Jumalanpalvelusten kattava striimaaminen on syystä ollut korona-ajan kirkollinen ylpeydenaihe. Se on saanut puhumaan kirkon digiloikasta. Todellisuudessa kirkko loikkasi digiin ensimmäisen kerran jo vuosituhannen alkupuolella, kun luotiin seurakuntien verkkosivut. Viime vuosikymmenellä viestintäkanavat laajenivat someen mm. Hengellinen elämä verkossa -hankkeen kirittäminä. Puolentoista vuoden takainen tilaisuusstriimien yleistyminen joka seurakunnassa oli siten jo kirkon toinen digiloikka. Ensimmäinen loikka vei verkkoon tiedotuksen, toinen tilaisuudet.
Kirkko on kuitenkin olemukseltaan jotakin enemmän kuin tilaisuuksia ja viestintää. Luterilaisen tunnustuksen mukaan kirkko on pyhien yhteisö. Samoin sosiaalinen media itsessään on vuorovaikutuksellinen ympäristö, joka luo puitteet aktiiviselle keskustelulle, sisällön tuottamiselle ja yhteisöllisyydelle. Niinpä sekä kirkon omasta että verkkoympäristön luonteesta nousee tarve kolmannelle digiloikalle: seurakunnan yhteisöllisen elämän luomiselle ja laajentamiselle verkkoon – ja verkon avulla. Tässä muutama esimerkki siitä, mitä se voisi tarkoittaa:
Perinteisen mallin mukaan diakoniatyötä tekevät ammattilaiset, ja seurakuntalaiset osallistuvat siihen lähinnä veroeurojensa kautta. Some mahdollistaa kuitenkin paljon laajemman osallistumisen. Esimerkiksi Riihimäen tukiverkoston Facebook-sivulla aineellisen avun tarve kohtaa auttamishalun, ja aivan tavalliset kaupunkilaiset ja yrittäjät antavat iloa ja välittämistä konkreettisten lahjoitusten muodossa heijastimista vaatteisiin ja koulukirjoista rippijuhlatarjoiluihin.
Perinteisesti työntekijät ja enintään pieni joukko toimikuntalaisia suunnittelee ja toteuttaa seurakunnan toimintaa. Somen avulla seurakuntalaiset voidaan ottaa mukaan toiminnan ideointiin, suunnitteluun ja toteutukseen. Seurakunnissa on jo kokeiltu vaikkapa osallistavaa budjetointia tai kokonaisen hankkeen toteutusta: Kallion seurakunnan ilmaiset kaupunkipyörät Luottofillarit ideoitiin ja markkinoitiin aikoinaan nimenomaan Facebookissa. Todistan jatkuvasti seurakuntalaisten halukkuutta vaikuttaa ja osallistua omien lahjojensa mukaan, mutta moni odottaa siihen lupaa ja kutsua palkatuilta työntekijöiltä.
Toisin kuin kirkon ensimmäinen ja toinen digiloikka, kolmas digiloikka ei siirrä perinteistä toimintaa ja toimintakulttuuria verkkoon vaan uudistaa seurakuntaelämää uuden toimintaympäristön ehdoilla. Nostan esiin kaksi uudistusta kaipaavaa osa-aluetta: kirkon rakenteet ja seurakuntien toimintakulttuurin.
- Seurakuntayhteys syntyy osallisuuden, ei osoitteen perusteella
Kun eteläsuomalainen osallistuu savolaisen seurakunnan jumalanpalvelusstriimiin, pirkanmaalainen diakoni palvelee Pohjanmaalla asuvaa soittajaa ja Jyväskylälässä toteutettu Online Alfa kerää osallistujia ympäri Suomea, ei väestörekisteriin merkitty kotiosoite ole relevantti seurakuntayhteisöön kuulumisen peruste. Samaan johtaa lisääntynyt monipaikkainen asuminen sekä suurten kaupunkien sisäinen liikkuminen ja muuttoliike.
Piispa Matti Repo on laajentanut parokiaalisuuden käsitettä ilahduttavalla tavalla koskemaan kaikkia paikallisen kirkon ympärillä toimivia ja siellä piipahtelevia ihmisiä asuinpaikasta riippumatta. (Kirkon yhteisöllinen tulevaisuus –seminaarin puhe 1.10.2021). Miksei tätä voisi laajentaa verkon kautta seurakuntaelämään osallistuviin? Kotimaan sivuilla jo useampi vaikuttaja on hahmotellut mallia yhteisöseurakuntien mahdollistamiseksi ja hallinnon järjestämiseksi tulevaisuudessa. Digitalisaatio luo painetta jatkaa tätä pohdintaa.
- ”Tule ja ota vastaan” -kulttuuri tekee tilaa ”wikipedia-kulttuurille”
Wikipedia on loistoesimerkki verkon tasavertaiseen jakamiseen, oppimiseen ja yhdessä tekemiseen perustuvasta kulttuurista. Harva uskoi, että vapaaehtoisuuteen ja avoimeen sisällöntuotantoon perustuva tietosanakirja voisi olla tiedoissaan luotettava – mutta kuinkas kävikään.
Seurakuntien perinteinen toimintakulttuuri kutsuu tulemaan valmiiksi toteutettuihin tilaisuuksiin, joihin osallistutaan katsojana ja kuulijana. Vaikka tällaisella toiminnalla on hengellistä arvoa monille, on se vierasta etenkin diginatiivien ikäluokille sekä hukkaa seurakuntalaisten lahjoja. Somessa olemme tottuneet omaehtoiseen, ajasta riippumattomaan ja ihmissuhteisiin sekä verkostoihin perustuvaan toimintaan. Wikipediakulttuuri haastaa kirkon kohti omia juuriaan: aikaan, jolloin seurakuntaan kuuluminen tarkoitti ihmissuhteita, toinen toisista huolehtimista arjessa sekä omien lahjojen mukaisen panoksen antamista yhteisön elämään. Odotankin näkeväni hybridinä toimivien, ihmissuhdekeskeisten sekä tasavertaiseen uskon ja elämän jakamiseen perustuvien ryhmien buumin seurakunnissamme.
Johanna Sandberg
TM, yhteisövalmentaja
Kirjoitus laajentaa Radio Dein Kansankirkon pesänjakajat -ohjelmasarjassa 4.10. kello 10.05 esittämiäni ajatuksia. Ohjelma on kuunneltavissa täältä. Esimerkkitapaukset ovat peräisin uutuuskirjastani Yhteisönä verkossa – miten rakennat digiseurakuntaa (Kirjapaja 2021).
Ja perässä tulee Parikkala kaakonkulmalla.
http://www.uutisvuoksi.fi/Online/2014/01/17/+Erkki+Lemetyinen+j%C3%A4%C3%A4+marraskuussa+el%C3%A4kkeelle/2014516810582/16
Asia on oivallettu, nämä ovat ilahduttavia uutisia!
Blogissa luodaan kovin auvoinen ajatus verkosta, erityisesti sosiaalisesta mediasta ongelmattomana toimintaympäristönä. Aivan kuin ihmiset haluaisivat vain jakaa ja tehdä yhdessä.
Nettiä koskevassa tutkimuksessa ja keskustelussa kiinnitetään, varsinkin Yhdysvaltain kaksien edellisten presidentinvaalien jälkeen yhä enemmän luonnetta sosiaalisen median merkitykseen ihmisten jakajana, mielipiteiden ja vastakkainasettelun kärjistäjänä. Mm. ilmiö, jota kutsutaan termillä moral grandstanding ottaa huomioon, että ns. yhteisöllisesti rakennetussa netissä on läsnä sisältöä tuottavien toimijoiden lisäksi yleisö, joka tarkastelee ja palkitsee toimijoita. Monet tutkimukset ovat osoittaneet, että yleisöön uppoavat parhaiten voimakkaita tunteita, erityisesti vihaa ja närkästystä lietsovat ulostulot. Moraalinen patsastelu tai esiintyminen (grandstanding) vetää juuri tällaista yleisöä.
Koska uskonnollinen yhteisö on monien oraalikysymysten ristipaineessa operoiva toimija, on juuri sellaisessa erittäin suuri potentiaali kerätä ympärilleen (ja sisälleen!) tätä patsastelua. Sillä taas on taipumuksena jakaa yhteisöä, lietsoa ristiriitoja ja johtaa yhä äärimmäisempiin ulostuloihin. Erityisesti tämä pätee yhteisöön, joka pyrkii jollan tavoin kertomaan normatiivisesti, mikä on hyvää, ja esiintymään jopa Jumalan asialla.
Luultavasti tästä syystä kirkon verkkoyhteisöjen rakentamishankkeet eivät yleensä ole onnistuneet. Ne vaatisivat vahvempaa moderointia ja ’ylhäältä’ (esim. työntekijöiltä) annettua käsitystä yhteisöllisestä missiosta. Tämä on samalla poissulkevaa, mikä sopii heikosti julkiselle toimijalle, joka korostaa nykyisellään inklusiivisuutta.
Moraalipsykologian tutkijan Jonathan Haidtin pohdintaa aiheesta:
https://www.theatlantic.com/magazine/archive/2019/12/social-media-democracy/600763/
Tärkeä näkökulma. Srk yhteisöjen tapa lisätä digiyhteisöllisyyttä perustunee paljolti myös suljettuihin ryhmiin, joissa mainittua ongelmaa ei juuri ole. Toisaalta suurimmassa osassa julkisia ryhmiä keskustelu on varsin asiallista.
Kiitos Ilmari Karimiehelle täydentävän näkökulman esittämisestä! Esitetyt ongelmat koskevat verkkoyhteisöllisyyden julkista ja vuorovaikutuksellista eli ns. sosiaalista tilaa. Kirjassani Yhteisönä verkossa hahmottelen verkkoseurakunnalle neljä erilaista tilaa, jotka perustuvat sosiologisiin ryhmäkokoihin ja niiden dynamiikkaan. Julkisessa eli yksisuuntaiseen viestintään perustuvassa tilassa, suljetuissa ryhmissä ja henkilökohtaisessa viestinnässä tilanne on toinen. Näistä juuri sosiaalinen tila on kaikkein haastavin.
Haasteista huolimatta sosiaalisesta tilasta on seurakuntakentässä upeita onnistumisia, jotka vastaavat ihmisten yhteisöllisyyden tarpeeseen. Sitä paitsi sosiaalisen tilan ainoa funktio ei ole mielipiteen ilmaisu vaan se on hieno mahdollisuus osallistaa tavallisia ihmisiä niin ideointiin, tarpeiden kartoitukseen kuin hyvän tekemiseen.
Uhkien ei pidä estää digi- ja wikikulttuurin luomiin haasteisiin vastaamista tai seurakuntayhteyden tarjoamista niille, joille se helpoiten toteutuu verkossa.
”Perinteisen mallin mukaan diakoniatyötä tekevät ammattilaiset, ja seurakuntalaiset osallistuvat siihen lähinnä veroeurojensa kautta.”
Perinteisen mallin mukaan diakonia on aina rakentunut vahvasti vapaaehtoistoiminnan varaan, kirkon tilastojen mukaan suurin vapaaehtoistoimijoiden joukko löytyy juurikin diakoniatyöstä. Kirkon diakonia on vuosikymmenet kehittänyt erilaisia kohtaamispaikkoja, vapaaehtoistoiminnan pisteitä, kouluttanut ja varustanut vapaaehtoistoimijoita yhteistyössä muun kolmannen sektorin kanssa jne. Lisäksi kirkon diakonian piirissä on otettu jo aika päiviä sitten käyttöön sähköisiä kanavia, esimerkiksi vapaaehtoistyo.fi-sivusto, jonne voi ilmoittaa ja josta voi etsiä itselleen mieluisia tehtäviä. Some ja ihmisten oma aktivoituminen näissä auttamisverkostoissa on pääosin hyvä ilmiö, joka varmasti hakee koko ajan uusia muotoja. Erilaiset tavat osallistua ja auttaa eivät korvaa tai turhenna toisiaan, vaan ne täydentävät ja mahdollistavat uusia itselle mielekkäitä väyliä.
Mutta väite diakoniasta vain ammattilaisten työnä ja seurakuntalaisista vain rahoittajina ei kyllä perustu mihinkään faktaan.
Kiitos korjauksesta, tässä kärjistetyssä väitteessä oli varmasti näköharhaa mukana. Ulkopuolelle kun asiat voivat näyttäytyä erilaisina kuin ovat sisältä.