KIRKON JÄSENTEN kristillisyys on vuosi vuodelta ohentunut. Kirkko ei ole pystynyt vastaamaan ihmisten tarpeeseen. Yhä harvempi uskoo Jeesuksen sovituskuolemaan, syntien anteeksiantamukseen, ylösnousemukseen. Suuri osa suomalaisista kastattaa lapsensa koska se on kulttuuriin kuuluva tapa, uskonnollinen riitti, joka luo ihmiselle mielikuvan ettei tässä nyt sentään mitään pakanoita olla. Kasteen varsinainen sisältö on kadoksissa.
Jos syyksi esitetään että kirkko on vieraantunut ihmisten todellisuudesta, täytyy kysyä mistä todellisuudesta?
Ongelma ei ole siinä ymmärtävätkö kirkkoherrat, pastorit, diakonit ja seurakuntatyöntekijät kuinka tuskallista on elää yksinhuoltajana, petettynä ja jätettynä, pettäjänä ja jättäjänä, hyväksikäytettynä tai hyväksikäyttäjänä, työttömänä ja työn uuvuttamana.
Todellinen kysymys kuuluu kuinka viestittää armollista Jeesusta ihmisen elämän kamppailuihin, kipuihin ja kiusauksiin niin että tämä uskaltaa antautua parannettavaksi, että syntyy uskoo Jeesuksen sovituskuolemaan, anteeksiantamukseen ja että rohkaistutaan Sanan viitoittamaan uuteen elämään.
Toimintamuotojen pähkäilyn sijaan kirkon tulisi kääntää katse mestariinsa, Jeesukseen, ja huomata kuinka hieno sanoma sille on annettu, evankeliumi. Kirkko ei voi sitä tehdä itsessään, se voi tehdä sen vain työntekijöidensä kautta. Hengellisiä virkistys- ja yhteyspäiviä, joissa luentojen sijaan tai ohella jaetaan sanaa, tarjotaan sielunhoitoa ja rukousta – illanviettoja, joissa viinan kanssa läträämisen, flirttailun ja pettämisen sijaan painutaan polvilleen etsimään Herran kasvoja, tehdään parannusta, ripittäydytään ja koetaan Herran uudistavaa voimaa? Tämä näkyy sitten myös toimintamuodoissa ja ihmisten kohtaamisissa.
On turha luulla että kaikki tykkäävät kirkon sanomasta, Jeesuksesta, jos se vain tarjotaan niin että he löytävät siihen kosketuspinnan. Kaikki eivät halua tulla evankeliumin koskettamiksi. Kaikki eivät halua ottaa Jumalan armoa vastaan. Kaikki eivät yksinkertaisesti usko siihen, koska heidän uskollaan on muita kohteita ja sisältöjä. Mutta jos evankeliumia pidettäisiin esillä – jos kirkko itse uskoisi sanomaansa ja saarnaisi sitä kuuliaisena Jumalan sanalle – moni löytäisi toivon ja seurakunnissa sykkisi elämä, todellinen Kristuskeskeinen ja ihmisten arkielämän haasteita koskettava elämä.
SEN SIJAAN että kirkko miettisi miten viestittää Jumalan valtakuntaa ihmisten arkeen luonnollisella ja uskottavalla tavalla niin että epäuskon tilalle syntyy uskoa, epätoivon tilalle toivoa, synnin vääristämä mieli vapautuu ymmärtämään sanaa – se kääntyy kysymään mitä kirkon perussanomasta vieraantuneet seurakuntalaiset haluavat tuoda kirkkoon, millä tavalla eksynyt ihminen haluaisi kirkkoa muuttaa että se paremmin vastaisi hänen uskomuksiaan. Tämähän on järjetöntä!
Ketä kirkon opillinen muutos, luisuminen opittomaan yleisuskonnollisuuteen ja universalismiin hyödyttää? Ketä se palvelee ja millä tavalla? Hyödyttääkö se näitä ihmisiä, joiden arkielämää ja toiveita yritetään tällä tavalla ymmärtää?
Voimme myös kysyä mistä kirkon ihmis- ja avioliittokäsityksen muuttaminen on lähtenyt? Onko se lähtenyt niistä kirkon jäsenistä, joille kirkon perusoppi, usko Jeesukseen, on mennyt perille ja joille kirkko on luonnollinen paikka elää uskoaan todeksi? Vai onko se lähtenyt ulkopuolelta, niistä, jotka eivät usko ja käyvät kirkossa vain harvoin?
Tekeekö avioliittokäsityksen muutos ihmisille helpommaksi vai vaikeammaksi uskoa Jeesukseen – ja onko Jeesus johon uskotaan Raamatun Jeesus?
LUOPUMUKSEN SEURAUKSENA kirkko saa varmasti uusia kannattajia, mutta eri asia saako Jeesus opetuslapsia. On helppo sanoa että jesse on hyvä tyyppi ja sen kanssa on mukava hengaa – mutta jos elämässä ei tapahdu Pyhän Hengen tekemää muuttumista ja rukousyhteyden avautumista Jumalan valtakuntaan, sopii kysyä, minkä jessen kanssa kirkossa hengataan? Onko Jeesus vähän niin kuin se mukava ryyppykaveri, joka baarissa läpsii olkapäälle ”kyllä tää tästä, kundi, tsempataan yhdessä”?
Ei siinä mitään, jos tsemppaminen johtaa nöyrtymiseen ja murtumiseen niin että Pyhä Henki pääsee tekemään työtä sydämessä, avaa sinne taivaan lähteitä ja tekee tilaa Jumalan rakkaudelle. Näillä keinoin se ei tapahdu.
Kun rakkauden apostoli Johannes kohtasi ylösnousseen Jeesuksen kirkkauden hän kaatui ”kuin kuolleena” tämän jalkojen juureen. Yrittäessään kuvailla kohtaamaansa pyhyyttä vajavaisilla ihmissanoilla, hän kertoi suusta lähteneestä kaksiteräisestä miekasta, silmistä jotka olivat kuin tulen liekki ja äänestä joka kuulosti vesimassojen pauhulta. Patmos-saarella hengailessaan Johannes sai tehtävääkseen kirjoittaa Ilmestyskirjan, jossa Jeesus sanoo mm.:
Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani.
SURULLISTA ON jos kehitys pakottaa opetuslapset ulos kirkosta. Vai onko se surullista? Seurakunta on kuitenkin pohjimmiltaan hengellinen yhteisö, joka muodostuu elävistä jäsenistään, niistä jotka ovat avannet oven Jeesukselle. Seurakunnan rajoja ei piirretä tämän tai tuon teologian tai kirkkokunnan, vaan Pyhän Hengen synnyttämän elämän mukaan. Elämä on pohjimmiltaan ”orgaaninen”, ei ”organisatorinen”.
Tässä maailmassa tarvitsemme myös näkyviä rakenteita. Jumala asetti seurakuntaan paimenet, vanhemmiston…
Monissa maissa seurakunta joutuu kokoontumaan vainottuna maan alla.
Rukoillaan Suomen kristityille johdatusta kokoontua rakentumaan yhteisestä uskosta, keskinäisissä tapaamisissa, kodeissa ja kahviloissa – ja niissä seurakunnallisissa yhteisöissä, kirkoissa ja temppeleissä, joissa on mahdollista kuulla Sanaa.
.
Kehitys ei pakota jättämään kotikirkkoa. Opilliset ongelmat kun eivät ole tavallisen tallaajan ongelmia. Me tavikset, kun emme ketään vihi, eikä meitä poiskaan olla kirkosta heittämässä. Kirkko muodostaa meille ihan saman toimintaympäristön , kuin ennenkin. En kykene näkemään mitään sellaista syytä, jonka tähden olisin pakotettu eroamaan kirkosta. Varsinkaan , kun mitään muuta ei ole tilalle. Seurakunta ja pyhien yhteys löytyy yhä kirkosta. Luther tosin valitti, että joskus sen löytyminen on vaikeaa.
Hei Pekka. Kirkko on monitahoinen käsite ja evankelisluterilaisessa kirkossakin sitä käytetään eri tavoin yhteydestä riippuen, joskus tarkoitetaan evankelisluterilaista kirkkoa, joskus pyhien yhteyttä jossa kaikki Jeesukseen uskovat ovat kirkko. Itse käytän mieluummin ja sekaannusten välttämiseksi seurakunta-sanaa (usein myös ”Kristuksen ruumis” tai ”morsiusseurakunta”) kun puhun pyhien eli Jeesukseen uskovien yhteydestä.
Tätä yhteyttä sitten eletään todeksi luterilaiset piireissään, helluntailaiset omissa piireissään ja niin edelleen, mutta tärkeintä on, ettemme ole ensisijaisesti luterilaisia tai helluntailaisia vaan Jeesukseen uskovia, jolloin voimme toteuttaa pyhien ykseyttä Kristuksessa, keskinäistä rakkautta. Kun ihmisestä tulee uskova hänestä tulee automaattisesti maailmanlaajuisen perheen jäsen, osa Kristuksen ruumiin ykseyttä, koska Pyhä Henki liittää hänet sekä Jeesukseen että kaikkiin niihin, jotka saman uskon perusteella ovat saman Isän lapsia. Jumala ei tunne meitä nimilappujen mukaan vaan Jeesuksen veren kautta Pyhässä Hengessä.
Jotkut asiat saattavat olla ikäänkuin opillisia asioita pelkästään eli kyse on vain tulkinnasta. Mutta näinkin olennaisessa asiassa kun kristillinen ihmiskäsitys, että Jumala on luonut ihmisen omaksi kuvakseen, mieheksi ja naiseksi, josta sitten seuraa kristillinen avioliitto- ja perhemalli sekä seksuaalietiikka, niin se ei ole ainoastaan opillinen asia. Se liittyy kristillisen seurakunnan perustaan, evankeliumiin. Niinkin poikkeava näkemys kuin mitä nyt ollaan ajamassa rikkoo pyhien yhteyden, sen takana on antikristuksen hajottava henki, jolla ihmisiä viedään pois Jumalan sanasta. Väärään ihmiskäsitykseen liittyy väärä jumalakuva. Tarkoitus on korvata pyhien yhteys ”universaalin rakkauden” käsitteellä jne.
Kyse ei siis ole vain aatteellisesta asiasta vaan hengellisestä asiasta. Sateenkaariteologia tähtää paitsi sukupuoli– ja seksuaalikäsitysten muuttamiseen (yksi tavoite on korvata käsitteet mies ja nainen käsitteillä henkilö) myös kristillisen jumalakäsityksen muuttamiseen. Jos kirkko päättää hyväksyä samaa sukupuolta olevien liiton se avaa oven kaikenlaisille eksyttäville hengille. Se ei ole sitten enää sama toimintaympäristö.
Pidän veljinäni ja siskoinani kaikkia joilla on usko Jeesukseen, vaikka muuten olisi opillisiakin erimielisyyksiä, mutta en voi pitää esimerkiksi jehovantodistajaa tai mormonia Jeesukseen uskovana veljenä ja siskona, koska näiden liikkeiden Jeesus on jotain muuta kuin kristityillä. Samaa sukupuolta vihkivä kirkko ei ole enää kristillinen kirkko. Näkemykseni on, että jos kristitty haluaa oikeasti pysyä kristittynä tulematta henkivaltojen sitomaksi, hänellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin lähteä tuollaisesta ”kirkosta” ulos. Kuten uskoontullut entinen jehovantodistaja ja mormoni lähtevät ulos harhaopeistaan.
”Jos kirkko päättää hyväksyä samaa sukupuolta olevien liiton se avaa oven kaikenlaisille eksyttäville hengille.”
En, Mika, oikein ymmärrä tätä ajattelutapaasi. Voisitko hiukan avata asiaa enemmän?
Kiitos kysymyksestä Kari mutta kommenttini on muutenkin vähän liian vuolaita kun puuttuu tuo tiivistelyn taito ja jos ryhtyisi tiivistelemään ja hiomaan niin aika menisi siihen. Kysymys on niin laajaulotteinen että siihen on vaikea vastata lyhyesti. Ikävä kyllä näissä keskusteluissa on myös niin että kaikki kommentoijat ei edes pyri vastausten ymmärtämiseen vaan etsii sanoja ja lauseita joita saa käänneltyä ja väänneltyä ja taas jostain kohtaa kyseenalaistettua. On tietysti rehellisiäkin kommentoijia jotka pyrkii oikeasti ymmärtämään toisen ajattelutapaa ja lähtökohtia. Se on hienoa.
Jos sinua kiinnostaa mitä tarkoitin, niin luulen että vastaus löytyy parhaiten pohdiskelustani ”Ainoa mahdollinen kompromissi voisi olla, että omantunnon syistä…” joka löytyy tuosta blogivalikosta. Siinä etenkin mitä olen kirjoittanut kunnioittavasta ja epäkunnioittavasta asenteesta Jumalan sanaa kohtaan. Ehkä myös Provstgaardin ja Szandorowskan kokemukset valaisee asiaa.
Minulle kristillinen usko ei ole lähtökohtaisesti uskonto tai oppirakennelma vaan hengellinen todellisuus, joka sitten kyllä saa ulkonaisen määritelmänsä opissa. Tärkeintä ei ole oppi, ei edes se mitä Raamattu sanoo, vaan elää ja kokea sen määrittelemä todellisuus sisällisesti, se elämäntodellisuus johon Raamatun on tarkoitus johtaa, missä armo on todellista, elävää ja vaikuttavaa. Uskoa ei koeta niin että omaksutaan kristillinen oppi, yritetään elää käskyjen mukaan ja noudatetaan rituaaleja. Usko on henkilökohtainen suhde Jeesukseen. Mutta juuri siitä syystä, koska Jumala itse on antanut Raamatun meille avuksi ja oppaaksi johtamaan Hänen tuntemiseensa ja pysyäksemme oikealla tiellä, myös määritelmät ovat tärkeitä. Niillä on hengellinen ulottuvuutensa.
Siksi opillisissa kysymyksissä, etenkin jos on kysymys olennaisista hengellisistä totuuksista mitkä Jumala on ilmoittanut, niin kyse ei ole vain aatteelisuudesta, että ollaanko tämän tai tuon oppitulkinnan puolella. Kyse on hengellisestä maailmasta. Tulkinnat jotka ovat Raamatun vastaisia ja pyrkivät vetämään toiseen suuntaan, jotka tuottavat hajaannusta ja rakentavat esteitä Jeesuksen vastaanottamiselle ja pyrkivät korvaamaan Hänet jollakin muulla, niillä on myös lähteensä henkimaailmassa tai sidoksensa sinne. Samalla tavalla kuin Jumalan kauniit hyvät suunitelmat kumpuavat sisällöllisesti Hänen maailmastaan.
Siksi vääriin oppeihin taipuminen on ovien avaamista eksyttäville eli Jumalaa vastustaville hengille. Jumalaa vastustaviin epäraamatullisiin tulkintoihin myöntyminen on myönnytysten tekemistä Jumalan vastustajalle ja loukkaus Pyhää Henkeä kohtaan…
Efesolaiskirje 6:12
”Sillä meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan, pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa…”
Mika on erimieltä kanssani, mutta minä olen samaa mieltä Mikan kanssa. Johtuen siitä, että sanan ”palvelutehtävä” voi käsittää monella tavalla. Kirkossahan ei ole meille maallikoille varsinaisia palvelutehtäviä samassa merkityksessä, kuin vapaissa suunnissa. Niinpä meikäläisen on tarkkailtava johdatusta siinä, missä voisin palvella Herraa. Harvemmin niitä mahdollisuuksia on kirkon toiminnassa tarjolla. Enemmän niitä on täällä kotona ja muiden ihmisten parissa. Tuntosarvet pitää olla viritettynä, ettei kulje niiden tehtävien ohi, joita Jumala on minulle edeltäkäsin valmistanut.
Kiitos selvennyksestä Pekka. Ajattelinkin heti tuon kommenttini jälkeen, että ehkä tarkoitit palvelutehtävää yleisenä palvelemisena eli Herran johdatuksessa olemisena sen mukaisesti kuin itse kukin kokee, vastaukseni meni siis osittain ohi aiheen.
Jos tarkoitit että kristitty ei kasva koska ei halua palvella Herraa, se on varmastikin totta. Olemme siis samaa mieltä. Kunhan muistetaan kirkkaana lähtökohta että Jumala on pelastanut meidät lapsikseen, osoittaakseen rakkauttaan, ei ensisijassa työntekijöiksi. Siitä se palvealttiuskin sitten nousee eikä muodostu suorittamiseksi. Jumalan ihmeellisestä armosta. Kiitos vielä kun jaksoit selventää asiaa, oli tarpeellinen selvennys.
Tosin evankelisluterilaisen kirkon seurakunnissakin on maallikoille palvelutehtäviä jokseenkin samoin kuin vapaissa suunnissa, mutta riippuu paikkakunnasta. Raamattupiirien vetoa, miesten- ja naistenpiirejä, kaikenlaisia piirejä, rukouspalvelua. Sunnuntain jumalanpalveluksen lisäksi on muodoltaan vapaampia Sanan ja rukouksen iltoja ym. joissa on tilaa maallikkopuhujille ja oletan sinun sellaisissa palvelleenkin, kun koet että sinulla on evankelistan kutsumus, mikä onkin äärettömän tärkeä ja kallisarvoinen kutsu.
”Tuntosarvet pitää olla viritettynä, ettei kulje niiden tehtävien ohi, joita Jumala on minulle edeltäkäsin valmistanut.”
Tähän sanon amen. Se on tärkeää meillä kaikilla kristityillä. Itse olen siinä tärkeimmäksi kokenut aloittaa päivän rukouksella, en niinkään etsiä ”missä haluat minua tänään käyttää” vaan antautuen Hänelle joka on niin ihmeellinen, ammentaen Hänen sanasta ja tehdä armon varassa parannusta jos mitä sana osoittaa. Sitten syntyy se mieli että virittyy katselemaan mitä kaikkea hyvää Herra tänäänkin tekee ja niin löytää helposti ne tilanteet missä kokee että on paikka jotain sanoa tai tehdä Herran johdattamana. Mun ”käytännön sovellutus” tuosta efesolaiskirjeen kohdasta on siis se, että ydin on ”luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten” ja että kun keskityn Jeesukseen ja Hänen hyvyyteen, siitä automaattisesti seuraa myös hyviä tekoja päivän aikana eteen tuleviin tilanteisiin.
Uskova sisar joskus soitti ahdistuneena että ”kuinka sitä taas tänäänkin löytäisi ne teot mitä Jumala on tarkoittanut”. Sanoin että kääntäisi katseen teoista Jeesukseen ja kiittäisi vaan häntä siitä kuinka armollinen ja hyvä on tänäänkin. Sisar soitti myöhemmin ja sanoi että asia oli avautunut. Ahdistuksen tilalle tuli Jumalan lapsen lepo ja rauha.
Tätä lepoa ja rauhaa tarvitaan taistelujen keskellä. Itse ainakin välillä sen hukkaan. Mitä enemmän on tehtäviä sen tärkeämpää ois hiljentyä ja ammentaa omaan elämään Sanan äärellä. Toivotaan ja rukoillaan että jokainen Herran oma löytäisi oman paikkansa kirkossa (laajasti käsittäen eli Kristusruumiissa, sisältäen kaikki Jeesukseen uskovat) ja juuri sen johdatuksen mikä on tarkoitettu…
”Joka ei ole minun kanssani, se on minua vastaan; ja joka ei minun kanssani kokoa, se hajottaa.” Matt.12:30
Kenen kanssa me kokoamme, millainen Jeesus, sellainen Kirkko. Puu ei voi olla ilman hedelmää, mutta onko se aina pelkästään hyvää mitä Kirkolta tulee? Kahta ei voi jakaa kolmelle, rikkomatta jotain.
Monet ovat jyrkästi päättäneet erota kirkosta, kun hyväksyntä asiaan tulee. Eroaminen kirkosta merkitsee samalla myös eroa paljon muustakin. Sitä muuta on pitänyt vain niin itsestäänselvyytenä, ettei siihen ole kiinnittänyt huomiota. Ainakaan, ennen kuin joutuu siitä kaikesta eroon.
Kirkon jumalanpalveluksissa käyminen on täälläpäin merkittävä yhteisöllinen tapahtuma. Ero merkitsisi eroamista koko tuosta rakkaasta yhteisöstä. Eikä mitään olisi tilalle. Samalla katoaisi kaikki Raamattupiirit ja rukoustapahtumat. Eikä olisi enää mahdollista palvella niissä.
Veikkaan, että hyvin moni palaa kiltisti takaisin kirkon helmaan, kun huomaa mistä kaikesta joutuu luopumaan. Eikä saa vastaavia suhteita ja mahdollisuuksia tilalle.
Se mitä nyt olen evankelistana kymmenien vuosien aikana ilosanomaa vienyt eteenpäin ja keskustellut monien kanssa, niin tiedän ettei tavallinen kansa ymmärrä opista mitään. Heille on täysin käsittämätöntä, että yleensä vastustamme näin jyrkästi koko asiaa. Niinpä heillä ei ole mitään syytä muuttaa suhtautumistaan kirkkoon. Kyllä he sinne tulevat jatkossakin ja jos uskovat sieltä on kaikki lähteneet, niin se on aika huono juttu.
Kirkko kun kuittaa opin opettamisen viikon pikakurssilla teini-ikäisille, joita asia ei kiinnosta pätkääkään. Siellä kaikki hengellinen opetus menee yli hilseen. Sillä kun ei ole uskoa, niin ei ole tarvetta hengelliselle opetukselle. Seurauksena on kristillisiä arvoja kannattava kansa, joka ei tiedä mitään opin sisällöstä.
Nyt ilmeinen harha on valtaamassa kirkkoa ja vastustus on laimeaa. Eihän kansa tiedä oikeasta opistakaan mitään, niin miten he voisivat vastustaa harhaa. Sitten kun Jumala heitä puhuttelee, niin he tulevat kyllä kirkosta hakemaan apua. Silloin meidän on hyvä olla siellä vastaanottamassa ja ohjaamassa Vapahtajan syliin.
” kuinka sitä taas tänäänkin löytäisi ne teot mitä Jumala on tarkoittanut”.
Kiitos Mika tuosta kertomuksesta. En ole tullut ajatelleeksi, että joku voi tuossakin mennä harhaan. Pitää näköjään omaa opetusta terästää siinäkin. Keskustelu Vapahtajan kanssa on ainoa oikea tapa kysellä ja pyytää niitä omia tehtäviä. Aamun rukous ja Raamatuntutkimisen keskellä. Tekoja korostettaessa, monikin voi erehtyä kuvaamasi tapauksen tavalla.
Tuon kuvaamasi tapauksen ansa on siinäkin, että kutsuja voi tulla yllättäen sellaisiinkin tehtäviin, joihin meitä ei ole tarkoitettu. Lähdemme innolla mukaan. Kyselemättä sitä, onko tämä Herramme johdatusta. Silloin tärkeät tehtävät jää meiltä hoitamatta ja voimamme, sekä aika kuluu hukkaan jossain muualla.
Kerran olin aikeissa perustaa uuden toimintamallin ja yhdistyksen nuorisotyöhön. Juuri kun olin siinä ratkaisevaa askelta ottamassa, niin Herra osoitti minulle toisen tehtävän. Se oli oman pojan hengellisen kasvun tukeminen. Poika oli jo silloin sen ikäinen , että olin kuvitellut, ettei minua enää siinä tehtävässä tarvita ja voisin keskittyä muihin. Herra oli toista mieltä ja hyvä niin.
”Silloin tärkeät tehtävät jää meiltä hoitamatta ja voimamme, sekä aika kuluu hukkaan jossain muualla.” Juurikin näin, jos on esimerkiksi hyvät laulunlahjat niin varmaa on että pyydetään laulamaan ja soittamaan sinne, tänne ja tuonne. Ei Herra kiellä palvelemasta, hienoa että löytyy alttiutta, mutta jos toiminta ja touhu korvaa ne rukoushetket ja Herran kanssa olemisen, siinä käy niin, ettei pysty sitten hoitamaan täysipainoisesti ja vapautuneesti niitä asioita, mitkä oli tarkoitettu. Ehkä tulee sitten laiminlyöneeksi perhettäkin.
Nyt kun on pakko pitää esillä Raamatun arvomaailmaa olisi hyvä paljon olla rukouksessa ja sanan äärellä, että focus pysyy Jeesuksessa. Voima vaellukseen kun ei tule siitä arvomaailmasta, niin tärkeää kuin se onkin, vaan Jumalan armosta. Jeesukseen katsoen saa mennä eteenpäin hyvästä käsin – kuinka kaunis on Jumalan luomisteko ja suunnitelma. Hyvä tuo voiman vastustaa pahaa ja rakastaa niitäkin joiden toimintaa ei voi hyväksyä.
Kaima, on sinulle kenties pitkä parta jonkinlainen hurskauden merkki?
Tuli kirjoitusvirhe. Piti tietysti kysyä, että onko sinulle … ?
Hei kaima. Ylivuotinen sänki. Jos pääsee talven aikana kasvamaan yleensä ajan kesäksi pois, viime kesänä jäi ajamatta. Kyllä se tuosta taas häipyy jossain vaiheessa. Ei ole minulle miehisyyden eikä hurskauden merkki.
OK.
Eksyttäviä henkiä pyörii kyllä ihan riittävästi kaikissa suunnissa. Joten niitä ei pakoon pääse kirkosta lähtemällä. Yksi voi olla sellainen, että oma paikka ja tehtävä Jumalan elopellolla tulisi jättää. Ei minun seurakuntaelämääni millään tavalla tarvitse koskettaa mitkään kirkon äänestystulokset. Voin toimia seurakunnassa aivan samoin , kuin tähänkin asti. Enkä näe tarpeelliseksi itse lähteä pois ja jättää ystäviäni seurakunnassa. Olisihan se mukavaa lähteä oikeiden uskovien pariin nauttimaan yhteisestä uskosta ja hengellisestä elämästä, johonkin muualle. Sitä muuta, kun täällä nyt vain ei ole. Eroaisin kirkosta ja jäisin täysin hengellisen seurakuntaelämän ulkopuolelle. Samalla jättäisin kakki kirkon toiminnasta elämää ja uskoa hakevat ihmiset.
Ymmärrän näkemyksesi Pekka ja voi olla että sanoin liiankin vahvasti. Tarkoitukseni oli vain täsmentää kuinka vakavasta asiasta on kyse ja että kyse ei ole vain opista, vaan sillä on vakava hengellinen seuraus ja ulottuvuus. Jumalan sanan hylkääminen näin vakavassa asiassa johtaa siihen että kirkko vetää päälleen paitsi Jumalan tuomiota myöskin riivaajahenkien vaikutuksia. Ratkaisulla on myös välillisiä seurauksia jotka johtavat samaan suuntaan. Kun epäraamatulliset äänenpainot ja opit kirkossa lisääntyvät lisääntyy kaikki muukin sopimaton mikä jälleen lisää henkimaailman vaikutuksia. Pyhän Hengen uudistavan ja parantavan työn tilalle tulee joogaa, reikihoitoa, ”enkelienergioita” jne.
Mutta jos koet että paikkasi on evankelisluterilaisessa kirkossa vielä sittenkin, toivon ja rukoilen, että voisit olla paikallasi Jumalan siunaama, ja että huonosta kehityksestä huolimatta saat ammentaa elämääsi voimaa kaikesta siitä mikä on hyvää, rakkaasta Jeesuksesta ja Hänen sanastaan.
Itse olen kyllä sitä mieltä että ihmisten ei pitäisi sitten enää hakea elämää ja uskoa kirkon toiminnasta, koska vaarana on, että saavat jotain muuta mitä ovat hakeneet. Uskossa kasvaminen tulee myös perin vaikeaksi kirkon piirissä. Ja jos kehitys tosiaankin menee siihen että kirkko ryhtyy vihkimään samaa sukupuolta olevia, todennäköistä on, että nousee jonkinlainen luterilainen vaihtoehto kirkolle, ei ainoastaan nämä mitä nyt on vaan muitakin luterilaisia yhteisöjä ja kokoontumisia, joita kirkosta lähteneet luterilaiset muodostavat. Jos vapaat suunnat eivät opillisesti kelpaa, niin seurakuntayhteys voi sitten löytyä näistä vaihtoehtoisista luterilaisista yhteisöistä. Mutta tämä on tosiaan mun pohdiskelua…
Jokainen tekee omat ratkaisut ja varmaan kyselee Jeesukselta viisautta niissä.
Mika Murto, et ainakaan minua saa näillä pohdinnoillasi menemään uudestikasteelle. Mutta en kuitenkaan ala käymään täällä loputtoman tuntuisia keskusteluja kasteesta.
Terve taas kaima. Minulla ei tässä ole minkäänlaista kastemotiivia saada luterilaista muuttamaan kastekäsitystä. Se ei ole minulle kynnyskysymys joka jakaisi kristillisen kirkon (kirkko laajasti käsitettynä eli morsiusseurakunta) ykseyden. On sitten kyse vapaiden suuntien tai luterilaisten kastekiihkoilusta, olen korostanut että olennaista on kasteen sisältö ”olla kuollut, haudattu ja ylösnoussut Jeesuksen kanssa”. Jos ihmisellä on tämä uusi elämä eli usko Jeesukseen, niin hän on kristitty. En sanonut että siirtykää kaikki vapaisiin suuntiin, vaan: Jos vapaat suunnat eivät opillisesti kelpaa, niin seurakuntayhteys voi sitten löytyä näistä vaihtoehtoisista luterilaisista yhteisöistä. Ja tarkoitin vilpittömästi mitä sanoin.
Hassua tässä kehityksessä on se, että nyt ne jotka eivät usko Jeesukseen eli joilla ei ole edes kristillisen uskon perusteita ja alkeita, haluavat viedä kirkon sen kristityiltä jäseniltä, joilla on usko Jeesukseen ja jotka pitäytyvät luterilaisessa tunnustuksessa.
Reilumpaa olisi että jos seksuaalivähemmistöjen kirkollinen vihkiminen on niin tärkeää, perustaisivat itse vaihtoehtoisen ”luterilaisen kirkon” jossa jokainen saa uskoa ja toimia ihan miten haluaa. Nyt luterilaisia uskovia pakotetaan perustamaan omia yhteisöjä kun kirkko kieltää kristillisen oppinsa perusteita ja omaa tunnustustaan ja luisuu antikristillisyyteen.
Varmaa kuitenkin on, että kenttä liikahtaa rajusti, jos ja kun tuo homojen vihkiminen tulee yleisesti käyttöön. Toivotaan, että Kirkko pysyy vanhassa käsityksessä. Ja teologisin argumentein.
Parempi Ismo vain on valmistautua siihen, että asia menee läpi tiukasta vastustuksestamme huolimatta . Pian joudumme elämään sen tilanteen kanssa.
Itsepetosta on kuvitella, että luopumus yllättäen loppuu. Homosuhteiden hyväksymisen jälkeen on meille tulossa muutakin kylmää vettä niskaan.
”Uskossa kasvaminen tulee myös perin vaikeaksi kirkon piirissä. ”
Uskossa kasvamien tapahtuu aina palvelutehtävien kautta. Mitä vaikeampiin tilanteisiin niissä joutuu, niin sitä suuremmalle hengelliselle kasvulle tulee tilaa.
Siksi uskovien joukossa on niin paljon lapsenkengissä kulkevia, sillä he eivät pyri palvelutehtäviin, eivätkä sen seurauksena koe tarvetta hengelliselle kasvulle.
Evankelistana tiedät Pekka että evankeliumin ydin ja sisältö on syntiemme tähden kuollut ja ylösnoussut Jeesus Kristus. Uskonelämää eletään Hänen eikä kirkon kautta, vaikka tämä yhteys sitten toteutuu seurakunnassa, ja oppia määrittelee kulloisenkin kirkon/seurakunnan oppinäkemys. Evankeliumin tarkoitus ei ole kiinnitää ihmisiä kirkkoon ja elämään uskoa sen kautta, vaan Jeesukseen ja elämään kirkkoa todeksi Hänen kautta.
Olen kanssasi eri mieltä siitä että uskossa kasvaminen tapahtuisi aina palvelutehtävien kautta.
Jos ihminen ei koe tarvetta hengelliselle kasvulle, täytyy ensinnä kysyä, onko hänellä hengellistä elämää. Tarkoitan sitä, että ohjaamme Jeesuksen yhteyteen. Kun yhteys kirkastuu, että ihminen oivaltaa syntisyytensä ja Kristuksen valtavan armon, siitä on seurauksena, että Pyhä Henki synnyttää hengellisen kasvun: halun tuntea Jeesusta syvemmin, halun tulla sisäisissä asenteissaan ja käytöksessään Pyhän Hengen muovaamaksi, kokea Hengen hedelmän kasvua jne.
Näkisin asian enemmän niin että palvelutehtävät tulevat hengellisen kasvun myötä. En toisinpäin. Kuinka voi palvella jos on lapsenkengissä eikä välttämättä selvillä edes kristillisen opin alkeista.
Siinä olen samaa mieltä että hengellinen kasvu syvenee vaikeiden tilanteiden kautta, mutta niitähän kristityllä riittää, on sitten palvelutehtävässä tai ei. Myös siinä olen samaa mieltä että palvelutehtävässä koetut vaikeudet voivat johtaa ja tulisi johtaa hengellisen kasvun syvenemiseen.
Hengellisen kasvun lähtökohta ei kuitenkaan ole palvelutehtävä, vaan sydämen suhde Jeesukseen, rakkaaseen Vapahtajaan, kiinnostus Jumalan pyhään sanaan ja avoimuus Pyhän Hengen työlle.
Kirkko on Kristuksen ruumis. Yhteys kirkkoon on yhteys seurakuntaan ja toisin päin.
Po yhteys kirkkoon on yhteys Kristukseen.