Kasteen ihana lahja ihmiselle ilon antaa.
Jumalan hyvyyden ojentaa pelastuksen vesi. Pyhän Hengen armaan ihmeen aikaan saa Herran työ. Ikuisuuteen saakka kantaa luja pohja elämän, ikuisen ja kestävän.
Kaste on kristillisen elämän pohja. Siihen usko tarttuu, Jumalan ojennettuun käteen. Ihmistä kantaa ja armon antaa, Kristuksen täytetyn työn.
Kerran Jeesukselta kysyttiin hänen valtuuksiaan. Hän viittasi kasteeseen, Johannes Kastajan, edeltäjänsä kasteeseen. Hän antoi ymmärtää että kaste on Taivaan lahja, Jumalan suuren armon lahja. Kasteessa katuvalle synnit anteeksi annettiin. Toivottomaan tilaan joutuneelle ojennettiin tulevaisuus ja toivo, uuden elämän alku.
Huonomaisetkin ja ihmisten hylkäämät saivat uuden elon. Jumalan täydellinen anteeksianto pyyhki syytösten syyn ja ahdistusten aiheen. Kaikki entinen jäi taakse ja uusi alkoi eteenpäin katsoen. Elämän uudistus suunnan muutti ja katseen kohti määränpäätä. Surun ja synkeyden sijaan valo ja lohdutus tilalle tuli.
Jeesus myöskin kastoi. Elämän uudistuksen antoi. Edelleenkin työtään jatkaa. Kristillisessä kasteessa hän itse toimii, kätten kautta kastavien, sanan saarnan kautta, veden vihman virvoituksessa, valon antaa valamalla, pyhän kasteen toimituksessa.
Jeesus kertoo vertauksen kahdesta veljeksestä. Toinen lupaa isälleen mennä töihin tämän puutarhaan, muttei menekään. Toinen aluksi kieltää, mutta lopulta menee. Nämä kuvaavat kahdenlaisia ihmisiä. Ne jotka eivät menneet ovat niitä jotka eivät ole suostuneet Jumalan valtakunnan kutsuun, eivät ole vastaanottaneet Herran sanaa, vaan ovat jääneet parannuksen kasteen ulkopuolelle, ulkopuolelle elämän ja toivon, uskosta osattomiksi.
Ne jotka ovat menneet Jumalan tielle ovat niitä jotka aikoinaan olivat ottaneet vastaan Johanneksen kasteen, joka oli ennakoiva, lupauksen ajan kaste. Nyt täyttymyksen aikana Jumalan valtakunnan tultua luoksemme Jeesuksessa, täyttymyksen koitettua, nämä Jumalan sanalle kuuliaiset olemme me, jotka olemme saaneet Jeesuksen kasteen eli kristillisen kasteen. Kasteessa me olemme saaneet elämäämme uuden suunnan, olemme matkalla taivasta kohti johtavaa tietä myöden. Kasteessa olemme siirtyneet kuolemasta elämään, synnin vallasta armon alle, saatanan sidonnaisuuksista Jumalan lapseuteen, pimeyden vallasta Jumalan valtakuntaan.
Suuri on se lupaus mikä kirkolle on annettu. Jumalan kansana saamme nostaa päämme ja katsoa eteen päin. Vielä meillä on matkaa edessämme, mutta kerran taisteleva kirkko nostetaan Jumalan tulevaisuuteen ja voittaneena kirkkona saamme iloita taivaan täydellisestä autuudesta.
Jeesuksen vertaus kahdesta veljeksestä sekä tähän liittyvä opetus kahdenlaisesta kansasta sisältyy 12. sunnuntain helluntaista evankeliumiin Matt. 21:28-32. Tänä vuonna vietämme tuota pyhäpäivää 27.8.2017.
Useimpien eli kaikkien yhdistysten säännöissä pitää olla mitä varten se on perustettu eli toiminnan tarkoitus. Toiseksi pitää olla keinot ja tavoitteet joilla päämäärään pyritään. Kolmantena kerrotaan minkälaisia rakenteita toiminnan toteuttamiseksi tarvitaan.
Nyt tarvitaan tieto, miksi kirkko on? Joskus on sanottu, että se on siksi, kun täällä kuollaan! Olisiko siinä tärkein päämäärä: Sielujen pelastus? Ainakin raamatun mukaan.
Jos kirkko on tänä aikana siksi, että on lama, niin asiat mutkistuvat. Jos kirkko on paikka tai yhteisö, jonka tehtävänä on vastata minun ajallisiin tarpeisiini.. Onko kirkon tehtävänä:
-ruokkia nälkäisiä? Sitä-kin!
-vaatettaa alastomia? Sitä-kin!
Laupeudentyö! Laupeutta sielulle ja ruumiille! Jos laupeus muuttuu ylimuistoiseksi saantioikeudeksi, niin se tuskin on enää laupeutta, se on sosiaaliturvaa ja siinä ei nykyisellä veroprosentilla kannata kilpailla jäsenistä.
Olli Valtonen osuu oikeaan sanoessaan: ”pelkään eniten sitä, että seurakuntien työntekijöillä ja aktiiviosallistujilla voi olla ihan eri näkemys kuin ihmisten enemmistöllä.”
Juuri näin Suomessa on päässyt käymään. Ihmisten enemmistö on alkanut pitää kirkkoa humanistisena soisaalilaitoksena, jonka tärkein tehtävä on myötäillä maallistuneen yhteiskunnan toimintamalleja. Yhä harvempi enää muistaa, että kirkko on kristillinen yhteisö, jonka päätarkoitus on julistaa syntisille ihmisille pelastavaa evankeliumia. Että kirkon tehtävä on kertoa Jumalasta, joka rakastaa syntisiä ihmisiä ja on valmistanut pelastuksen Jeesuksen ristinkuoleman kautta. Että kirkon tehtävä on muistuttaa, että on olemassa elämää kuoleman jälkeenkin ja että ihmisen tulee valita tässä ajassa, missä iäisyytensä viettää. Jeesuksella on valta maan päällä antaa syntejä anteeksi, näin kerrotaan Raamatussa, missä on kerrottu kaikki mitä elämään ja jumalisuuteen tarvitaan.
Yhdyn Salmen näkemykseen. Meidän pitäisi kysyä myös kenen kirkko, Kristuksen vai ihmisten kirkko. Kuka on kirkon perustanut, kuka on kirkon pää. Lisäksi pitäisi kysyä kuka on kaikkeuden hallitsija. Voiko syntyä kaikki näkyväinen itsestään, omasta itsestään, tyhjä ja olematon käskeä, räjähdä maailman kaikkeudeksi, synnytä itsestäsi kaikki olevainen. Kuka puolustaa sitä ettei synny kaaosta, kaaosta myös ihmisten kesken. Kuka tietää mikä on oikeaa tai väärää. Kuka varjelee ja auttaa ihmiskunnan vähimpiä ja osattomimpia. Mikä on ihmisarvo ja kennelle se kuuluu. On ideologioita jotka tekevät ihmisen tarpeettomaksi ja siksi tarpeettomat voidaan hävittää, silloin myös rangaistuksen ja syyllisyyden suhde toisiinsa menettää merkityksensä
Nyt on tapahtunut viimevuosikymmeninä selvä ja syvältä käyvä muutos. Aiemminkin evl kirkon piirissä on ollut runsaasti sellaisia seurakuntalaisia, joille kirkon jäsenyys on ollut diakonian ja kirkon arvojen kunnioittamista ja kirkon neljä merkkitapahtumaa lapsen kastejuhla, konfirmaatio riparileireineen, häät ja hautajaiset. Itse he eivät ole kokeneet messua tai muuta hengellistä toimintaa itseään koskevana, mutta ovat pitäneet itsestään selvänä että kirkossa puhutaan uskosta niin kuin mummot ja vaarit ovat vuosisatoja ennen heitä uskoneet. Suuret joukot eivät ole vaatinut aiemmin, että saarnat synnistä ja niiden sovituksesta olisi putänyt poistaa. Eikä ole odottanut, että kirkon pitäsi olla laitos missä he erityisesti viihtyisivät. Aktiiviset entisajan uskovaiset ovat saaneet toimia kirkossa oman uskonsa mukaisesti eikä sitä ole koettu ongelmaksi.
Nyt kirkon odotetaan tarjoavan jotakin jäsenmaksun eli kirkollisveron vatikkeeksi. On alettu miettimään pitäsikö uskontunnustus muuttaa, kun en usko neitseestä syntymiseen. Joku ei usko perisyntiinkään, jolloin luterilainen vanhurskauttamisoppo tulee muuttaa. Synti on ikävä käsite varsinkin jos sen sovitus ei tarkoita sitä että ”oltaisiin armollisia itselle”, miksi armon käsite on muuttunut nykykirkon julistuksessa valitettavan usein.
Tosiasia lienee että nykykirkko on tullut tiensä päähän. Se ei voi samanaikaisesti pyrkiä pitämään sisällään kaikkie ”maksavia jäseniä” kirkkorakennusten ylläpitämiseksi, mutta ns perinteistä vanhurskauttamisoppia ja evankeliumin sanomaa ylläpitävät eivät myöskään voi olettaa voivansa yllpitää nykyistä kirkon rakennetta. Suurten kirkollisten rakennusmassojen uusrekentamisen aika on ohi. Entis aikojen kirkkomatkat kirkkoveneellä olivat pitkiä ja raskaita nykyajan kaupunkien kirkkomatkoihin verrattuna. Lukuisista kappeleista voisi luopua, mutta tulevaisuus lienee se, että juuri nämä pienet rakennukset ovat niitä joita hajoavan kirkon amerikkalaismalliset uudet pienet kirkkokunnat saattavat kyetä lunastamaan. Jääkö sitten tyhjien kulttuurihistoriallisesti merkittävien kirkkorakennusten ylläpito museolaitoksen ja valtion tehväksi.
Ei vanhurskauttamista tarvitse uusia. Ihminen on syntinen ja tarvitsee armon uudistavaa voimaa. Ei meidän tarvitse tietää synnin alkuperää emmekä edes voi, koska emme voi kysyä siltä käärmeeltä, että mitäs meinasit.
HelsinkiMissio on rakentanut oman brändinsä tietoisesti sosiaalialan palvelujärjestöksi, jonka toiminta-ajatuksesta ja visiosta on poistettu kaikki viittaukset sen alkuperäiseen, kristilliseen arvomaailmaan.
Tai jos siitä on jotain jäljellä, se on typistynyt sen oman vision mukaan ”hyväntekemisen kansanliikkeeksi”. Tässä sarjassa se siis kilpailee SPR:n, Unicefin ja Amnestyn sekä partioliikkeen ja lions-toiminnan kanssa, jotka myös ovat ”hyväntekemisen kansanliikkeitä”, jopa globaaleja sellaisia.
HelsinkiMission toiminnanjohtaja Olli Valtonen on itse todennut, että hänen johtamansa kansanliike ei ole kristillinen yhteisö, vaan sosiaalialan liike, jolla on kristillinen menneisyys. Sama suomeksi: HelsinkiMissio ei halua olla kristillinen kansanliike. Tähän perustuu myös sen luoma brändi.
Tällä perusteella voidaan kysyä Olli Valtosta mukaillen (muutettavat muuttaen): onko myös kirkon rakennettava brändinsä HelsinkiMission tavoin niin, että se luopuu kristilisestä identiteetistään ja ryhtyy sosiaalialan toimijaksi?
Onhan jo nyt Kirkon ulkomaanavulla ja seurakuntien diakoniatyöllä jokseenkin hyväksytty toimijan maine. Tähänkö kirkon brändäys tulisi rakentaa?
Olli Valtosen kertomus varainkeruusta 1990-luvun lopulla Helsingin kaduilla yhdessä Ahti Hirvosen kanssa oli riipaiseva: rahaa ei tullut, koska brändi miellettiin kristilliseksi toiminnaksi (lähetystyöksi). Siitä tehtiin nopeasti johtopäätökset: kristillisestä painolastista on päästävä eroon – tai ainakin muutettava se sellaiseksi, josta sitä on vaikeampi tunnistaa.
Alkuperäinen toimintakumppanuus esim. Pelastusarmeijan kanssa on luonnollisesti myös unohdettu, koska Pelastusarmeija toimii vielä selkeästi kristillisen identiteetin varassa.
Mitähän Pelastusarmeijan brändistä olisi sanottava? Ei ehkä huono, vaikka Jeesuksesta laulavat ja puhuvatkin: ”Risti vain, risti vain olkoon kunniani, kunnes taivaan rannalla nautin autuuttasi”. Pelastusarmeijassa hyvän tekeminen ei ole siitä huolimatta rajoittunut ”joko hengellinen tai sosiaalinen” -ideologiaan.
HelsinkiMissio on epäilemättä löytänyt toimivan brändinsä poistamalla tuotteestaan sen, mitä Paavali kutsuu ”ristin pahennukseksi” (eikä hän tarkoita tällä vain ristin merkkiä). Onko kirkolla edessään sama tie, jos se haluaa saada enemmistön silmissä brändinsä myönteisemmäksi?
Toisaalta Olli Valtonen on oikeassa siinä, että kirkon omassa brändäyksessä ei olisi pahitteeksi, jos sen voimakas polarisoituminen ja äänekäs riitely jäisi vähemmälle.
Mutta, ehkä juuri suhtautuminen sanomaan rististä onkin se juttu, joka pitää kirkon moniuskoisena ja moniäänisenä, jonka riitely kuuluu kauas..? Pitäisikö se juuri siksi unohtaa, jotta saisimme toimivan brändin..?
Eihän toki. Se pitää vain nähdä elämän ja toiminnan plus-merkkinä, joka liittää meidät Jumalaan ja lähimmäiseen.
Jouni Turtiainen :”Tai jos siitä on jotain jäljellä, se on typistynyt sen oman vision mukaan “hyväntekemisen kansanliikkeeksi”. Tässä sarjassa se siis kilpailee SPR:n, Unicefin ja Amnestyn sekä partioliikkeen ja lions-toiminnan kanssa, jotka myös ovat “hyväntekemisen kansanliikkeitä”, jopa globaaleja sellaisia.”
Miltei 20 vuotta vapaaehtoistyötä Suomen Unicefissa tehneenä voin vakuuttaa, että vapaaehtoistyö ei koskaan vastaa sitä kokemusta, jonka antaa yli 50 vuotta vanha nuhraantunut Raamattu, jonka kansilehdelle äitini on kirjoittanut Onnittelut 10-vuotiaalle Tuulalle ja perään sananlaskun ”Tunne Hänet kaikilla teilläsi, niin Hän sinun polkusi tasoittaa.”
Kirkko ei mielestäni osaa mainostaa tarpeeksi hyviä puoliaan eli esim. diakonia- ja vapaaehtoistyötä. Sen sijaan homokysymys on saanut leijonanosan julkisuudessa.
Valitettavan moni kirkon aktiiveista on myös kovin vanhoillinen, mikä karkottaakin pois suuren joukon ihmisiä! Voisi olla erikseen keskusteluryhmiä traditionalisteille ja liberaaleille.
”Voisi olla erikseen keskusteluryhmiä traditionalisteille ja liberaaleille.”
Tuo on mielestäni varsin erikoinen ehdotus. Miksi pitäisi lisätä karsinoitumista? Vai eivätkö liberaalit enää siedä muita kuin heidän laillaan ajattelevia?
Tähän sopinee lainaukset Augsburgin tunnustuksesta:
VII Kirkko
Edelleen seurakuntamme opettavat, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset.
IV Vanhurskautus
Samaten seurakuntamme opettavat, että ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan että heille annetaan vanhurskaus lahjaksi Kristuksen tähden uskon kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on antanut hyvityksen synneistämme. Tämän uskon Jumala lukee edessään kelpaavaksi vanhurskaudeksi (Room. 3 ja 4).
Nähdäkseni Augsburgin tunnustuksessa paalutetaan jykevästi kirkon perustus. Jos sitä yritetään muuttaa niin silloin ollaan kyllä joron jäljillä. Lainauksissa on kaksi kohtaa, joista selviää mikä ja miksi kirkko on.
Lauri Lahtinen!
En ymmärtänyt niin, että L. Viilo olisi ikäänkuin ehdottamassa vanhurskauttamisopin muutosta.
Siihen tilanne minunkin mielestäni tavallaan vie. Sitä vahvistaa tuo ehdotus eri keskusteluryhmistä libeille ja konsuille.
” Erikäsitys kirkosta , ihmisten enemmistöllä ”.
Yli kahdenkymmenen vuosisadan aikana koko planeettamme on kokenut täydellisen muodonmuutoksen , äärellisten käsitteiden ja kysymysten sekä kyseenalaistamisen maailmaksi. Alun perin korostunut aktiivinen merkitys kulttuurin alalla tarkoitettiin ,
” hengen jalostamista ” , ( kultivointi ).
Keskeinen kysymys onkin , voimmeko löytää uudenaikaisen ratkaisun , joka olisi meidän , eikä kenenkään muun . Onko meillä perinteitä , mielikuvitusta ,älyä ja organisaatioiden takaamaa voimaa , voidaksemme määrätä omat kehitysmallimme , jotka ovat kaikissa maissa sopusoinnussa sen kanssa , minkälaisia me olemme olleet , minkälaisia me nyt olemme ja minkälaisia me haluaisimme olla. . Vastuussa teoistamme kansalaisyhteiskunnille, jotka ovat kaikissa maissa kulkeneet pitkän matkan yhteiskuntiemme alamailta ja laitamilta.
Taiteilijat , jotka usein luovuttaa tukahduttavissa yhteiskunnissa edustavat uudenaikaisia , esteettisiä kulttuurimuotoja , joka on tärkeä tehtävä , koska ne voivat toimia itsenäisesti ja kykenevät ilmaisemaan itseään vapaasti . ilmaisemalla oman ilmaisualuksensa ja pitämällä kiinni vuoropuhelun periaatetta. He tahtomattomaankin edustavat autitaarisissa yhteiskunnissa oman vaihtoehtoisen , symbolisen toimintakentän , jolla voi käsitellä ja sovittaa yhteen keskenään ristiriitaisia tarpeita ja näkemyksiä.
Tällä tavalla taiteilijat kaikkialla maailmassa korostavat omia oikeuksiaan käyttää kaikkia tarjolla olevia lähteitä ja välineitä , sekä uhmaavat siten työhönsä kohdistuvia odotuksia siitä , miltä se ” perinteisen kannan mukaisesti tulisi näyttää ja kuulostaa ”. Ihmisten tulee saada ajaa oikeuksiansa ilman tarpeetonta viivytystä ja ulkopuolisten puuttumista .