortodoksinen kirkko sisältää koko alkuperäisen uskon täyteyden. Mutta koska Kirkon jäsenet ovat ihmisiä, he ovat kaikkea muuta kuin täydellisiä, vaikka Kirkko sinänsä onkin.

Ei siinä ole ole mitään ihmettelemistä, että erilaiset hereettiset ryhmät ja pakanauskonnot aiheuttavat ongelmia.

Valistunut uskonkritiikki ei osaa vastata teologisiin kysymyksiin. Se ei kokemuksellisesti tunne kirkon elämää. Kristityt ovat surullisia harhaopeista ja rukoilevat harhaoppisten paluusta aidon kirkon yhteyteen.

Kiitos Anssi! 🙂

Anssi: ”Paitsi että klassinen kristinusko ei opeta ”pahojen” ihmisten tuhoutumista vaan heidän hylkäämistään ikuisen, koskaan päättymättömän kärsimyksen valtaan! Kumpi on julmempaa?”

Kyllähän ikuinen kärsimys on aina julmempaa kuin ikuinen tiedottomuus. Oleellista lienee kuitenkin mihin näitä ”pahoille” varattuja loppusijoituspaikkoja retoriikassa käytetään. Niitä käytetään ainoastaan ihmisten pelottelemiseen, joten siltä osin kyse on täsmälleen yhtä moraalittomasta ja julmasta toiminnasta. Etenkin kun pahoilla tarkoitetaan aina niitä, jotka eivät usko pelottelukeinoja käyttävien uskonnollisten ryhmien omia väitteitä ja maailmankuvaa. Sellainen on itsessään pahuutta.

Anssi: ”Ainoa toivo on valistuneessa uskontokritiikissä, josta voimme päästä osalliseksi teini-iässä tai aikuisena, jos ja kun alamme ajatella omilla aivoilla.”

Niin se taitaa olla. Jehovan todistajien tapauksessa tästäkään ei valitettavasti ole apua, sillä lapset indoktrinoidaan yhteisön maailmankuvaan ja uhkakuviin kapaloista saakka. Heille uskonnollinen järjestö on totuus eikä sitä tule edes mieleen kyseenalaistaa. Kaikki kriittinen taas tulee suoraan Saatanalta eikä sitä saa kuunnella tai tutustua siihen. Uskonnollisissa yhteisöissä kuten Jehovan todistajissa lasten oikeudet eivät toteudu millään tavalla. Heillä on vain yksi vaihtoehto eivätkä he voi vaikuttaa siihen.

Antero,

Julmia pelottelu- ja kontrollointikeinojahan nuo helvetti- ja harmageddon-opit selvästi ovat, vaikka pelottelijat niihin itsekin vilpittömästi uskoisivat. Vankilassa on miellyttävämpi virua, kun siellä on seuraa. Ulos päässeet karkurit taas ovat kalvava muistutus siitä, että jossain saattaa olla vapaus, jota itsekin pohjimmiltaan kaivataan. Väki ahtaissa uskonnollisissa yhteisöissä vähenee, mutta pidot eivät välttämättä parane. Poislähtijöiden ymmärrys ja moraali on kyseenalaistettava; muuten saatetaan joutua pohtimaan sitä, ollaanko itse hakoteillä.

Helvetti- ja harmageddon-oppien pirullisuus on siinä, että ihmisen ei tarvitse uskoa kyseisten katastrofien todellisuuteen edes vakaasti, jotta hän pelkäisi niitä ja antaisi niiden hiljaa terrorisoida elämäänsä. Riittää että hän pitää niitä mahdollisina. Jo se on kyllin hyvä peruste pelata varman päälle ja antaa tietoisuuden kuvitellusta vaarasta sanella oman elämän ehdot kehdosta hautaan. Ryhdytään omaksumaan sellaisia uskonkäsityksiä, moraalikäsityksiä, elämäntapoja ja tulevaisuudenodotuksia, jotka ilman ilmassa leijuvaa vakavaa uhkaa eivät ihan ensimmäisinä pälkähtäisi ajattelevan ja myötätuntoisen ihmisen päähän.

Anssi: ”Helvetti- ja harmageddon-oppien pirullisuus on siinä, että ihmisen ei tarvitse uskoa kyseisten katastrofien todellisuuteen edes vakaasti, jotta hän pelkäisi niitä ja antaisi niiden hiljaa terrorisoida elämäänsä. Riittää että hän pitää niitä mahdollisina. Jo se on kyllin hyvä peruste pelata varman päälle ja antaa tietoisuuden kuvitellusta vaarasta sanella oman elämän ehdot kehdosta hautaan. Ryhdytään omaksumaan sellaisia uskonkäsityksiä, moraalikäsityksiä, elämäntapoja ja tulevaisuudenodotuksia, jotka ilman ilmassa leijuvaa vakavaa uhkaa eivät ihan ensimmäisinä pälkähtäisi ajattelevan ja myötätuntoisen ihmisen päähän.”

Osut napakymppiin. Esimerkiksi todistajista irtautuneista osa pelkää edelleen harmageddonia tai se tulee mieleen erilaisissa tilanteissa, vaikka he eivät enää uskoisikaan yhteisön asemaan ainoana oikeana totuutena, ja jopa vaikka he tietäisivät, että järjestön käsitykset ovat hölynpölyä. Pelot on istutettu niin syvälle, että ne nousevat refleksinomaisesti tietyissä tilanteissa vanhasta muistista, selkärangasta. Tämä kertoo juuri siitä, että uskonnollinen mielenhallinta muokkaa ihmisen mieltä pysyvästi.

Itse olen päässyt peloista eroon jo parikymmentä vuotta sitten, mutta osa meistä kärsii niistä vaihtelevasti ja toistuvasti edelleen. Vain koska yhteiskunta sallii lasten mielen raiskaamisen uskonnollisilla peloilla.

Vaikka itselläni ei ole JT-taustaa, pystyn ymmärtämään ex-todistajien tuntemuksia, koska kasvoin yhteisössä, jossa oppi ikuisesta helvetistä oli näkyvästi ja toistuvasti läsnä. Sillä motivoidaan ihmisiä tänäkin päivänä ajattelemaan ja käyttäytymään tietyllä tavalla, avoimesti tai rivien välistä. Mikään ei ole muuttunut.

On aivan totta, että lapsena mieleen juurrutettua on vaikea tunnetasolla jättää taakseen, vaikka järki olisi jo kauan aikaa huidellut ihan muilla huudeilla. Onneksi järki auttaa ajan myötä tunnistamaan tunteet indoktrinaatioksi.

Olet Marko aivan oikeassa. Kritiikin kärki olikin tässä suunnattu suoraan Jehovan todistajien uskonnollista järjestöä kohtaan. Vaikka esimerkiksi luterilaiseen doktriiniin kuuluu epäinhimillinen käsitys helvetistä, sillä ei ymmärtääkseni pelotella nykyään ihmisiä tai varsinkaan lapsia yhtä tarmokkaasti kuin Jehovan todistajat pelottelevat omia lapsiaan vaikkapa harmageddonilla.

Olisi tietysti hienoa Marko, jos taikasanat ”abusus non tollit usum” päästäisivät luupin alle joutuneen uskon joka kerta pälkähästä. Uskon ongelmat eivät kuitenkaan suinkaan aina johdu siitä, että se ymmärretään väärin. Monesti ne johtuvat siitä, että se ymmärretään aivan oikein.

Oman erehtymättömän uskonsa lumoissa olevan ihmisen on vaikea myöntää tai edes tiedostaa, että vaikka uskoisin prikulleen niin kuin löytämäni Oikea Oppi minua ohjaa (mitä se puhdasoppisuus missäkin yhteisössä sitten onkaan) – saatan silti olla enemmän tai vähemmän väärässä, niin kuin kuka tahansa muukin. Errare humanum est koskee myös minua ja minun yhteisöäni, ei vain sinua ja sinun yhteisöäsi, tai häntä ja hänen yhteisöään. ”Uskon – siis tiedän”, on fundamentalistinen virhepäätelmä.

Ongelmien ulkoistaminen ja ”ei koske meitä”-ajattelu eivät auta. Myös yritys istua kahdella pallilla yhtä aikaa tuntuu oudolta lohduttelulta: ”Kyllä minä helvetin kaltaiseen hirvittävään eskatologiseen vaaraan lujasti uskon….mutta en halua tulijärveen ylen määrin keskittyä.” Jos näet todella uskotaan edessä siintävään kaikkien tragedioiden äitiin, kammottavine ja peruuttamattomine seurauksineen, maailmanpalosta ja Jumalan vihasta alvariinsa varoitteleva Jehovan todistaja toimii oman systeeminsä puitteissa johdonmukaisemmin ja armeliaammin kuin ”tosiasioita” hyssyttelevä tunnustuksellinen luterilainen. Todistajan todellisuudentaju on kyllä hämärtynyt vakavasti, niin uskon, mutta loogisuudesta ja ajattelun ja käytöksen koheesiosta hän saa kympin. Tunnustuksellinen luterilainen puolestaan voisi saada vaikka UUT ry:n kunniakirjan hengellisen väkivallan vastaisesta toiminnasta eli omien luovuttamattomien uskontotuuksien taka-alalle häivyttämisestä.

Jopa C. S. Lewis oli sitä mieltä, että jos muu ei auta, ihmisiä pitää pelotella pois helvettiin johtavalta tieltä. ”Suuressa avioerossa” on muistaakseni käsitystä havainnollistava kohtauskin.

Meinasin oksentaa inhosta, kun kuuntelin nykyisin lapsienkin äänillä rahankerjuutaan tehostavan Radio Dein kanavalla 9 vuotiaan pikkutytön lukevan ääni väristen Raamatusta Johannes Kastajan pään irtileikkaamisesta.

”Jopa C. S. Lewis oli sitä mieltä, että jos muu ei auta, ihmisiä pitää pelotella pois helvettiin johtavalta tieltä. ”Suuressa avioerossa” on muistaakseni käsitystä havainnollistava kohtauskin.”

-Se onkin mielenkiintoinen kirja! Juuri sen sisältämän helvettikäsityksen vuoksi, mutta toki kokonaisuutena myös.

Kirjassa on mm piispa, joka ”ei ehdi jäädä taivaaseen kun on pidettävä tärkeä seminaari helvetissä.”

Vaihtoehtoina ei olekaan ikuinen aurinkoloma ja kidutuskammio. Ja siksi monet valitsevat helvetin, vielä kun ovat päässeet tutustumaan taivaaseen.

Anssi Saarela. Sitoutuminen oikeaan oppiin – oikeastaan terveelliseen oppiin – ei tarkoita sitä, että oman uskonyhteisön ongelmia ei voisi havainnoida ja puuttuakin niihin. Puuttuminen voi lisäksi tapahtua monella eri tasolla.

Oma kokemukseni on se, että usein ahdistuksen ja pelkojen taustalla on uskonnollisen perheen psykopatologia, osaamattomuus kohdata pienten lasten kysymykset ja huolet sekä yhteisön oma osaamattomuus tai vallanhalu. Lapset käsittävät aina asioita omalla tavallaan. Luterilaisesta viitekehyksestä käsin on myös tehty havainto, että kuulijat voivat kokea saman saarnan täysin vastakkaisilla tavoilla. Siksi pidän yleisellä tasolla tärkeänä selkeää lain ja evankeliumin julistusta. Jotta kukaan kuulija ei jäisi ahdistuksen alle sikäli kuin minusta riippuu.

Mitä helvettiin ja tuliseen järveen tulee, siinäkin on useampi tärkeä näkökulma. Ensiksikin viimeisellä tuomiolla on kysymys Jumalan ehdottomasta, universaalista ja kaikki näkökohdat huomioon ottavasta oikeudenmukaisuudesta. Jos joku on kokenut elämänsä aikana hirvittävää vääryyttä, on lohduttavaa ja rohkaisevaa luottaa siihen, että Jumala lopulta toteuttaa oikeudenmukaisuuden. Paradoksaalisellakin tavalla, kuten kristillinen pelastus- ja armo-oppi opettavat.

Toiseksi viimeistä tuomiota EI todellakaan ole tarkoitettu lasten pelotteluun ja tapa- tai kuuliaisuuskasvatukseen, vaikka sitä tunnetusti on tapahtunut eri yhteisöissä myös luterilaisen kirkon sisällä. Iso viehtymys tähän aihepiiriin voi ymmärtääkseni kummuta julistajan omasta psyykestä ja tietenkin siihen on syytä puuttua.

Lopuksi. Lähden siis siitä, että kristillisen uskonopin kokonaisuudessa on tarpeen pitäytyä koko paketissa myös niiltä osin kuin uskonkohdat ovat oman aikamme näkökulmasta mahdottomua ja luotaantyöntäviä. Samalla on syytä paneutua niiden oikeaan käyttöön ja välttää väärää käyttöä, tarvittaessa tapahtuneet virheet myöntäen. Sitten eri yhteisöillä on hyvin erilainen valmius tähän, mutta se on eri asia.

”Ensiksikin viimeisellä tuomiolla on kysymys Jumalan ehdottomasta, universaalista ja kaikki näkökohdat huomioon ottavasta oikeudenmukaisuudesta. ”

Ikuinen kidutus hirvittävine miljardi vuotta kestävine tuskineen ei ole milloinkaan oikeudenmukainen, koska ihminen ei ole voinut vapaasti itse valita y h d e n ihmisen teosta johtunutta perisyntisyyttään, joka siis on helvettiin joutumisen perimmäinen syy.

Seppo H. Esität mielivaltaisen tulkinnan perisynnin ja kadotuksen välisestä suhteesta. Kukaan EI joudu kadotukseen ilman omaa syytään samalla kun kukaan EI voi ansaita pelastusta omilla teoillaan. Kadotus saadaan ansiosta ja pelastus armosta. Totta kai tässä on kysymys paradoksista.

Käsitykseni ei ole sitten niin millään tavalla mielivaltainen, ainoastaan erittäin johdonmukainen , koska ne syyt,jotka johtavat hänet helvettiin, johtuvat pohjimmiltaan perisynnistä,johon hän ei ole millään tavoin syyllinen. Toisin sanoen hänellä ei ole tasapuoliset mahdollisuudet valita hyvän ja pahan välillä,koska perisynti painaa vaassa valinna enemmän pahaan kuin hyvään.
Jos hän ei olisi perisynnin vammauttama hänhän ei olisi syntinen ja eikä tekisi syntiä ja pääsisi automaattisesti taivaaseen.

Marko kirjoitti:

”Sitoutuminen oikeaan oppiin – oikeastaan terveelliseen oppiin – ei tarkoita sitä, että oman uskonyhteisön ongelmia ei voisi havainnoida ja puuttuakin niihin. Puuttuminen voi lisäksi tapahtua monella eri tasolla.”

Millä tasolla puuttuminen tapahtuu, jos ongelma on siinä niin sanotussa oikeassa opissa? Siitähän oli puhe. Ei uskonyhteisön ongelmista eikä opin väärin ymmärtämisestä tai käyttämisestä.

”Jos joku on kokenut elämänsä aikana hirvittävää vääryyttä, on lohduttavaa ja rohkaisevaa luottaa siihen, että Jumala lopulta toteuttaa oikeudenmukaisuuden.”

Vääryydentekijöiden joukossa on lukemattomia ihmisiä, jotka ovat saaneet syntinsä anteeksi luterilaisen tai jonkin muun kirkon parannuksentekoprotokollan mukaan. Miten siis oikeudenmukaisuus toteutuu heidän uhriensa kohdalla? Miten he saavat hyvitystä? Mikä lohduttaa ja rohkaisee? Pahantekijäthän on vapautettu syyllisyydestä ja rangaistuksesta ja päätyvät taivaaseen. Edustamassasi eskatologisessa skenaariossa uhri menee helvettiin, jos hänellä ei ole oikeanlaista uskoa, ja uskova väärintekijä taivaaseen. Joudut korostamaan tekojen merkitystä tai merkityksettömyyttä aina sen mukaan, puhutaanko helvettiin vai taivaaseen menijöistä. Yhtäältä sillä on muka hirveän suuri merkitys, miten ihminen elää – ”nahkurin orsilla tavataan”. Toisaalta sillä ei ole loppupeleissä minkäänlaista merkitystä, sillä uskon kautta vanhurskautetun suuriakaan syntejä ei lasketa eikä hänen uhriensa kokemaa vääryyttä muistella.

Jos taas keskitymme pelkästään niihin ihmisiin, joille Jumala ei ole lahjoittanut uskoa ja jotka omien sanojesi mukaan ”omasta ansiostaan” viruvat helvetissä, niin miten heidän ikuinen vaivaamisensa ja tietoisina pitämisensä tarkkaan ottaen on oikeudenmukaisuuden toteutumista? Oikeudenmukaisuus ja oikeamielisyys on kristillisessä teologiassa alun perin sitä, että Jumalan tahto toteutuu ”myös maan päällä niin kuin taivaassa”. Kuolemanjälkeiset tilat eivät ole areena, jossa oikeudenmukaisuuden toteutumista voidaan mitata ja tarkkailla. Oikeudenmukaisuuden toteutumista koskevat tilanteet ovat takana päin.

Helvetti perinteisesti ymmärrettynä on pelkästään kostorangaistus, mittasuhteiltaan käsistä karannutta silmitöntä raivoa niitä kohtaan, jotka syystä tai toisesta eivät kelpaa taivaaseen, Hammurabin laki gone wild. Kyse on ikivanhasta ”silmä silmästä ja hammas hampaasta”-periaatteesta, jonka sekä Jeesus että häntä ennen(!) Buddha ovat kumonneet ja ohittaneet aikoja sitten.

Anssi S. Aluksi muistutan, että se henkilö, joka Uudessa testamentissa eniten puhuu helvetistä, on itse Jeesus Kristus. Muun muassa eettisesti erittäin velvoittava vertauspuhe hyvän tekemisestä tässä elämässä Matteuksen 25. luvussa päättyy vakavaan näköalaan ikuisesta elämästä ja ikuisesta kadotuksesta. Näin siis itse Jumalan Poika, joka myös on kuollut meidän syntiemme ja mokiemme sovittamiseksi. Kristilliseen maailmankuvaan kuuluu luovuttamattomasti myös iankaikkisuusnäköala. Totta kai on samalla kysymys useasta yhtäaikaisesta paradoksista, joita kaikkia emme välttämättä pysty edes parhaalla inhimillisellä ajattelulla loogisesti ratkaisemaan. Ihminen kun voi samaan aikaan olla oikeasti syyllinen yhteen ja sanalla syytön toiseen syntiin.

Mitä uskoon tulee, näyttää siltä, että tarkastelet sitä (kuten myös rikos-rangaistus-anteeksianto -kysymystä) hyvin kapea-alaisesti ja jonkin uskomusjärjestelmän sokeana totena pitämisenä. Tästähän kristillisessä uskossa ja oikeudenmukaisuudessa ei tietenkään ole kysymys. Vanhastaan on muuten tehty ero synnin ajallisten seurausten ja rangaistusten sekä iankaikkisuusperspektiivin välillä.

Lähden siitä käytännöllisestä huomiosta, että terve oppi asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Esimerkiksi lain ja evankeliumin oikea jakaminen julistuksessa auttaa erittäin pitkälle, samoin pitäytyminen kristinuskon vanhaan valtavirtaan. Tiedän tämän oman työurani varrelta ja myös omakohtaisesti.

Tarvittaessa apua saadaan sielunhoidossa, psykiatriasta ja lastensuojelusta. Todellinen ongelma tässä on se, että lahkojen ja lahkon omaisten yhteisöjen opetukseen on vaikea puuttua.

Marko: et nyt vastannut kysymyksiini, mutta en ihmettele sitä, koska eihän niihin voi vastata millään järkevällä tavalla. Niiden tarkoitus oli vain havainnollistaa perinteisten eskatologisten uskomusten absurdiutta. Ne hajoavat käsiin, kun niitä alkaa vähänkään tarkemmin analysoida. Siksi niitä ei yleensä analysoidakaan. Tyydytään vain heittämään kevyesti ja Deus ex machina -tyyppisesti, että viimeinen tuomio tuo mukanaan oikeudenmukaisuuden…jollain tavalla. Kukaan ei vain tiedä miten. Tehtyjä vääryyksiä tai rikoksia ei saa enää tekemättömäksi tai korjattua, joten jäljelle jää vain ikuinen rangaistus. Sitä pidetään sitten oikeudenmukaisuutena. Todellisuudessa se on pelkkä kosto siitä ja korvike sille, ettei oikeudenmukaisuus siinä ja siinä tilanteessa koskaan tapahtunut. Oikeudenmukaisuus on kuolemaa edeltävän elämän käsite.

”Aluksi muistutan, että se henkilö, joka Uudessa testamentissa eniten puhuu helvetistä, on itse Jeesus Kristus.”

Tiedät varmasti, etteivät eksegeetit ole ollenkaan yksimielisiä siitä, että hän olisi puhunut ikuisesta kärsimyshelvetistä tai että hänen eskatologiset odotuksensa muutenkaan olisivat menneet siististi yksiin myöhemmän kirkollisen ja kreikkalaishenkisen teologian kanssa. Meillä on kiusaus projisoida Raamattuun valtavasti myöhempää tulkintaperinnettä ja myös häivyttää Jeesuksen juutalaisia juuria. Myös Paavalilta on vaikea löytää ikuisen helvetin oppia muutoin kuin peruuttamattoman tuhoutumisen merkityksessä. Kirkkoisistäkään kaikki eivät uskoneet ikuiseen kärsimyshelvettiin. Kysymys ei valitettavasti tai onneksi ole niin yksinkertainen kuin millaiseksi sovinnainen dogmatiikka sen esittää.

”Tehtyjä vääryyksiä tai rikoksia ei saa enää tekemättömäksi tai korjattua, joten jäljelle jää vain ikuinen rangaistus. Sitä pidetään sitten oikeudenmukaisuutena. Todellisuudessa se on pelkkä kosto siitä ja korvike sille, ettei oikeudenmukaisuus siinä ja siinä tilanteessa koskaan tapahtunut.”

-Kenen ajatuksista nyt puhut? Olen pohtinut kadotuksen olemusta paljon, oikeastaan jo lapsesta saakka.

Itse ajattelen, että kadotus on lopulta sitä mitä ihminen on tässä ajassa tavoitellutkin. Se on kärsimystä, mutta itse valittua. Täydellisenä se miten ihminen on tässä elämässä asiat priorisoinut ja miten on tiensä valinnut. Juuri siksi minusta Lewisin näkemys romaanissa ”Suuri Avioero” on niin kiinnostava ja minusta paljon syvemmin mietitty kuin tulijärvi-paratiisiloma -asetelma.

Tämä olisi lopulta oikeudenmukaista, mielestäni. Tässä pätee se sanonta: ”On kahdenlaisia ihmisiä, niitä jotka sanovat Jumalalle ”tapahtukoon Sinun tahtosi”, ja niitä joille Jumala sanoo: ”tapahtukoon sinun tahtosi”.
Ja kärsimyksiä ei taivaassa kukaan muista, joten niitä ei ole tarpeenkaan korvata tai hyvittää.

”Itse ajattelen, että kadotus on lopulta sitä mitä ihminen on tässä ajassa tavoitellutkin. Se on kärsimystä, mutta itse valittua.”

En Sari usko, että kukaan ihminen tietoisesti tavoittelee tai valitsee ikuista kärsimystä. Väite on absurdi. Ja jos sellaiseen päädytään tiedostamatta ja yllätyksenä, niin aikamoinen hiirenloukku on kehtomme äärelle asetettu. Gracias a la vida.

Tahdonvapaus on tekojen ohella niitä seikkoja, joiden merkityksen tai merkityksettömyyden välillä pompitaan aina villisti sen mukaan, puhutaanko helvettiin vai taivaaseen menijöistä. Yhtäältä sanotaan, ettei ihmisellä ole vapaata ratkaisuvaltaa pelastuskysymyksessä: Jumala valitsee pelastuvan ja lahjoittaa hänelle uskon. Taivaaseen mennään sulasta armosta. Toisaalta jos ihminen päätyy helvettiin, hänelle sanotaan sormi pystyssä, että kohtalo on itse valittu: kadotus saadaan ansiosta. ”Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää.” Uskon puute on ”ihan oma syy”, kuten Nicke Lignell lauloi VitaePron mainoksessa. Tällainen ajattelu ei ole paradoksaalista eli näennäisesti ristiriitaista vaan aidosti ristiriitaista ja irrationaalista.

”Ja kärsimyksiä ei taivaassa kukaan muista, joten niitä ei ole tarpeenkaan korvata tai hyvittää.”

Voisi tietysti ajatella, että se olettamasi muistamattomuus on juuri sitä korvausta ja hyvitystä. Saman asian ajaisi kyllä kaikkien ihmisten elämän päättyminen kuolemaan. Jälkimmäisessä olisi se etu, ettei kenenkään tarvitsisi samanaikaisesti kärsiä ikuisessa piinahelvetissä.

Kiitos Marko asiallisista kommenteistasi. Hyvä kun keskustellaan tärkeistä asioista.

Anssi S. Vastasin kyllä, mutta lyhyesti: kysymys on paradoksien joukosta, jota me emme tässä ajassa välttämättä pysty kaikin tavoin loogisesti sovittamaan yhteen. Äärettömään Jumalaan uppoaa aika paljon logiikkaa.

Totta kai historiallis-kriittisestä eksegetiikasta löytyy mitä erilaisimpia ja eri tavoin perusteltuja selityksiä, joiden avulla on yritetty tai yritetään separaattorin tavoin erotella toisistaan ”aidot” Jeesuksen sanat, ”tradition” luomat Jeesuksen sanat ja jopa evankelistan luomat sanat… Kun tähän vielä lisätään valistuksen jälkeinen ja nykyään vielä postmodernit tulkinnat, on melkein väistämätöntä, että Jeesuksen ja Uuden testamentin opetuksista jää jäljelle vain valikoima ”demytologisoituja” ajatelmia sen mukaan, sopivatko ne meidän eettisiin arvoihimme tai käytettäviksi. (Tiedän kyllä, ettei Jeesuksen opetusta tallennettu digitaalisesti). Ollaan helvettiopin eksegeettisistä yksityiskohdista mitä mieltä tahansa, itse asia ei sillä muuksi muutu.

Lienemme yksimielisiä siitä, että tässä elämässä on tärkeää pyrkiä oikeudenmukaisuuteen. Mutta olen kyllä vakaasti sitä mieltä, että tämä oikeudenmukaisuus heijastaa jotakin transsendenttisen Jumalan omaa olemusta. Tästä seuraa, että myös Jumala ON armollinen, oikeudenmukainen, pyhä, rakastava jne jne. Ja jos sen enempää hyvä kuin pahakaan eivät saa palkkaansa tässä ajassa, loppuratkaisun on mielekästä olettaa tapahtuvan ikuisuuden ja ajan risteyskohdassa: Kuten myös uskomme, opetamme ja tunnustqmme ”… on tuleva sieltä tuomitsemaan eläviä ja kuolleita”. Ihan oikeasti eikä vain runollisena kielikuvana.

Lopuksi vielä huomio: minusta tuntuu välillä siltä, että helvettiopista ahdistuvat eniten ne, joiden ei siitä tarvitsisi ahdistua, kun taas ne, joiden pitäisi siitä havahtua, eivät koko asiasta piittaa.

Miten Marko määrittelet paradoksin ja miten erotat sen aidosta loogisesta ristiriidasta, joka edellyttää ajattelun korjaamista? Vaikka kyseinen ristiriita löydettäisiin Kirkon klassisesta opista.

Mielestäni paradoksin tavanomaisin merkitys yleiskielessä on ”näennäinen ristiriita”. Kyse ei ole loogisesti hämärästä tai vaikeaselkoisesta tai avoimeksi jäävästä asiasta. Paradoksi avautuu järjelle, vaikka ensi vilkaisulta ei siltä tuntuisi.

Lause ”joskus on pysähdyttävä päästäkseen eteenpäin” on paradoksi. Siinä ei ole mitään aidosti epäloogista tai vaikeatajuista. Lapsia ehkä lukuun ottamatta kaikki ymmärtävät sen merkityksen ja nimenomaan järjellä.

Ytimekkään määritelmän paradoksista tarjoaa Kielitoimiston sanakirja: ”näennäisesti järjen t. luonnonlakien vastainen mutta paikkansapitävä, todenmukainen väite, toteamus, ilmiö, seikka tms.; jnk yllättävän asian ironisessa t. leikkisässä sävyssä paljastava toteamus”

Jos sanoisin, että ”poikamiehet ovat toisinaan naimisissa”, kelpaisiko se sinulle paradoksiksi? Vai myöntäisitkö edes tuon aidoksi loogiseksi ristiriidaksi?

Lopussa olevasta huomautuksestasi tuli mieleeni prof. Heikki Räisäsen vanha kommentti: ”Helvetin roihu syttyi alkuaan sortajia varten, mutta päätyi kärventämään pieniä ja heikkoja. Se lienee ahdistanut vähemmän niitä, jotka liikuttavat sotajoukkoja ja suurta rahaa kuin niitä, joilla muutenkin on arka tunto ja heikko itsetunto.” (Uuteen uskoon: Teologisesta itsekritiikistä uskontojen vuoropuheluun, Kirjapaja 1993, s. 32).

Anssi Saarela. Minä lähden siitä, että Jumala on ”sui generis”, oma lajinsa. Kuten Luther 1535 totesi: Jumalalla on tapana antaa uskottavaksemme järjenvastaisia asioita. Hänen esimerkkejään olivat mm. neitseestäsyntyminen ja ylösnousemus. Meille opetus viimeisestä tuomiosta on vastaavan lainen loukkauskivi. Se vain on luonteeltaan eettinen ja moraalinen. Pidämme yhtä aikaa kiinni Jumalan (pelottavasta) oikeudenmukaisuudesta ja Jumalan (käsittämättömästä) armosta. Vasta tämän jälkeen voimme alkaa pohtia paradoksien ja loogisten ristiriitojen tai johdonmukaisuuksien luonnetta. Minulla ei ole nyt muuta järkevää uskonnonfilosofista vastausta paradoksien ja loogisten ristiriitojen väliseen eroon. Ratkaisevaa on, että meidän asiamme ei kristittyinä ole asettaa Jumalalle filosofisia tai muitakaan ehtoja, jotka Hänen ilmoituksensa pitäisi täyttää, jotta voisimme sen hyväksyä.

Mitä Heikki Räisäsen ja muiden ”uuteen uskoon” -suosittelijoiden näkemyksiin tulee, sanoudun niistä irti, koska ne eivät tavoita transsendenssia eli Jumalan tuonpuoleisuutta, vaan kutistavat kristillisen uskon vain tämänpuoleista koskevaksi. Raamatunkin tekstit jäävät valikoimaksi kirkkoa kulttuurihistoriallisesti puhuttelevia virikkeitä. (Syynä se, että yksi H.R.n kirjoista langetti minut epäuskoon, josta Jumala sitten armossaan pelasti. Kuulun niihin, jotka ihan aikuisen oikeesti ovat siinä prosessissa kokeneet helvetinpelon ja perinteisen ”parannuskamppailun” vaikka inhimillisesti ajatellen isoimmat syntini siinä vaiheessa taisivat olla karkkivarkauksia ja epärehellisyyttä). Tämä ei estä minua arvostamasta vaikkapa H.R.n tutkimustyötä ja jopa soveltamasta sitä jossain.

On todella niin, että uskoon tullut väärintekijä voi päästä taivaaseen kun taas epäuskoinen uhri joutuu kadotukseen. Miten sitten nämä transsendenttiset tilat sitten onkin ymmärrettävä Raamatun uskonnollisen kielen ilmaisujen valossa. Tietenkin tämä on epäoikeudenmukaista, kun asiaa tarkastellaan tietyn suppean ja teoreettisen näkökulman varassa. Itse näen asian siten, että Jumalan tuomioistuin ottaa huomioon KAIKKI asiaan vaikuttavat näkökohdat tavalla, jossa toteutuu täydellinen oikeudenmukaisuus. Kysymys EI joka tapauksessa ole kuitenkaan siitä, että ihmisen osan tällaisessa tapauksessa ratkaisisi suhtautuminen johonkin uskomukseen. Näin siitä syystä, että usko on yliluonnollinen asia eikä jokin inhimillinen ajatusrakennelma. Kysymys on siitä, että usko käsittää syntien anteeksiantamuksen Kristuksessa, joka on sekä sovittanut synnit ETTÄ kärsinyt rikoksen uhrin kanssa. Tietenkään ei ole tarkoitus, että rikollinen jatkaa rikosten tekemistä. Olen modernien teologien kanssa samaa mieltä siitä, että pyrkiminen oikeudenmukaisuuteen myös maan päällä on tärkeää. (Tämä on muuten mielenkiintoinen juttu: miten mafioso – ammatti- ja taparikollinen – voi samaan aikaan olla hurskas kristitty sikäli kuin uskoa voi arvioida?).

Tosiasia on, että sen enempää Paavali kuin John Henry Newton eivät saaneet tekemiään pahoja tekoja tekemättömiksi. Mutta taitaa olla niin, että Paavali viimeisellä tuomiolla kohtaa Stefanuksen ja Newton Afrikasta rahtaamansa orjat. Puhumattakaan Reinhard Heydrichistä ja Pol Potista. Sittenhän näemme.

Tämä keskustelu lähti liikkeelle lasten peloista. Yksi näkökulma voisi olla, että helvetistä ja taivaasta kuten monesta muustakin asiasta – sota, nälänhätä, vakava sairaus, kuolema – puhutaan lapsen kehitystaso ja tilanne huomioiden. Koska kristittyinä olemme Abrahamin lapsia voimme myös tehdä kuten A: pyytää jopa kaikkien pelastumista. A pyysi parhaaseen itämaiseen basaarityyliin Jumalaa säästämään Sodoman tuholta.

Abrahamin pyyntöön on hyvä yhtyä.

Yrjö: ”Muslimeille voidaan sentään suosittaa Koraanin sijaan Raamattua, mutta vielä vaikeampi kohderyhmä on Jehovan todistajat, jotka pitävät pyhänä kirjanaan vääristeltyä muunnosta Raamatusta.”

Jehovan todistajien Raamattu on toki laadittu tukemaan yhteisön oletuksia, mutta se ei sinänsä ole asiassa mielestäni kovinkaan suuri ongelma. Vain osa kokonaisuutta. Todistajat lukivat pitkään ysikakkostakin ennen kuin saivat oman käännöksensä suomeksi 90-luvun puolivälissä. Oleellista on järjestön uskonnollinen mielenhallinta, joka tekee sen jäsenistä kritiikittömiä yhteisön tulkintoihin nähden jopa siinä määrin, etteivät he uskalla – pikaisen tuhon pelossa – ajatella mitään muuta.

Pekka: ”Olen saanut vaikutelman sinusta Antero, että suhtaudut meihin juuri tuon otsikkosi mukaisesti.”

En oikein saanut kiinni tämän ajatuksen juonesta, selventäisitkö? 🙂

Pekka: ”Olen havainnut, että raamatuntulkintaasi vaikuttaa selkeästi Jehovan todistajien tulkintaperiaatteet yhä.”

Tämä olisi muutoin aivan perusteltu väite, mutta raamatuntulkinnallani ei ole käytännössä mitään yhteyttä todistajien tulkintaan. Tulkitsen sitä täysin päinvastoin kuin todistajat. Heillehän Raamattu on Jumalan sanaa, minä tiedän ettei se ole. Todistajat uskovat kreationismiin, minä en. En oikein saanut siis tästäkään juonesta kiinni, selventänet kun ehdit.

Pekka: ”Vaikka olet irti liikkeestä, niin vauriot ovat pysyviä ja ne on nähtävissä teksteissäsi.”

Itse olen päässyt irti kaikista todistajuuteen liittyvistä peloista, joten siltä osin minuun ei jäänyt vaurioita. Kaikki eivät kuitenkaan ole yhtä onnekkaita kuin minä.

Jos minulle jotain vaurioita jäi todistajuudesta, niin ehkä se, etten osaa hahmottaa tulevaisuuttani. Koska ”tiesin” jo hyvin nuorena tuhoutuvani pian alkavassa harmageddonissa, käsitys tulevaisuudesta oli aina mustaa täynnä – sitä ei ollut. En ole vielä tähänkään päivään mennessä kyennyt näkemään itseäni kuin ehkä viikon tai korkeintaan kuukauden päähän.

Kiitos Antero asiallisesta vastauksesta. Jatketaan. Yritän ilmaista jotain sen tapaista, että suhtaudut meihin samaan tapaan, kuin todistajien liikkeeseen. Liimaat meihin samoja ominaisuuksia, joita olet todistajien toiminnassa todennut.
Todistajat opettavat ja toimivat kuitenkin päinvastoin, kuin me. He tulkitsevat Raamattua oman oppinsa kautta. Raamattu ei ole heille ylin auktoriteetti vaan oppi. Opilla selitetään Raamatun tekstit muuksi, kuin mitä siihen on kirjoitettu. Tämä harha on oikein kätevä, koska sen avulla todistajat voivat vedota Raamattuun kaikessa, vaikka vetoavatkin oikeasti omaan väärään opetukseensa. Tästä johtuen todistajat eivät uskalla ajatella itsenäisesti, koska silloin he pitävät itseään Jumalan vastustajana.

Antero S. Olen samaa mieltä Pekan kanssa siitä, että tarkastelet meitä kristittyjä – tiedostamattomasti – JT:ien käsitysten mukaan. Kun aikoinani tein gradua erään suomalaisen teologin kastekäsityksistä, saatoin todeta aivan vastaavan ilmiön: se, mikä etuovesta lensi ulos tuli takakautta sisään vähän muuttuneena. Muuan saman henkilön isoja ajatuslinjoja tutkinut teologi osoitti lisäksi, asianomainen teologi edusti tiedostamattaan sellaista filosofista ajattelumallia, jonka teksteissään tietoisesti torjui. Tällaisia me kaikki usein olemme, vaikka työstämme ajatteluamme.

Asiahan on käsitelty täällä jo muutamaankin otteeseen. Raamattukritiikkini on täysin vastaavaa kuin uskonnottomien kritiikki yleisestikin. Jos olisitte oikeassa, tarkoittaisi se sitä, että kaikki muutkin kritiikkiä esittävät tarkastelisivat kristinuskoa todistajien teologian ja doktriinien pohjalta. Se, miten tämä olisi mahdollista, kun muilla ei yleensä ole mitään todistajataustaa, onkin jännittävä kysymyksensä.

Todennäköisempi vaihtoehto voisi olla, että taustallani on paljon vähemmän merkitystä asiassa kuin haluatte ymmärtää. Jos ette tietäisi taustastani mitään, ette olisi koskaan yhdistäneet kritiikkiäni Jt-maailmaan, koska kritiikkini ammentaa ihan samasta loogisen ajattelun lähteestä kuin kritiikki yleisestikin. Käsityksenne asiassa kertookin ehkä enemmän teistä ja omista oletuksistanne, kuin minusta. 😉

Saattaa olla niinkii, mut voi olla toisinkii.

Antero S. Pikemminkin on niin, että sekä Jehovan todistajien rationalismi että ne uskontokritiikin muodot, joita edustat, perustuvat sellaiseen raamattu- ja kristinuskokäsitykseen, joka ei oikein vastaa meidän kokemustamme eivätkä oikein kristikunnankaan linjauksia. Tarkastelet meitä ikään kuin todistajien peilikuvina. Peilikuvahan esittää kohteensa tunnistettavasti ja kuitenkin peilikuvana taittovirheineen.

Todistajat ovat säilyttäneet Raamatun kielenkäytön, mutta korvanneet käsitteiden sisällön ja eräät käsitteet toisilla. Minun saamani vaikutelma on se, että pidät tästä syystä meidän käsityksiämme kovin samanlaisina kuin todistajien. Lähtöoletuksesi näyttää olevan, että esimerkiksi kristityt ja todistajat käyttäisivät Raamattua samalla tavalla. Vaikka tulkintasi eroavat todistajien esittämistä, tulkintaperiaatteesi ovat samoja.

Muistinvaraisesti: Todistajien omat käsitykset palautuvat tiettyihin 1800-luvun amerikkalaisen protestantismin äärilaitojen omalaatuisten opetusten uudelleen tulkintaan. Ne puolestaan heijastivat sekä eräitä tuon ajan uskontokritiikissä että ”fundamentalismissa” esiintyneitä ajatuksia. (Termi fundamentalismi syntyi vasta 1900-luvun alkuvuosina). Kysymys on siis sellaisesta kriittisen rationalismin muodosta, joka on pitkälti yhteinen sekä vapaa-ajattelijoille että Jehovan todistajille. Kummatkin ovat sitä paitsi arvostelleet kielteisesti ns. perinteistä kristillistä usko. Tällä en siis yritä leimata vaan ymmärtää ajattelusi lähtökohtia. Ihan hyviä ja kiinnostavia näkökulmia esitätkin.