John Vikström: Laajennettu avioliittokäsitys?

Näkökohtia avioliittokäsityksen mahdolliseen laajentamiseen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa

Ajankohtaisessa keskustelussa samaa sukupuolta olevien parien kirkollisesta vihkimisestä on kirkkomme avioliittokäsityksen laajentaminen esitetty yhtenä mahdollisuutena. Seuraavassa esitän tästä muutamia näkökohtia. Taustalla on yhteinen huolemme nykytilanteesta, jossa eivät kaikki papit, eivätkä kaikki tuomiokapitulitkaan katso voivansa noudattaa voimassa olevaa kirkkomme järjestystä. Meidän pitäisi löytää sellainen järjestys, jota kaikki pystyvät hyvällä omallatunnolla noudattamaan. Sellaista olen tässä etsimässä.

Lähden siitä, että tätä asiaa on tarkasteltava kirkkomme avioliittokäsityksen tähänastisen kehityksen taustaa vasten. Vanhan Testamentin luomiskertomusten ohella Uuden Testamentin niin kutsutut huoneentaulut (Ef. 5:15-33 , 6:1-9 ; Kol. 3:18-4:1 ; Tit. 2 ; 1. Piet. 2:13-3:7) muodostavat taustan kirkkomme avioliittokäsitykselle. Näissä annetaan ohjeita siitä, miten kristittyjen on elettävä ja toimittava avioliitossa, perheessä, kodin työyhteisössä sekä yhteiskunnassa laajemminkin. Huoneentaulujen näkemyksellisenä pohjana on ihmiskäsitys, jonka mukaan johtava ja määräävä asema kuuluu miehen olemukseen, alisteinen asema sen sijaan naisena olemiseen. Oikea avioliitto on siten sellainen liitto, joka ilmentää näitä sukupuolten iättömiä peruspiirteitä. Siinä mies johtaa, kantaa vastuuta ja huolehtii vaimostaan ja perheestään. Naisen tehtävä ja rooli sen sijaan on palvella ja tukea miestään. Tämä ihmis- ja avioliittokäsitys leimaa myös kirkkomme tunnustuskirjoihin kuuluvaa Martti Lutherin Vähää katekismusta käskyineen ja huoneentauluineen. Kymmenennessä käskyssä ja sen selityksessä nainen on työntekijöiden ja karjan ohella miehen omaisuutta.

Tämä näkemys miehen ja naisen eriarvoisesta asemasta oli laajemman ihmis- ja yhteiskuntanäkemyksen, suorastaan kokonaisen maailmankuvan luonnollinen osa. Siinä edellytettiin, ettei kaikilla ole samoja edellytyksiä elää itsenäistä elämää. On niitä, jotka tarvitsevat holhousta, huolenpitoa ja hallitsevaa ohjausta. Tällaista holhousta tarvitsivat erityisesti lapset, naiset, palvelijat ja orjat. Tämä käy selvästi ilmi edellä mainituista huoneentauluista. Sama näkemys hallitsi myös esivallan ja alamaisten välistä suhdetta valtakunnissa ja niiden hallintoaloilla. Kyvykkyyden, edellytysten, aseman ja vallan erilaisuus ja eriarvoisuus leimasivat siten tätä kaiken kattavaa hierarkkista yhteiskuntanäkemystä ja maailmankuvaa, ei samanlaisuus eikä tasavertaisuus.

Tätä taustaa vasten on tarkasteltava ja ymmärrettävä kirkkomme varhaisempaa avioliittokäsitystä ja sen myöhempää kehitystä. Tätä avioliittokäsitystä määritellään kirkkomme kirkkokäsikirjassa, joka ilmaisee kirkkomme uskon ja opin. Tutkimalla eri aikojen käsikirjoja voidaan todeta millainen kirkon avioliittokäsitys on ollut ja miten se on muuttunut vuosien varrella.

Vihkikaavojen ihmis- ja avioliittokäsitys

Kirkkokäsikirjat vuosilta 1693 ja 1886 olivat kokonaan patriarkaalisen ihmis- ja avioliittokäsityksen leimaamia. Tämä tulee selvästi ilmi vielä vuoden 1913 käsikirjassa esimerkiksi näin:

Vihkikaava A:

”Aviosääty on pyhä, sillä Jumala itse on sen asettanut, kun hän ensimmäisen ihmisen luotuansa sanoi: Ihmisen ei ole hyvä olla yksinänsä, minä teen hänelle avun, joka on hänelle sopiva. Aviosäädyn pyhänä esikuvana on Kristuksen ja seurakunnan keskinäinen suhde, niin että samoinkuin Kristus on yksi seurakuntansa kanssa, myös miehen ja vaimon tulee olla yksi keskinäisessä rakkaudessa. Tästä kirjoittaa apostoli Paavali: Vaimot olkaa miehillenne alamaiset, niin kuin Herralle. Miehet, rakastakaa vaimojanne, niinkuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi itsensä alttiiksi sen edestä… Miehen tulee, uskollisena kutsumuksessaan, huolehtia perheensä ajallisesta ja iankaikkisesta hyvästä… Niinikään tulee vaimon rakastaa ja kunnioittaa miestänsä. Hänen tulee muistaa olevansa annettu miehen avuksi, ja sen vuoksi mielellään auttaa häntä… Vaimo on miehen kunnia, sanoo Paavali, sentähden tuleekin hänen käyttäytyä sen mukaisesti.”

Vihkikaava C:

”Vaimot olkaa miehillenne alamaiset, niinkuin Herralle, sillä mies on vaimon pää, niinkuin myös Kristus on seurakunnan pää.”

Tämän käsikirjan opetuksen mukaan mies on vaimon pää. Mies rakastakoon vaimoaan niin kuin Kristus rakasti seurakuntaa ja vaimo kunnioittakoon ja palvelkoon häntä. Aviopuolisoita kehotetaan kyllä keskinäiseen kunnioittamiseen ja palvelemiseen, mutta heillä on erilaiset roolit, jotka vastaavat heidän erilaista asemaansa avioliitossa.

Vuonna 1963 hyväksytyssä käsikirjassa on vanhasta patriarkaalisesta ihmiskäsityksestä enää jäljellä vain maininta siihen elimellisesti kuuluvasta tehtävä- ja roolijaosta. Miehen rooliin kuuluu huolenpito perheestä, naisen rooliin miehensä kunnioittaminen ja avustaminen:

”Miehen tulee, uskollisena kutsumuksessaan, huolehtia perheensä ajallisesta ja iankaikkisesta hyvästä… Vaimon tulee samoin rakastaa ja kunnioittaa miestään. Hänen tulee olla miehelleen avuksi ja kantaa murheet ja ilot yhdessä hänen kanssaan.”

Vuoden 1984 käsikirjassa on vain yksi raamatunkohta, joka ilmaisee patriarkaalisen ihmis- ja avioliittokäsityksen. Siinä muistutetaan siitä, että nainen on luotu miehen avustajaksi: ”Jo Raamatun ensi lehdiltä luemme: ´Ei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä, minä teen hänelle avun, joka on hänelle sopiva.´”

Muuten painotetaan entistä selvemmin puolisoiden tasavertaisuutta, molemminpuolista apua ja keskinäistä tukea, jolloin puolisoilla on yhteinen vastuu ja yhteisiä tehtäviä:

”He saavat apua ja tukea toisiltaan sekä myötä- että vastoinkäymisissä.”

”Huolehtikaa yhteisesti perheenne ajallisesta ja iankaikkisesta hyvästä.”

Vuoden 2004 käsikirjassa ei ole enää yhtään raamatunkohtaa, joka viittaisi luomiskertomusten tai huoneentaulujen patriarkaaliseen ihmis- ja avioliittokäsitykseen. Entistä selvemmin painotetaan puolisoiden tasavertaisuutta, keskinäistä huolenpitoa ja tukea. Yhdessä rukouksessa on maininta siitä, että Jumala on asettanut avioliiton myös suojelemaan ja rikastuttamaan puolisoiden rakkautta. Tässä toistetaan jo edellisessä käsikirjassa esiintynyt ajatus avioliiton merkityksestä puolisoille. Vanhemmissa käsikirjoissa korostettiin useammin avioliiton merkitys yhteiskunnalle. Nyt sen merkitys puolisoille saa enemmän huomiota. Avioliittokäsityksen mahdollista edelleen kehittämistä ajatellen tämä painopisteen muutos on varteenotettava asia.

Avioliittokäsityksen muutos

Edellä oleva lyhyt katsaus osoittaa, miten jokainen käsikirjan tarkistus vuoden 1913 jälkeen on tuonut mukanaan muutoksen ihmis- ja avioliittokäsitykseen, jolloin on askelittain etäännytty Uuden Testamentin ja katekismuksen huoneentaulujen patriarkaalisuudesta. Viimeisimmissä käsikirjoissa ilmestyvät siis asemaan, velvollisuuksiin ja tehtäviin nähden toinen mies ja toinen nainen kuin Raamatussa, katekismuksessa ja vanhemmissa kirkkokäsikirjoissa.

Näissä käsikirjoissa ilmestyy myös toinen avioliitto siinä mielessä, että sekä avioliiton ulkonainen rakenne että sen eettinen sisältö ovat muuttuneet. Yhteistä vanhalle ja uudelle avioliittokäsitykselle on keskinäisen rakkauden ja kunnioituksen eettinen vaatimus. Uutta sen sijaan on se, mitä sanotaan tämän vaatimuksen konkreettisesta noudattamisesta. Mies ei ole enää holhooja, joka ylhäältä johtaa, määrää ja kantaa vastuuta perheestä, eikä nainen enää holhottu, joka alhaalla tottelee ja palvelee. Nyt pätee se, mikä sanotaan vuoden 2004 vihkikaavassa: Huolehtikaa yhteisesti perheenne ajallisesta ja iankaikkisesta hyvästä!

Avioliittokäsityksen yhteiskunnallinen konteksti

On siis tapahtunut merkittävä muutos ihmis- ja avioliittokäsityksessä Uuden Testamentin ja Lutherin ajoilta. Jatkoa ajatellen pitää tällöin kysyä, millä perusteella ja millä oikeudella kirkkomme on ottanut näin radikaaleja askeleita. Askeleet ovat tosin olleet suhteellisen lyhyitä ja siksi niiden radikaalisuutta ei ole aina tiedostettu. Mutta viimeistään nyt, kun mahdollisesti seisomme uusien muutosten kynnyksellä, edellä kuvatun muutoksen vakavuus ja merkitys on tiedostettava ja sen teologista oikeutusta arvioitava.

Tätä avioliittokäsityksen merkittävää muutosta emme pysty riittävästi ymmärtämään emmekä oikein arvioimaan, ellemme ota huomioon, että se on liittynyt laajempaan muutosprosessiin ympäröivässä yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Siten on ensin asetettava tämä suurempi kokonaisuus teologisen suurennuslasin alle.

Vanha näkemys avioliitosta oli osa patriarkaalisen yhteiskunnan uskonnollisesti leimattua suurempaa kokonaisuutta. Vastaavasti uuden näkemyksen muotoutuminen liittyy ilmiselvästi siihen laajempaan yhteiskunnalliseen ja aatteelliseen muutokseen, joka lähti liikkeelle maanosassamme runsaat pari sataa vuotta sitten. Tätä liikettä ja muutosta voidaan lyhyesti kuvata ja luonnehtia Ranskan vallankumouksen kolmen perusarvon, vapauden, tasa-arvon ja veljeyden, yhä laajempana noudattamisena. Nämä arvot, joista tuli työväenliikkeen ja hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen innostavia ihanteita ja johtotähtiä, olivat omiaan luomaan ihmisten tasavertaisuuteen ja täysi-ikäisyyteen pohjautuvia yhteiskuntarakenteita. Nämä korvasivat siten vanhan yhteiskunnan hierarkkiset rakenteet holhouksineen ja holhottavineen.

Uuden avioliittokäsityksen esiinmarssi sekä valtion että kirkon puolella liittyy, kuten sanottu, selvästi tähän ajatukselliseen ja sosiaaliseen muutosprosessiin. Siten on arvioitava, onko kirkkomme toiminut oikein osallistuessaan tähän marssiin kohti vapauden, tasa-arvon ja veljeyden uutta aikaa. Ovatko nämä ihanteet ja johtotähdet aitoja kristillisiä arvoja? Onko kirkko hyväksyessään nämä arvot pysynyt uskollisena omalle perustalleen, Raamatulle, vai onko se mukautunut kehitykseen, joka on vieras aidolle kristillisyydelle?

Ei liene epäilystä siitä, että vapaus, vapauttaminen, on mitä keskeisin arvo siinä kristillisessä yhteisössä, jonka toiminta-ajatuksen keskiössä on pelastus: Ihmisen vapauttaminen Perkeleestä, synnistä ja kadotuksesta, itsekkyydestä, syrjinnästä, epäoikeudenmukaisuudesta, toivottomuudesta, sairauksista ja hädänalaisuuden monista muistakin ilmenemismuodoista. Kun Jeesus kotikaupunkinsa synagogassa esitti ohjelmajulistuksensa, hän julisti uuden riemuvuoden alkaneen, jolloin kaikki velkaantuneet ja muulla tavoin sidotut tai suorastaan orjistetut vapautetaan (Luuk. 4:16-19). Siinä kuului vapautusliikkeen johtajan innostunut ja innostava taisteluhuuto.

Ranskan vallankumouksen toinen arvo, tasa-arvo, on tunnetusti ollut paljon esillä viime vuosien keskusteluissa kirkkomme seksuaalietiikasta. Voidaanko tasa-arvoakin pitää aitona kristillisenä arvona? Näin pitää kysyä, kun se on osoittanut olevansa niin hankala arvo kirkollemme kuten monille muillekin kirkoille. Tämä hankaluus kävi ilmi jo silloin kun työväenliike, entiset palvelijat, sekä naisasialiike lähtivät taistelemaan tasavertaisuuden puolesta. Samoin kävi, kun suunniteltiin pappisviran avaamista naisille, ja sama ongelma on leimannut viime vuosien keskustelua seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kohtelusta ja asemasta.

Miksi tasa-arvo on ollut näin vaikea ongelma kirkolle? Tätä pohdittaessa on otettava huomioon, että nuori kristinusko ja sen etiikka oli kuin taikina, joka oli kaadettu patriarkaaliseen ja hierarkkiseen vuokaan. Tämä vuoka tuli siten määränneeksi kristinuskon ulkonaista muotoa alusta alkaen johtaakseen ajan myötä mainittuun ongelmaan, joka ei vieläkään ole kokonaan ratkennut.

Onko tasa-arvo todella näin huonosti yhteensopiva kristillisen perusnäkemyksen kanssa? Kristinusko sai siis patriarkaalisen vuoan mukaisen muodon, eikä se heti tältä osin muuttanut niitä yhteiskuntia, joiden sosiaalietiikkaan se tuli vaikuttaneeksi. Mutta kätkettynä taikinan sisällä oli ollut hapate. Tämä rupesi vähitellen hapattamaan koko taikinan, joka paisuessaan lopulta hajotti koko vuoan ja levisi laajalle. Tämä tapahtui maanosassamme vasta 1800-luvulla, jolloin tasa-arvoon perustuva yhteiskunta vähitellen rupesi muovautumaan. Vaikutteita tähän kehitykseen oli tietysti tullut muualtakin, ei vain Jerusalemista vaan erityisesti myös antiikin Ateenasta.

Mainittu hapate ei kuitenkaan ollut kokonaan kätketty. Se pilkisti selvästi esiin niissä apostoli Paavalin sanoissa, joihin usein on viitattu kun viime vuosina on keskusteltu naisten ja seksuaalisten vähemmistöjen asemasta kirkossamme: ”Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi” (Gal. 3:28). Tässä Paavali puhuu ensisijaisesti kirkosta, kristittyjen yhteisöstä. Mutta kirkkoisä Irenaeukseen liittyen saamme tulkita ja ymmärtää Paavalia siten, että hän samanaikaisesti puhuu myös kirkon ulkopuolella olevasta maailmasta. Viitaten Efesolaiskirjeeseen (1:10) Irenaeus piti Kristuksen sovitustyötä alkuperäisen luomakunnan ennalleen palauttamisena (recapitulatio). Tämä Jumalan hyvän luomakunnan ennalleen palauttaminen on Irenaeuksen ja uskomme mukaan ennakoidusti toteutettu kirkossa, Kristuksen ruumiissa. Kun Paavali kirjoittaa kirkossa toteutuneesta tasa-arvosta, hän siten samanaikaisesti kirjoittaa koko luomakunnassa toteutettavasta arvosta. Näin ymmärrettynä yleinen tasa-arvokin on aidosti kristillinen.

Samaa voidaan todeta myös Ranskan vallankumouksen kolmannen perusarvon, veljeyden, osalta. Siinähän on kyse solidaarisuuden arvosta, mikä selvästi on sukua sille rakkauden käskylle, joka on kristinuskon itse ytimessä.

Loppupäätelmänä voidaan todeta, että yhteiskunnan kehittäminen kohti vapautta, tasa-arvoa ja veljeyttä on kristillisen näkemyksen mukaan ollut oikeutettu ja kannatettava hanke. Tämän kehityksen hyväksyminen ja sen edistäminen kirkon omassa elämässä ja organisaatiossa ei siten ole ollut väärää mukautumista ympäröivään yhteiskuntaan ja kulttuuriin.

Tässä yhteydessä on otettava huomioon, ettei kirkko ole ollut vain vastaanottavana osapuolena suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan. Hyvin aikaisessa vaiheessa se oli ollut muokkaamassa keskiaikaista yhteiskuntaa ja siinä yhteydessä myös avioliittonäkemystä. Kun avioliittoa oli täällä Pohjolassa pidetty lähinnä perheiden kauppana, kirkko piti esillä puolisoiden vapaaehtoista suostumusta (consensus facit nuptias – periaate) avioliiton ehtona ja perustana. Vastaavasti kirkot ovat Kirkkojen maailmanneuvoston puitteissa pyrkineet vaalimaan vapauden, tasa-arvon ja veljeyden arvojen toteuttamista eri puolilla maailmaa. Yksi esimerkki tästä oli kirkkojen merkittävä panos ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen syntyyn ja sisältöön.

Asetelma lienee usein ollut se, että kirkko, kuten nytkin, on joutunut reagoimaan yhteiskunnan puolelta tulleisiin herätteisiin ja haasteisiin arvioimalla niiden merkitystä ja vastaamalla niihin uskonsa ja tunnustuksensa pohjalta, jotta se välttyisi ajattelemattomalta sopeutumiselta. Reagointi on usein ollut valitettavan hidas, mikä on luonut kitkan suhteessa niihin liikkeisiin, jotka ovat kulkeneet kehityksen kärjessä. Kirkon on ollut vaikea ajoissa tunnistaa vapauden, tasa-arvon ja veljeyden kolminaisuus omaksi lapsekseen tämän herättyä pitkästä Ruususen unestaan patriarkaalisen ja hierarkkisen yhteiskunnan paksun peitteen alta.

Kyse on nyt siitä, onko vastaava isyyden tunnistaminen ja tunnustaminen mahdollista avioliittokäsityksen laajentamiseen tähtäävien toivomusten ja vaatimusten edessä. Tulevatko tällaiset pyrkimykset myös kristillisestä kodista, vai ovatko ne kirkolle vieraan hengen lapsia?

Tasa-arvoon perustuvan avioliittokäsityksen teologinen konteksti

Edellä oleva erittely on mielestäni osoittanut, että kirkko on osallistunut muutokseen, joka on ollut sopusoinnussa sen uskon ja tunnustuksen kanssa. Näin ollen on myös ollut perusteltua kehittää avioliittokäsitystä samoja arvoja ja tavoitteita kohti: Vapaus avioliiton osapuolten täysi-ikäisyytenä ilman holhousta, tasa-arvo vastuun, oikeuksien ja velvollisuuksien tasaamisena, ja veljeyden solidaarisuus keskinäisen tuen ja molemminpuolisen avun noudattamisena.

Kirkkomme on siis lähtenyt oikeaan suuntaan tarkistaessaan avioliittokäsitystään. Mutta millä oikeudella se lähti liikkeelle tähän suuntaan jättäen taakseen Raamatun ja tunnustuskirjojen patriarkaalisen näkemyksen avioliitosta? Miten voidaan teologisesti perustella sitä, ettei ole pysytty siinä selkeässä Raamatun sanassa, joka ohjaa huoneentaulujen patriarkaalisen avioliittoetiikan? Näin kysyessämme joudumme raamattunäkemyksen ja raamatuntulkinnan perimmäisten kysymysten äärelle.

Raamatun huoneentaulujen mukaisen avioliittokäsityksen muuttaminen ei ole ollut mikään erillinen ilmiö kirkossamme. Vastaavasti on poikettu huoneentaulujen antropologiasta ja etiikasta esimerkiksi palvelijoiden aseman, oikeuksien ja velvollisuuksien osalta. Enää ei käsketä palvelijoita olemaan isännille kaikella pelolla alamaisia, ”ei ainoastaan hyville ja lempeille, vaan nurjillekin” (1. Piet. 2:18), vaan pidetään selviönä, että entisillä palvelijoilla on tänä päivänä tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden nimissä jopa lakko-oikeus. Kuuluuhan kirkon papistokin ammattiliittoon, joka ei todellakaan aina suostu isännän tahtoon.

On siis tapahtunut merkittävä Raamatun uudelleen tulkinta huoneentaulujen osalta. Tulkintakaavana, paradigmana, on tällöin käsittääkseni yleensä käytetty Jeesuksen suhtautumista Toorah-nimiseen juutalaiseen lakiin. Tämän lain Jeesus oli omien sanojensa mukaan tullut täyttämään. Sen hän teki uudelleentulkinnalla, joka merkitsi sitä, että hän eräitten johtavien kirjanoppineiden tavoin antoi rakkauden kaksoiskäskyn, ”lain suurimman käskyn”, olla määräävässä ja ohjaavassa asemassa suhteessa kaikkiin muihin käskyihin ja sääntöihin. Tämä tuli erityisen selvästi ilmi hänen mullistavassa suhtautumisessaan sapattikäskyyn ja siihen liittyviin sääntöihin. Hänen vastustajissaan fariseusten ja kirjanoppineiden joukossa tällainen käyttäytyminen herätti suurta pahennusta. Se oli heidän mielestään osoitus siitä, että Jeesus halusi kumota koko lain, mistä hän ansaitsisi jopa kuolemantuomion. Mutta parannettuaan eräänä sapattina kauan sairastaneen miehen Jeesus perusteli tekoaan kertomalla, että juuri tällä tavoin itse Taivaallinen Isä toimii tässä maailmassa: ”Minun Isäni tekee työtään taukoamatta, ja niin teen minäkin”(Joh. 5:17).

Näissä Jeesuksen jalanjäljissä kirkkomme on menneinä vuosina ymmärtääkseni kulkenut, kun se huoneentaulujen ohjeista poiketen on hyväksynyt naisten ja entisten palvelijoiden täysi-ikäisyyden ja itsenäisyyden suhteessa entisiin holhoojiinsa sekä tämän mukaisesti myös tarkistanut näkemyksensä avioliitosta. Tulevaisuuden mahdollisia uusia askeleita ajatellen pidän erityisen tärkeänä sitä, että kirkkomme kaikki eri liikkeet ja osapuolet ovat yhdessä hyväksyneet tällaisen raamatuntulkinnan.

Kirkkomme herätysliikkeissä on tosin jäseniä, jotka haluavat edelleen pitäytyä patriarkaaliseen käsitykseen miehestä ja naisesta ainakin kahdella alalla. Toinen ala on aviopuolisoiden henkilökohtainen suhde. Siinä miehellä olisi jatkuvasti oltava lopullinen päätösvalta ainakin perheen ja kodin tärkeimmissä asioissa ja ratkaisuissa.

Toinen alue on seurakunnan pääjumalanpalvelus, jossa naisen olisi apostoli Paavalin ohjeiden mukaan oltava kuuliainen siten, ettei hän siinä ole johtavassa eikä opettavassa asemassa (1. Kor. 14:34 ; 1. Tim. 2:12).

Siten kannatetaan samanaikaisesti kahta eri ihmis- ja avioliittokäsitystä, yhtäältä sukupuolten yhdenvertaisuuteen pohjautuvaa käsitystä yhteiskunnan ja kirkon hallinnon kaikilla aloilla, toisaalta patriarkaalista käsitystä kahdella mainitulla alalla

Kahden avioliittokäsityksen yhdessäolo kirkossa

Mahdollisia tulevia avioliittokäsityksen tarkistuksia ajatellen on tärkeää todeta, etteivät tähän asti tehdyt muutokset ole seurauksiltaan olleet niin radikaaleja kuin miltä ne ensi silmäyksellä ovat näyttäneet. Tehdessään muutoksia käsikirjan vihkikaavoihin kirkolliskokous on kulloinkin mahdollistanut pehmeän siirron uuteen tilanteeseen.

Jokaisen käsikirjauudistuksen yhteydessä vuoteen 2004 asti kirkkomme on antanut jäsenilleen oikeuden käyttää aikaisemmin hyväksyttyjä käsikirjoja uuden ohella. Tämä on merkinnyt sitä, että kirkollamme on uuden avioliittonäkemyksen ohella ollut toinen virallinen näkemys tilanteessa, jossa tämä on valtion lainsäädännössä lakannut olemasta.

Avioliittokäsityksen laajentamista pohdittaessa on näin ollen paikallaan harkita, olisiko mahdollista luoda järjestys, jossa vanhan perinteen mukaisesti olisi kaksi avioliittokäsitystä rinnakkain: laajempi avioliittokäsitys, johon mahtuisi myös nykyinen. Tällöin eri käsitysten kannattajat saisivat pitää kiinni omasta käsityksestään, eikä toista käsitystä tarvitsisi pitää esteenä toisen olemassaololle. Eri käsitykset eivät olisi toistensa ehdottomia vastakohtia, koska laajempi käsitys, joka ei määrittele osapuolten sukupuolta, ei sulkisi suppeampaa pois vaan antaisi sille riittävän tilan.

Ei olisi siis kyse mistään kokonaan uudesta avioliittokäsityksestä, kuten nimikin sanoo, vaan voimassa olevan käsityksen laajentamisesta. Sen keskeiset elementit siirtyisivät uuteen käsitykseen paitsi osapuolten sukupuolta koskevaa osaa. Käsitysten välillä vallitsisi siis merkittävä kontinuiteetti.

Muutos toteutettaisiin siten, että käsikirjaan liitettäisiin nykyisten vihkikaavojen oheen kirkolliskokouksen määräenemmistöllä hyväksymä kaava, joka olisi kaikkien parien käytettävissä sukupuolesta riippumatta.

Avioliittokäsityksen laajentamisen kaksi ehtoa

Nykyisen virallisen avioliittokäsityksen laajentaminen kirkossamme on lähinnä kahden ehdon varassa. Toinen niistä koskee käsitystä avioliiton olemuksesta ja tehtävästä. Mihin tarkoitukseen Jumala on asettanut avioliiton? Eri vuosilukujen käsikirjat määrittelevät avioliittoa kahden ihmisen yhteydeksi, joissa nämä tarvitsevat toisiaan, elävät toistensa kanssa ja toimivat toistensa ja perheen puolesta. Usein viitataan siihen, mitä Jumala sanoi luodessaan ensimmäisen ihmisen: ”Ei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä, minä teen hänelle avun, joka on hänelle sopiva.” Vuoden 1984 käsikirjassa painotetaan, miten Jumalan luomistarkoituksena on, että ihminen elää toisen ihmisen kanssa. Yhteinen tehtävä koskee tällöin lähinnä kotia: ”Huolehtikaa yhteisesti perheenne ajallisesta ja iankaikkisesta hyvästä!” Avioliiton yhteiskunnallisesta merkityksestä lausuttiin vuoden 1913 käsikirjassa näin: ”Avioliittoon perustuu yhteiskunnan pysyvyys ja onni.” Vuosien 1984 ja 2004 käsikirjoissa pidetään entistä enemmän esillä avioliiton merkitystä puolisoiden rakkauden tukemiselle, suojelemiselle ja rikastuttamiselle.

Kirkkomme eri-ikäisten käsikirjojen mukaan avioliitto on siis tarkoitettu kahdelle henkilölle, jotka rakastavat toisiaan, auttavat ja tukevat toisiaan sekä yhteisesti huolehtivat perheen ajallisesta ja iankaikkisesta hyvästä. Tällöin toimitaan samalla myös yhteiskunnan hyväksi. Avioliittokäsityksen laajentamisen kynnyskysymys on tietysti tällöin: Pitääkö näiden kahden välttämättä olla eri sukupuolta, kuten tähänastisten käsikirjojen sanamuodoissa selvästi edellytetään? Kuuluuko erisukupuolisuus avioliiton muuttumattomaan olemukseen, ja mikä on siinä tapauksessa tämän vaatimuksen varsinainen idea? Onko aviopuolisoiden kyky yhdessä synnyttää lapsia avioliiton ehdoton edellytys? Siinä tapauksessa ovi avioliittokäsityksen laajentamiselle pysyy suljettuna.

Raamatussa Jumala kehottaa luomiaan ihmisiä olemaan hedelmällisiä ja täyttämään maa (1. Moos. 1:27,28). Mikä merkitys tällä kehotuksella on avioliittokäsitykselle? Tämä on kynnyskysymykseen kuuluva asia monelle, sinänsä ymmärrettävä ja vakavasti otettava. Salliiko tämä Luojan kehotus myös sellaisen avioliiton, jossa kyky tai intentio kehotuksen noudattamiseen puuttuu? Tähän kysymykseen kirkko on aikoja sitten ottanut kantaa ja antanut myönteisen vastauksen. Ei kyky eikä aikomuskaan yhdessä synnyttää lapsia ole tietääkseni koskaan kuulunut avioesteiden tutkinnan piiriin. Luojan kehotus ei ole niin ehdoton, että avioliitto olisi kielletty niiltä, joilta tällaiset edellytykset puuttuvat. Lasten synnyttäminen ja perheen perustaminen kuuluvat perinteiseen kuvaan avioliitosta, eivät avioliiton määritelmään.

Tällöin avioliiton merkityksessä aviopuolisoille korostuu sen funktio suojella, vahvistaa ja rikastuttaa kahden ihmisen keskinäistä rakkautta, uskollisuutta ja yhteistä kotia. Tämän korostuksen myötä ovi avioliittokäsityksen laajentamiselle ehkä avautuu ainakin raolleen. Tämä ei kuitenkaan ratkaise kysymystä avioliiton erisukupuolisuudesta. Vastaus siihen kysymykseen vaatii hetero- ja homoseksuaalisuuden suhteen lähempää tarkastelua.

Keskeinen kysymys silloin on, voidaanko seksuaalisuuden ja rakkauden kahta suuntautumista pitää samanarvoisina vai ei. Jos homoseksuaalista suuntautumista pidetään kiellettynä rakkautena, vaatimus avioliiton erisukupuolisuudesta sulkee oven avioliittokäsityksen laajentamiselle.

Oven avaaminen edellyttää homoseksuaalisuuden nimellä tunnetun ilmiön ja tosiasian uudelleenarviointia antropologiselta ja moraaliselta kannalta. Jos tässä arvioinnissa tehdään ero homoseksuaalisen suuntautumisen ja homoseksuaalisen käyttäytymisen välillä, jolloin toista pidetään sallittuna, toista ei, tehdään distinktio, joka on täysin kestämätön sekä psykologiselta että teologiselta kannalta. Ei seksuaalisuutta voida tällä tavoin halkaista. Sekä ”heterona” että ”homona” se on koko persoonallisuutta tunteineen ja tekoineen läpäisevä ja leimaava jakamaton todellisuus.

Tällainen eronteko seksuaalisuuden kohdalla perustuu hyvin pinnalliseen käsitykseen synnistä. Tämä distinktio on sovittamaton sen kanssa, mitä Jeesus opetti synnin olemuksesta ja juuresta. Hänhän opetti, että synnin varsinainen synnyin- ja kotipaikka on ihmisen persoonallisuuden keskiössä, ”sydämessä” (Matt. 15:17-20).

Jos homoseksuaalisia tekoja pidetään syntinä, silloin persoonallisuuden homoseksuaalista suuntautumistakin on pidettävä synnillisenä himona. Silloin homoseksuaalisen ihmisen pitää sisällyttää synnintunnustukseensa myös tämä persoonallisuuden piirre – pyytää Taivaalliselta Isältä anteeksi siitä, että hänessä asuu tämäkin himo muitten synnillisten himojen ohella.

Kyseessä oleva erottelu, joka tänä päivänä leimaa monia kirkollisia kannanottoja ympäri maailmaa, on kestämätön teologinen kompromissi. Sen motiivina saattaa usein olla hyvätahtoinen ja sinänsä kunnioitettava huolenpito homoseksuaalisesti suuntautuneista ihmisistä, välillä ehkä myös yleisen mielipiteen kritiikin ennalta torjuminen ja vaikean ratkaisun lykkääminen. Tällaiset asiat eivät kuitenkaan kelpaa perusteluiksi.

Avioliittokäsityksen laajentaminen siten, että sen piiriin sisällytettäisiin myös samaa sukupuolta olevien parisuhteet, edellyttää, että homoseksuaalista suuntautumista pidetään moraalisessa mielessä samanarvoisena heteroseksuaalisen suuntautumisen kanssa. Tällainen käsitys vastannee sitä käsitystä homoseksuaalisuudesta ja sen syntyperästä, minkä tämän päivän tiede katsoo voivansa tarjota.

Tämä käsitys kunnioittaa myös sitä kokemusta homoseksuaalisuuden kokonaisvaltaisuudesta, josta sen omaavat ja sen kokemat ihmiset voivat kertoa. Hehän ovat tämän asian ja alan parhaat asiantuntijat. He tietävät kokemuksesta millaiset sanat ja millainen kohtelu satuttavat ja uhkaavat mielenrauhaa ja millainen puolestaan tukee, varjelee ja vahvistaa henkilön minuutta.

Tässäkin asiassa, kuten edellä mainittujen huoneentaulujen kohdalla, joudutaan tekemisiin raamattunäkemyksen ja raamatuntulkinnan eräiden ikuisuuskysymysten kanssa. Missä määrin on pidettävä Raamattua auktoriteettina tieteen puolella, tässä tapauksessa esimerkiksi anatomian ja fysiologian aloilla? Onko perusteltua ajatella, että lisääntynyt tieto homoseksuaalisuudesta antaa oikeuden arvioida sitä toisin kuin Raamatun syntyaikoina? Avioliittonäkemyksen laajentaminen edellyttää tietysti, että tähän voidaan vastata myönteisesti. Tällöin lähdetään siitä, että Raamatun pätevyys ja auktoriteetti ensisijaisesti koskevat jatkuvasti ajankohtaista kysymystä siitä, miten henkilö elää ja toimii heteroseksuaalisena tai homoseksuaalisena ihmisenä, muita seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden variaatioita unohtamatta. Siitähän sillä on paljonkin sanottavaa meidän ihmisten opastukseksi, rohkaisuksi ja lohdutukseksi.

Laajennetun avioliittokäsityksen psykologinen konteksti

Patriarkaalinen avioliittokäsitys liittyi, kuten todettua, laajempaan uskonnollisesti väritettyyn ihmis- ja yhteiskuntakäsitykseen. Kun tasavertaisuuteen pohjautuva avioliittokäsitys sitten murtautui esille, oli silläkin oma näkemyksellinen ja sosiaalinen kontekstinsa. Onko mitään vastaavaa todettavissa, kun laajennettu avioliittokäsitys nyt levittäytyy yhä useampiin maihin maailmassamme? Voisiko sekin olla jonkin laajemman yhteiskunnallisen ja kulttuurisen kehityssuunnan ilmaus? Mikä voisi olla sen konteksti?

Tämä konteksti on hiljattain saanut erinomaisen kuvauksen ja analyysin amerikkalaisen professorin Francis Fukuyaman kirjassa Identity (2018, suom. Identiteetti – Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka, 2020). Tässä kirjassa maailmankuulu valtiotieteilijä ja kulttuurifilosofi käsittelee ilmiötä, jota hän pitää vahvimpana trendinä ja voimana tämän päivän kulttuuri-ilmastossa ja politiikassa, jossa kysymys identiteetistä on noussut huomion keskipisteeseen. Vaikuttavin yhteiskunnallinen liikevoima tänä aikana ei Fukuyaman mukaan enää ole pyrkimys saavuttaa taloudellisia ja muita aineellisia arvoja ja etuja vaan ihmisten ja eri ihmisryhmien tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi, hyväksytyksi ja arvostetuksi. Se, mitä ollaan, on tullut tärkeämmäksi kuin se, mitä omistetaan. Ihmisarvon tunnustaminen ja kunnioittaminen on nyt kasvavassa määrin ja yhä laajemmin nousemassa ihmisten ja eri ihmisryhmien johtotähdeksi.

Tätä taustaa vasten käy selväksi, ettei näiden vuosien taistelu avioliittokäsityksen laajentamisen puolesta ole vain taistelua sen hyväksi, että homoseksuaalinen rakkaus katsottaisiin samanarvoiseksi heteroseksuaalisen rakkauden kanssa, eikä myöskään sen puolesta, että samaa sukupuolta olevien avioliitto tulisi laajemmin hyväksytyksi. On kyse enemmästä. On kyse jostain, joka sijaitsee paljon syvemmällä ihmisten mielissä ja jolla on vielä suurempi merkitys ja painoarvo. Se, mihin viime kädessä pyritään, on homoseksuaalisesti suuntautuneiden tunnustaminen täysiarvoisiksi ihmisiksi. On kyse ihmisarvosta, tasa-arvoisuuden laajentaminen niin, että sen piiriin sisällytetään myös seksuaaliset vähemmistöt kuten naiset ja työläiset runsaat sata vuotta sitten. Tämän puolesta marssitaan nyt sateenkaarilippujen alla.

Onko kristillisellä kirkolla mahdollisuus, ehkä jopa velvollisuus, eettisen perusnäkemyksensä pohjalta tunnustaa isyys myös tässä tapauksessa ja toimia sen mukaisesti? Jeesuksen sydäntä lähellä olivat ihmiset, joita hänen aikanaan syrjittiin ja pidettiin vähempiarvoisina. Hän näki ja kuunteli missä muut käänsivät katseensa pois ja sulkivat korvansa. Yhteisössä, jossa päivittäin rukoillaan tuhansin ja taas tuhansin äänin, että Jumala kääntäisi katseensa puoleemme, nähdyksi ja kuulluksi tuleminen on mitä läheisin asia.

Kyllä vai ei?

Edellä olevat pohdinnat avioliittokäsityksen mahdollisesta laajentamisesta voidaan tiivistää yksinkertaiseen kysymykseen: Onko avioliitto olemassa vain heteroseksuaalista vai myös homoseksuaalista rakkautta varten? On tehtävä valinta kahden sanan kesken: vain ja myös. Mutta sitä ennen on, kuten mainittua, tehtävä toinen valinta.

”Sanonko ´Kyllä, kyllä´, kun tarkoitan ´Ei, ei´?” Näin apostoli Paavali joutui kysymään kirjeessään Korintin kristityille (2. Kor. 1:17). Kun katsomme taaksepäin kirkossamme tarkistaaksemme mitä olemme viime vuosikymmeninä tulleet lausuneeksi homoseksuaalisuudesta, on meillä syytä katsoa peiliin ja yhtyä Paavalin vakavaan kysymykseen. Olemmeko sanoneet ”Kyllä, kyllä”, kun olemme viime kädessä kuitenkin tarkoittaneet ”Ei, ei”?

Myrskyisellä ja kirkkokriittisellä 60-luvulla piispat katsoivat velvollisuudekseen tehdä selkoa kirkkomme seksuaalietiikasta. Se tehtiin kannanotossa nimellä Ajankohtainen asia (1966). Siinä piispojen enemmistö – Karl-Erik Forssell ei allekirjoittanut kannanottoa, koska hän piti sen suhtautumista homoseksuaalisuuteen liian yksioikoisena ja jyrkkänä – katsoi, ettei saa syyttää homoseksuaalisesti suuntautuneita tästä luonteenpiirteestä, joten heillä on täysi kotipaikkaoikeus kirkossa. Mutta heidän ei kuitenkaan pidä elää tämän suuntautumisensa mukaisesti ja siten houkutella maamme nuorisoa syntiin. Siis: Kyllä ja ei.

Seuraavassa kannanotossa, Kasvamaan yhdessä (1984) noudatimme suunnilleen samaa linjausta kuin 60-luvun piispat: Homoseksuaalisesti suuntautuneet eivät ole vastuussa suuntautumisestaan, mutta Raamatun mukaan homoseksuaalinen käyttäytyminen on luonnonvastainen ja synnillinen. Tämän linjauksen mukaisesti vastasin itse nuorten kysymyksiin piispantarkastusten koulukäyntien yhteydessä arkkihiippakunnan seurakunnissa. En tainnut puhua ”homoelämän” synnillisyydestä, mutta annoin ymmärtää, etten kannata esimerkiksi samaa sukupuolta olevien avioliittoja. Siis: Kyllä ja ei.

Marraskuussa 2010 kirkolliskokous antoi piispainkokoukselle tehtäväksi laatia ohjeita vapaasti muotoillusta rukouksesta parisuhteensa rekisteröineiden samaa sukupuolta olevien kanssa. Piispainkokouksen laatimissa ohjeissa annettiin ymmärtää, että on mahdollista rukoilla sekä näitten parien kanssa että heidän puolestaan. Parisuhteen osapuolet saa siunata, muttei itse parisuhdetta, joka ei ole verrattavissa avioliittoon. Siis: Kyllä ja ei.

Eduskunnan annettua samaa sukupuolta oleville oikeuden solmia avioliitto aktualisoitui kysymys, miten kirkon pitäisi suhtautua niihin pappeihin, jotka kirkkokäsikirjan avioliittokäsityksestä poiketen vihkivät tällaisia pareja kristilliseen avioliittoon. Tilanne on kuten tunnettua nyt se, että osa tuomiokapituleista luopuu näitten pappien rankaisemisesta, toiset eivät. Siis: Kyllä ja ei.

Miksi sekä ”Kyllä, kyllä” että ”Ei, ei”? Syy on siinä kaksijakoisessa ja päättämättömässä suhtautumisessa homoseksuaalisuuteen, josta edellä on ollut puhe – siis siinä teologisesti kestämättömässä kompromississa, jonka olemme raahanneet mukanamme vuosikymmenestä toiseen: kyllä homoseksuaaliselle suuntautumiselle, ei sen mukaiselle käyttäytymiselle, jolloin lopullinen vastaus jää epäselväksi.

Näin emme tietysti voi jatkaa loputtomiin, joten joudumme kysymään: Kuinka kauan meidän pitää vielä yrittää hoippua eteenpäin näin heiveröisen sauvan varassa? Tai toista minulle yhtä läheistä ja rakasta metaforaa käyttääkseni: Miten kauan kuljetamme tätä palloa maalia kohti yrittämättä tehdä ratkaiseva maali? Viimeksi syötettiin pallo valtion tuomioistuimelle, mutta pallo potkittiin takaisin kirkolle, jolla on oikeus ja velvollisuus toimia oman avioliittokäsityksensä mukaisesti. Uudestaan seistään pallon kanssa maalin edessä. On tehtävä oma ratkaisu, viimeinen vapauttava potku: Kyllä vai ei? Jos edellä mainittujen kyllä-vastausten mukaisesti todella uskomme että hekin, joilla on homoseksuaalinen suuntautuminen ja identiteetti, saavat ottaa elämänsä Luojan kädestä, silloin lopullinen vastaus ei voi olla muu kuin kyllä. Päädymme Pietarin oivallukseen Corneliuksen kodissa: ”Nyt minä todella käsitän, ettei Jumala erottele ihmisiä” (Ap.t. 10:34)

Edellä totesin, että avioliittokäsityksen laajentaminen riippuu kahdesta asiasta, yhtäältä näkemyksestä avioliiton tarkoituksesta ja tehtävästä, toisaalta näkemyksestä homoseksuaalisuudesta. Jos näitä kahta asiaa tarkastellaan yhdessä kirkkomme avioliittokäsityksen tähänastisen kehityksen kanssa, päädymme seuraavaan kysymykseen:

Jos uskomme, että Jumala on asettanut avioliiton kahden ihmisen rakkauden ja kodin tukemiseksi, suojelemiseksi ja rikastuttamiseksi ja jos pidämme homoseksuaalistakin rakkautta Jumalan luomana rakkautena, onko silloin mahdollista, että johdonmukaisuuden nimissä laajennetaan avioliittokäsitys niillä samoilla argumenteilla millä siirtyminen patriarkaalisesta avioliittokäsityksestä tasavertaisuuteen pohjautuvaan käsitykseen aikoinaan perusteltiin: rakkaus, oikeudenmukaisuus, tasavertaisuus?

Jos vastaus tähän loppukysymykseen on myönteinen, avioliittokäsityksen laajentamisen perustelu on seuraava:

Kirkolliseen vihkimiseen kuuluu kolme elementtiä: Osapuolten suostumus (consensus facit nuptias), yhteiskunnan vahvistus sekä kirkon siunaus. Koska avioliiton perimmäinen tarkoitus on kahden ihmisen rakkauden tukeminen ja suojeleminen, ja koska samaa sukupuolta olevien rakkautta on pidettävä yhtä oikeutettuna ja arvokkaana kuin miehen ja naisen välistä, on oikein ja kohtuullista, että heidän avioliittonsa saa saman vahvistuksen ja saman siunauksen.

Kuinka kauan?

Kirkkomme entisenä päätöksentekijänä luulen ymmärtäväni niitä vaikeuksia, jotka meillä on ollut ja jotka meillä jatkuvasti on tämän asian kanssa. Mutta korvissani kuuluu yhä kirkkaammin kaiku Karmelinvuoren suunnalta, missä profeetta Elia pitää vakavan puheen Israelin kansalle: ”Kuinka kauan te horjutte puolelta toiselle?” (1. Kun. 18:21)

Valinta, jonka eteen Elia asettaa Israelin kansan, on tämä: ”Jos Herra on Jumala, seuratkaa häntä, jos taas Baal, seuratkaa sitten häntä!” Me seisomme vastaavan valinnan edessä: Onko homoseksuaalisuus Herran teko vai hänen vastustajansa Baalin?

Mikä oli kansan valinta ja vastaus? ”Kansa ei vastannut hänelle mitään.” He eivät pystyneet valitsemaan. He olivat täysin neuvottomia. Mutta hetkeä myöhemmin he saivat nähdä miten Herra, eikä Baal, pystyi sytyttämään Elian alttarin tuleen. Silloin kaikki heittäytyivät kasvoilleen ja huusivat: ”Herra on Jumala, Herra on Jumala.” (18:39)

Uskon, että Elian menetelmä Herran aktiivisen läsnäolon selville saamiseksi on käyttökelpoinen myös meidän tilanteessamme. Sen tutkiminen mikä osoittautuu toimivan ja edistävän elämää ja sen eheyttä on hyvä tapa saada selville, onko Luoja siellä jatkamassa luomistyötään. ”Minun Isäni tekee työtään taukoamatta, ja niin teen minäkin”, Jeesushan sanoi, kun hän sapattina antoi 38 vuotta sairastaneelle miehelle uuden elämän ja uuden tulevaisuuden.

Jeesus otti sekä pyhät kirjoitukset että ihmisten konkreettisen tilanteen huomioon. Kummallakin taholla hän kuuli Isän äänen. Jeesusta vastustavat fariseukset ja kirjanoppineet sitä vastoin kuuntelivat vain kirjoituksia ja niiden sääntöjä, ja olivat kuuroja ihmisten taholta tuleville äänille.

Jeesuksen jalanjäljissä kulkien kirkko siten yrittää muodostaa eettiset kannanottonsa kuuntelemalla Raamatusta kuuluvan Jumalan sanan ja ihmisten konkreettisesta tilasta nousevan äänen välistä vuoropuhelua. Uskon, että avioliittokäsityksen tähänastinen kehittäminen kirkossamme on ollut tämän dialogin jatkuvaa kuuntelua ja varteen ottamista. Jännityksellä odotan, mihin tämä tapa kysyä ja tutkia Jumalan tahtoa tulevina vuosina johtaa. Toivon, että ehdin sen nähdä.

John Vikström

Kirjoittaja on emeritusarkkipiispa.