Kirjoitin lehden mielipidesivulle 26.5. otsikolla ”Johtajuuden vastuu ja kyvykkyydet”. Tarkoitin asiaa seurakunnassa. Koska kirjoitukseen ei kuulunut eikä näkynyt hiiskaustakaan, julkaisen sen myös tässä. Onko siinä mitään järkeä? Saako siitä mitään selvää? Toimitus oli muuttanut otsikon muotoon ”Seurakuntalaisuuden tukemisesta saisi aikaan palon monipuolisemman aloitteen”. Kokonaisuudessaan kirjoitukseni tarkoitus oli etsiä niitä näkymättömiä tulppia, jotka estävät seurakuntalaisuuden toteutumisen nykyistä paremmin.
——-
”Uusimman Kotimaan pääkirjoitus 15.5.2023 oli otsikoitu ”Ei herroina halliten neuvostoissa – hyvään johtajuuteen kuuluu kyky luottaa ja antaa tilaa johdettaville”. Kirjoitus puuttui siihen edustaja-aloitteeseen viime viikon kirkolliskokouksessa, jonka aiheena oli maallikkouden tukeminen seurakunnissa. Konkreettisena asiana aloitteessa tavoiteltiin sitä että kirkko- ja seurakuntaneuvostoissa puheenjohtajana voisi nykyistä useammin toimia maallikko, eli joku neuvoston jäsenenä oleva seurakuntalainen kirkkoherran sijasta. Vain parikymmentä kirkon seurakuntaa toteuttaa tätä kirkkojärjestyksen mahdollistamaa käytäntöä.
”Seuratessani kirkolliskokouksen aloitteesta käymää keskustelua mieleeni nousi kaksi asiaa. Aloite oli otsikoitu sanoilla ”Maallikkouden tukeminen seurakunnissa”, ja kuitenkin itse sen sisältö keskittyi lähes pelkästään kirkko- ja seurakuntaneuvostojen puheenjohtajuuteen, mikä on vain yksityiskohta laajassa ja tärkeässä aiheessa. Tosin nykypäivänä maallikkouden tukemisen sijasta puhutaan seurakuntalaisuuden tukemisesta seurakunnissa. Siitä voisi saada aikaan paljon monipuolisemman aloitteen ja keskustelun ajankohtaisesta asiasta.
”Toinen huomio nousi siitä kun Mikkelin hiippakunnan piispa nousi puolustamaan kirkkoherran asemaa puheenjohtajana. Hän muistutti, että kirkko- ja seurakuntaneuvoston puheenjohtajuus on ollut kirkolliskokouksen kestoaloitteita. Piispatkin ovat antaneet siitä lausuntoja useamman kerran. ”Pohjimmillaan kirkkoherran puheenjohtajuudessa on kyse kirkon hallinnon omaleimaisuudesta, joka perustuu teologisiin argumentteihin. Yleensä tämä keskeisin näkökohta unohtuu. Kirkkoherran aseman rajoittaminen vain jäseneksi ja esittelijäksi ei riittävässä määrin vastaa kirkkomme käsitystä siitä, että kirkkoherralle kuuluu kokonaisvastuu seurakunnan hengellisestä johtamisesta.” Toisin sanoen kysymys on kirkon hallinnon omaleimaisuudesta, teologisista argumenteista ja kirkon käsityksestä kirkkoherran kokonaisvastuusta seurakunnan hengellisessä johtajuudessa. Tämän jälkeen kirkolliskokouksen keskustelu pysähtyi vaikeaan asetelmaan, jossa toisaalla oli asian teologinen ulottuvuus ja toisaalla monet käytännön kokemukset. Harmillista. Yhden edustajan kysymys mainituista teologisista argumenteista ei saanut vastausta.
”Tulisiko seuraavan asiaa koskevan edustaja-aloitteen tarttua kysymystä juurista ja esittää juuri ja pelkästään noiden teologisten argumenttien avaamista? Kirkkohallituksen virastokollegion asettamassa vapaaehtoistoiminnan kehittämisen työryhmässä pohdittiin hiljattain sitä, onko seurakuntalaisten osallisuuden kehittämisessä olemassa joku näkymätön tulppa, joka estää ajattelua ja keskustelua pääsemästä vapaammin eteen päin. Ja jos on niin mikä se on?
”Asia on seurakuntien tulevaisuuden kannalta perustavanlaatuinen. Piispainkokous voisi ennakoida tätä piilossa olevaa isoa seurakuntaelämän kulttuurimittelöä esimerkiksi ottamalla, ilman tarkoitusta lausunnon antamisesta mihinkään, piispojen epävirallisen neuvottelun teemaksi kirkkomme virkateologia/-käsitys. Miten paljon se nojaa valvontavastuuseen ja miten paljon palvelemistehtävään. Molemmat löytyvät sekä Uudesta testamentista että seurakuntien pappien käytännön toiminnasta, ja ne ohjaavat koko ajan erilaisiin johtopäätöksiin siinä miten on ymmärrettävä toisaalta pappien ja seurakunnan työntekijöiden ja toisaalta seurakuntalaisten keskinäinen vuorovaikutus ja yhdessä toimiminen.”
(julkaistu Kotimaassa 26.5.)
Kiitos, Hannu.
Vailla teologista koulutusta olevana en tietenkään ymmärrä virkateologian hienouksia. Sen verran luulen kuitenkin ymmärtäväni, että kirkon virka, siis pappisvirka, on tärkeä osa Suomen ev. lut. kirkon identiteettiä. Osa papeista korostaa virkaa enemmän, osa vähemmän, joten mitään yhteistä teologista pohjaa ei ehkä tältä(kään) osin ole. Asiaa voisi kuitenkin pohtia esittämälläsi tavalla.
Virkaan päässeet katsovat nykyistä hallintomallia niin tulevan eläkkeensä, kuin mahdollisuudessa hakea uutta virkapaikkaa eteenpäin. Tämä katsoo niin kirkkoherroja kuin työstä vastaavia pappeja.
Aatellaanpa nuorta, ensimmäistä, virkaansa hoitavaa pappia haluaako Hän nimikirjaansa maininnan erinomaisesti huolitusta maallikkouden tukemisesta seurakunnassaan kun urallaan haluaa katsoa uutta seurakuntaa.
Varmasti asia kiinnostaa joissain paikoissa mutta joissain ehkä ei.
Piispainkokous tietenkään ei nosta asiaa tärkeän merkittäväksi koska sielläkin kipuillaan, tosin tyytyväisinä, nykyiseen menoon.
Teologikoulutuksen asiasta eteenpäin saisi puhua enemmän.
Kun Kirkkomme Piispa ei laitokseen saa tulla hartauttansa pitämään miten on mahdollista seurakuntaan haluavien, ymmärtääkseni jo valmiiksi, tietävän paljon siittä mihin Ihminen kokelaan kuulusteluissa suostuu, sitten tahtoen, tunnustaen, ja luvaten aina vertikaaliseen siunaukseen saakka mikä sekään selviö ei taida olla
Tavallinen seurakuntalainen mahdollisuudessa tavoittaa kirkkojärjestyksen spektsejä on haasteen edessä koska niitä ei haluta avata.
Siksi olen esittänyt luottamusihmisten kouluttajaksi ulkopuolelta tulevaa henkilöä. En muista kenenkään kannattaneen asiaa, ja se kertoo paljon luottamusihmisen arvostamisesta.
Leimäsimen käyttäjänä He käyvät, muuhun Eivät kelpaa.
Kolme huomiota. Ensiksikin kirkkomme on kauan ollut hengellisesti erittäin hajanainen. Alkuperäinen ajatus on kuitenkin ollut suuri, ihan laissa säädetty, hengellinen ja teologinen yksimielisyys. Ymmärrän kirkkoherran valvonta- ja palveluvastuun tästä näkökulmasta: khra valvoo evankeliumin puhtautta ja palvelee samalla seurakuntaa muiden pappien ja työntekijöiden esimiehenä ja ”ensimmäisenä pastorina” seurakunnassaan. Luottamushenkilöt ovat sitten olleet seurakuntalaisten edustajina päättämässä seurakunnan varojen käytöstä jne.
Toiseksi. Seurakuntalaisuus on todella paljon isompi – ja nimenomaan hengellisempi – kysymys kuin seurakuntaneuvoston, kirkkovaltuuston tai johtokunnan jäsenyys. Vaatimus, että juuri maallikon pitäisi käyttää puheenjohtajuutta kirkkoneuvostossa johtaa seurakuntalaisuuden byrokratisoitumiseen ja ulkokohtaiseen politisoitumiseen (vrt kunnanvaltuusto). Kansan ääni kuuluu neljän vuoden välein eduskuntavaaleissa. Jumalan kansan ääni kuuluu messun Kunniassa ja kiitosvirressä joka sunnuntai 🙂 Ja tästä joukosta valitaan sitten – parhaassa mahdollisessa maailmassa – hyviksi tunnettuja luottamushenkilöitä. Tiedän takavuosilta tapauksen, että luottamushenkilöksi valittu kieltäytyi tekstinluvusta jumalanpalveluksessa, koska halusi olla vain päättämässä seurakunnan asioista (ja päätynyt siihenkin kai vastentahtoisesti).
Kolmanneksi. Todellinen ongelma on kirkkoherran virkaan kuuluva jatkuvasti kasvava ei-hengellisten työtehtävien kirjo, johon teologinen koulutus ei voi mitenkään valmistaa. Näissä monella luottamushenkilöllä voisi olla paljon hyvää annettavaa. Tosin jatkuvasti pienenevä kirkollisvaalien äänestysprosentti ja jumalanpalveluksiin osallistuminen kertoo minusta siitä, että seurakuntalaisuus (hengellisenä suureena) on erkaantumassa sekä seurakuntahallinnosta että nykyisistä seurakunnista.
Kyllä, haastetta on.
Voi sitten kysyä miten tieltänsä hairahtunutta nuorta Ihmistä hyvin autetaan.
Paras, ja usein käyttämättömäksi jäänyt, keino on antaa ja osoittaa rakkautta.
Seurakuntayhteisö edelliseen vertaillen käy hyvin.
Sitten saa katsoa miten ehdollistunutta tahtomme on suostua uuteen.
Eipä yllätä että Marko Sjöblom kyselee hengellisen auktoriteetin kontrollin perään. Tulee nyt asiasta ymmärtämättömän seurakuntalaisena ensinnäkin varsin kalsea vaikutelma seurakunnasta, jossa seurakuntalainen on siinä roolissa minkä papisto kulloinkin suvaitsee antaa. Itselle tämä on tarkoittanut seurakuntayhteyden pitkälti katkeamista, kun en edusta vallalla olevaa linjaa. Sjöblomin ihailema hengellinen vallankäyttö kirkkoherran tai piispan istuimelta voi olla aika julmaa. Tuskin sillä opillisesti kovin selkeää linjaa edes kirkkoon luodaan kun kirkon herrojenkin mielipiteet menevät ristiin. Mielivaltaa kylläkin.
Itse ajattelen seurakuntalaisten vajavaisuudesta huolimatta että siellä missä ihmiset kokoontuvat etsimään Jumalaa, Jeesus itse lupauksensa mukaan on läsnä opastamassa ja Henki puolustamassa pieniä ihmisiä. Ja että Jumala pystyy paremmin huolehtimaan kirkostaan kuin toinen toisensa sinne herroiksi nostavat. Jostain tällaisesta Hengen voimasta muistaakseni UTssa myös kirjoitetaan. Tämä on minun lapsellinen uskoni.
Pellervo K. Se, mitä kirjoitin kirkkoherrasta opin valvojana ja seurakunnan paimenena, palautuu vuosisatojen taakse. Vedin tietoisesti mutkia suoraksi. Pastorit eivät tietenkäänän ole mitään Talebanin moraalipoliiseja ja vastaavia. Äin ei ole ollut vuosikymmeniin. Samalla on yhä edelleenkin niin, että kirkkoherra ja piispa vastaavat ainakin periaatteessa siitä, että seurakunnan toiminnassa noudatetaan luterilaista tunnustusta eikä esimerkiksi helluntailaisten, sateenkaariliikkeen tai Elokapinan näkemyksiä. Kirkon käytöstä vastaavat kirkkoherra (ja kirkko/seurakuntaneuvosto). Jos nämä ovat eri mieltä, tuomiokapituli ratkaisee.
Kukaan meistä ei haikaile 1600-luvun kirkkolain soveltamiseen. Olen toki henkilökohtaisesti sitä mieltä, että oppikuri kirkossamme on käytännössä jo kauan ollut liian lepsu, nimenomaan suhteessa moderneihin radikaaleihin mutta myös erilaisiin karismaattis-vapaakirkollisiin suuntauksiin.Mutta Ihan riippumatta siitä, mihin ja millä perusteella erilaiset rajat vedetään, kristillinen kirkko ja sen usko eivät ole meidän vapaasti tuunattavissamme. Pidämme siitä tai emme.
Itse olen yli 40 vuoden aikana saanut kokea luterilaisen kirkon uskon, erittäin turvallisena ja vapauttavana. Mikään oppikuri tai valvonta ei ole itsetarkoitus vaan tarkoitettu varjelemaan meitä pelastavassa, vanhurskauttavassa Jeesus-uskossa.
Vanhurskauttava Usko Jeesukseen kohtuullisestikin tarkoittaa parantumisprosessiin suostumista.
Totta ovat yhtäkkiset uskoontulot oikeassa Hengessä ja Uskossa, mutta kaikille asia ei onnistu mainitun sukkelaan.
Lutherin rippi on päästön mahdollisuus synnintunnossa mihin Luther yhdisti katolisen synnintunnon ja katumuksen. Näin Lutherin rippi katumuksena päästää Oikeasta Uskosta syntyneen synnintunnon mikä on altis epäuskon hetkille toistamaan jo kertaalleen päästettyä.
Kirkkommehan ei tälläisiin korjausta vaativiin haasteisiin tartu vaan todistaa juhlavasti perisynnin vaikutuksia aina kastetuista vanhemmista asti jälkeläisilleen syntyneinä lapsina.
Lutherille rippi oli sakramentti kuten se on Augsburgin Tunnustuksessa.
Jottain saisi siis tehdä mutta kaikkea varotaan tekemästä.
Näin katumuksen ja oman syyllisyyden ymmärtämisen harjoittaminen puuttuu saamastamme opetuksesta ja hengellisestä tiennäytöstä täysin.
Kirkollemme tämä ei ole vaiva koska asiaan ei haluta tarttua.
Kun katsotaan uudistuneita Ihmisiä polullaan on edellinen merkittävä tekijä.
Näin parantumisprosessiin suostumista ei kirkossamme saisi katsoa väheksyen.
Iänkaikkisuuskulmasta kirkko tekee ja todistaa sen mikä Oikeassa Opissa ilmineerataan, mutta onko se oikein kun katsotaan Ihmisten sielunhoitoa missä sitä voisi olla.
Korkea virkakäsitys vieraannuttaa ihmiset kirkosta erehtymättömyydessään Palasimme 90-luvulla lähemmäs katollista hapatusta hiippoineen ja ’maallikoista’ kehitettiin ’oivalluksineen’ viran apuja ja palvelijoita messuun – ei elävän Jumalan välikappaleita – todistajia, puhumattakaan evankelioijista.
Sitä kysyn, kun viran seula käy yhä vain harvemmaksi, jääkö enää jäljelle edes toivoa – on vain puolustettavana erheetön asemavalta piittaamatta siitä, miten pahasti karille kirkko on jo ajautunut. Miksi salit tyhjenevät ?
Paavo E, Olen eri mieltä. ”Korkeakirkollinen” virkakäsitys ei vieraannuta ketään aivan kuten ”matalakirkollinen” virkakäsitys ei ole mikään seurakunta-aktiivisuuden ihmelääke. Sitä paitsi korkea käsitys kirkon virasta EI ole sama asia kuin pönäkkyys ja seurakuntalaisten passivoiminen.
Marko. Minua kiinnostaa lähinnä se, miten näet maallikoiden aseman sananjulistajina. Täytyykö tuon kutsun tulla nimenomaan kirkon viran / haltijan kautta, että se olisi teologisesti pätevä?
Kosti. Minusta messun saarna kuuluu virkaan vihityn papin pidettäväksi. Aikanaan kirkossamme oli käytössä saarnalupatutkinto maallikoille, ja pidän tätä käytäntöä hyväksyttävänä kompromissina. Käytännössä olen kyllä ollut myös liturgina sellaisissa messuissa/jumalanpalveluksissa, joissa saarnan on pitänyt herätysliikkeen saarnaaja. En ole lähtenyt tästä aiheesta taistelemaan koska opetuksen ja laajan hengellisen yhteisymmärryksen tulee tällaisissa asioissa edeltää ratkaisuja. Seppo A Teinonen piti ynmärtääkseni sanajumalanpalveluksiakin enemmän hartaushetkinä. En ole koskaan suhtautunut kielteisesti maallikkosaarnaan ja spontaaneihin todistuspuheenvuoroihin. Julkinen saarna ei kuitenkaan ole mikään kristillinen ihmisoikeus. Siihen, miten profetioihin tai VT:n Aamoksen kaltaisen profeetan kutsumukset pitäisi nykypäivänä ymmärtää ja soveltaa käytäntöön, en osaa sanoa mitään näin suoralta kädeltä.
Marko. Olen samaa mieltä siitä, että hän joka on kirkon virkaan valittu, hänelle myös messun toimittaminen kuuluu. Harvemmin olen ollut jumalanpalveluksessa, jossa maallikko on toiminut puhujana. Herätysliikkeiden juhlat ovat asia erikseen. Seppo A. Teinosen kannan ”sanajumalanpalvelukseen” ehkä ymmärtää sitä taustaa vasten, että hän lopulta liittyi katoliseen kirkkoon, jossa pappeus on sakramentti ja ehtoollinen on aina osa jumalanpalvelusta. Se, että ehtoollinen kuuluu nykyään pääsääntöisesti myös osana evlut-kirkon jumalanpalvelusta on pelkästään positiivinen asia.
Viittaat Aamokseen. Hän totesi itsestään, ettei ollut käynyt profeettakouluja, vaan hän oli karjankasvattaja ja metsäviikunoiden viljelijä.” Entä sitten tuo Herran kutsu? Aamoshan oli nimenomaan Jumalan sanan julistaja, sillä niin voimakkaana hän oli kokenut Herran äänen. ”Hartaushetkestä” ei liene ollut kysymys tässä tapauksessa. Ei kaiketi myöskään ihmisoikeudesta. Mikäli Herra käskee, silloin on pakko mennä, vaikka tilanne olisi kuinka tukala ja vaikea. Näin itse asian ymmärrän. Ymmärrän sen koskevan myös tätä aikaa tavalla tai toisella.
Luterilainen virkakäsitys on ymmärtääkseni se, että virka on annettu seurakunnalle eikä yhdellekään henkilölle. Seurakunta valitsee keskuudestaan sopivat tuota virkaa hoitamaan. Pappisvihkimys ei korota ketään mihinkään hengelliseen säätyyn.
Kirkon virka ei tosiaan ole erityinen – toisten seurakuntalaisten yläpuolella oleva – sääty. Samalla kun virka on seurakunnalle annettu? se on kuitenkin myös Kristuksen asettama sääty sekä paimenvirka, jolle on uskottu sanan ja sakramenttien hoitaminen seurakunnassa ja johon asetettavia koskevat määrätyt kriteerit.
Minusta on tarpeellista tehdä tarkka ero viran tehtäviä koskevan teologian ja virkaan vuosisatojen aikana liitettyjen ja meidän näkökulmastamme tarpeettoman pönäköiden hierarkkisten ja sääty-yhteiskunnassa vallinneiden asetelmien purkaminen.
Aamos on hyvä esimerkki Herran kutsumasta oikeasta profeetasta, jolla ei ollut virallista asemaa. Tuolloisessa Israelin Pohjoisvaltakunnassa vallitsi VT:n kuvauksen mukaan Jerobeamin synti eli väärä, Jumalan sanasta poikkeava ja kuninkaan poliittisista syistä pönkittämä virallinen jumalanpalvelus. Voisi kyllä ajatella, että jotakin vastaavaa kutsumista voi tapahtua meidänkin aikanamme. Kysymys kuuluukin: mistä erottaa oikeat tämän ajan Aamokset itse itsensä kutsuneista vääristä profeetoista?
Kysymysmerkki annettu- sanan jäljessä on lyöntivihre …
Pappeushan perustuu 1Piet2:9 sanaan kristityistä. Kasteessa valittu suku ja kuninkaallinen papisto. Myös Ilmestyskirjan mukaan meidät on Kristuksen verellä papeiksi vihitty. Lutherin mukaan kuitenkaan se, joka ei usko ei ole myöskään pappi. Sanan ja sakramenttien palvelusvirkaan erotetaan luonnollisesti viranhaltijoita ihan jo järjestyksen ja käytännön takia.
Aamoksen kirja on kaiketi hänen itsensä kirjoittama. Kutsumuksestaan hän toteaa, että ”Herra otti minut laumojeni äärestä” (7:15). Hän kuitenkin tuo ilmi oman ansiottomuutensa Jumalan armoon sananpalvelijana toteamalla nöyrästi, ettei ole mikään profeetta, vaan paimen ja viljelijä. Tämä Aamoksen nöyryys on mielestäni merkki oikeasta kutsumuksesta. Herra hänet profeetan virkaan asetti, vaikka Aamos oli ns. kouluja käymätön.
Eikö tämä aika jossain mielessä vastaa Aamoksen aikaa, kun nykyisen hyvinvoinnin aikana Jumala on kadonnut ihmisten mielistä jonnekin takavasemmalle. Ehkä meidän aikamme kaipaisi enemmän tai vähemmän herättelyä. Hyvä kysymys, miten sitten erottaa oikeat ja väärät profeetat? Mikäli joku itse itsensä kutsuu, kutsu on hankittu lihan käsivarrella.
Korjaan hieman tekstiäni. Ei Jumalan kutsu perustunut Aamoksen nöyryyteen, vaan yksinkertaisesti Jumalan armoon eikä Aamoksen ansioon. Tosin hän nöyrästi tunnustaa oman arvottomuutensa.
Aktiivisuus on toteutunut herätysliikkeissä, jotka kuitenkin puhuttelevat vain pientä osaa seurakunnan jäsenistä. Herätysliikkeistä johtuen itse seurakuntiin on vähemmän juurtunut sellaista kulttuuria ja osaamista että seurakuntalaiset olisivat osa missiota ja subjekteja. Seurakuntalaiset ovat virkahenkilöiden työn kohde. Nykyisellä suurten parokiaaliseurakuntien rakenteella ei muuten voisi ollakaan.
Olisi kiinnostavaa kuulla, millaisia avoimia yhdessä tekemisen muotoja seurakunnissa on?
Yhteisöllisyyttä on mielestäni epärealistista peräänkuuluttaa autoritaarisessa virkahenkilövetoisessa seurakuntarakenteessa. Pitäisi alkaa muodostaa oikeasti seurakuntayhteisöjä, jotka organisoituvat omilla ehdoillaan. Miten realistista se sitten on? Suomen rakkaasta evlutista ei tietysti jäisi kuin muisto jäljelle? No ehkä on jokin välimuoto, jossa halukkailla on mahdollisuus toimia ilman että joku virkahenkilö puuttuu heti ’virkavastuun’nojalla.
Toimintaa kaivataan, mutta sitä voi rakentaa ilman kirkon rakenteitakin ja silti voi toimia kirkon mission mukaisesti. Näinkin kirkkoon kyetään luomaan toimintaa, joka tuo uusia ihmisiä mukaan. Tässä mallissa on se hankaluus,että samalla kun ottaa etäisyyttä, niin samalla on pidettävä hyvä huoli suhteista kirkon rakenteisiin.
Kitos kommentoijille, erityisesti myötäajattelijoille.
Alkaa vaikuttaa siltä, että ev.lut. kirkolla ja ev.lut hiippakunnalla on kokolailla samankorkuiset virkakäsitykset. Tarvitsee lukea vain esim. Porvoon asiakirja, jossa kirkkomme ilmaisee liittymisensä anglikaanien tunnetusti korkeaan virkakäsitykseen.
Tällä hetkellä ajattelen että näillä on mentävä. Kirkomme saisi vain seuraavaksi perehtyä siihen, miten esimerkiksi Englannin anglikaaninen kirkko on avoin jäsentensä osallistumiseen seurakuntatoimintaan. Se on ymmärtääkseni monenlaista ja joustavaa, kuten on kirkkokin siellä. Henkilöstöresurssit ovat viimekädessä se joka ohjaa toimintaa. Meillähän siinä suhteessä ei ole vielä mitään hätää.
Elämä jatkuu, aina on toivoa.
Siellä ymmärretään rakkauden merkitystä lähimmäisille mistä täällä ei puhutakaan.
Papit ovat Mentoreita uskoville sisarille ja veljille haasteissa yhdessä keskustellen, ja näin työnohjaajia haasteiden tullessa.
Meillä tämmösestä ei uskalleta keskustelua aloittaa kaan.
Voi myös katsoa paikallisia Ehtoollishartauksien hetkiä.
Eivät siellä jumitu pappien vuoronjakoon viikonloppuinakaan kokoontumiset asiaa katsoville vaan Herran Ehtoollista on tarjolla hyvin.
Kaavan tarvitsee olla pitkä kotomaassa kun ei haluta osallisuutta edistää.
Kiitos Pekka Väisänen, hauska kommentti:) Sinulla tuntuu olevan salattua tietoa…
On siellä lyhyesti katettu ohjelma missioon.
Sir William Temple oli aikanaan suorasukainen sanoissaan asemastaan huolimatta.
Pellervo Kokkonen13.06.2023 07:29
”Aktiivisuus on toteutunut herätysliikkeissä, jotka kuitenkin puhuttelevat vain pientä osaa seurakunnan jäsenistä. Herätysliikkeistä johtuen itse seurakuntiin on vähemmän juurtunut sellaista kulttuuria ja osaamista että seurakuntalaiset olisivat osa missiota ja subjekteja. Seurakuntalaiset ovat virkahenkilöiden työn kohde. Nykyisellä suurten parokiaaliseurakuntien rakenteella ei muuten voisi ollakaan. ”
Nuo sanat kertovat sen miksi seurakuntalainen ei voi osallistua täysipainoisesti työntekijöiden rinnalla seurakunnan tehtäviin. Paitsi silloin kun seurakunnassa toiminta perustu yhteisöllisyyteen. Yhteisöllisessä seurakunnassa seurakuntalaiset voivat keskenään luoda uusia toimintamalleja ja ryhtyä toteuttamaan niitä. Yhteisöllisisyys seurakunnassa luo mahdollisuudet omaehtoiselle toiminnalle. Jollei yhteisöä seurakunnan sisälle luoda, niin ei synny yhteistä omaehtoista toimintaa. Joten huomaan että ”tyvestä puuhun noustaan.” Jos haluaa organisoida toimintaa, niin ensin on rakennettava yhteisö sitä toteuttamaan.
Mitä sanot Hannu siihen, että jos olisikin noin että parokiaaliseurakuntien rakenteesta johtuen ei yhteisöllisyyden rakentamiselle löydy tilaa? Josta taas seuraa se, ettei seurakuntalaisten kykyjä hyödynnetä täysipainoisesti. Olemmeko vuosia haukkuneet väärää puuta? Siitäkö johtuu se, ettei omaehtoiselle aktiivisuudelle löydy toteuttamisen mahdollisuuksia helposti. Se joka sitä yrittää joutuu taistelemaan kirkon perusrakennetta vastaan ja häviää usein. Jos onkin noin, että seurakunta joka ryhtyy rakentamaan yhteisöllisyyttä, eli ystävyyssuhteita seurakuntalaisten ja työntekijöiden kesken ja väleille alkaa spontaanisti toimia juuri kaipaamallamme tavalla. Keskinäiset ystävyys suhteet seurakunnassa luovat hyvät mahdollisuudet ulospäinsuuntautuvaan ja siihen omaehtoiseen-, sekä samalla seurakunnan mission mukaiseen toimintaan.
Tekeekö Kirkkohallitus turhaa työtä työryhmineen, kun se yrittää löytää vapaaehtoisille parempia toimintamahdollisuuksia? Yhteisöllisyys kun luo ne itsestään, eikä niitä vapaaehtoisten toimintamahdollisuuksia tarvitsisi Kirkkkohallituksen ryhtyä pohtimaan.
Kiitos Pekka siitä että jaksat. Saatat hyvin olla oikeassa, yhteisöllisyydestä ja ystävällisyydestä seurakunnan työntekijöiden ja seurakuntalaisten kesken seuraa varmasti hyvää! Siihen tulisi rohkaista ja opastaa mahdollisimman monella tavalla.
Olin juuuri konfirmaatiomessussa, jossa pappimme oli edelleen kehittänyt hänelle mieluista ja sopivaa mataluutta mitä tulee viran ja virallisuuden ilmaisuun. Konfirmoitavia ei marssitettu tahdissa joukkueena edes takaisin, vaan kunnioitettiin jokaista (melkein) aikuisena. TOisin sanoen, riippumatta mahdollisesta korkeakirkollisesta virkateologiasta kirkossa, pappeja ja työntekijöitäei ole helppo valvoa toimimaan yhtenäisesti. Se on tämmöisen ison kirkon ominaisuus ja hyvä puoli.
MItä tulee yhteisöllisyyteen, tämän ajan yksilöllisyyden palvonta ja korostus on vastatuulena ja -virtana.
Aikoinaan eräs seurakunnan luottamushenkilö pani liikkeelle aloitteen siitä että kirkolliskokous käynnistäisi rehellisyyskasvatuksen kirkossa. Nyt tarvittaisiin yksinkertaista ystävällisyyskasvatusta ja -koulutusta!
Pöyhösen Timon työyhteys kiinnosti niin paljon, että menin kertomaan hänelle, mitä voisin organisoida nuorten aikuisten toimintaan . Luulin että saan häneltä siihen toimintaan jonkinlaiset raamit. Sain vapaat kädet, joka yllätti.Siitä on jo useita vuosia, kun olin siellä mukana .vasta nyt oikein oivallan hänen toimintaperiaatteidensa viisauden. Näin hän toimi muidenkin työryhmien kanssa. Porukkaa tuli lisää ja pian tarvittiin toinenkin messu, jotta kaikille oli tilaa. Se luova tila kirkossa yleensä puuttuu ja sille ei anneta mahdollisuutta kukoistaa.