”SEN NÄKEE SILMISTÄ
Vain toinen äiti, saman kokenut osaa tulkita uupuneen äidin katseesta, millaista on. Miehet ja lapsetkin näkevät, mutta eivät ymmärrä.
Empaattisimmat miehet sentään tuntevat sydämen kielellä murhetta tilanteesta, mutta eivät voi sittenkään tietää, millaista on.
Taakka, jota pitäisi jaksaa kantaa, mutta ei vain jaksa. Haluaisi luovuttaa ja rukous nousee taivaaseen, että pääsisi pois ja anelee, että Taivaan Isä lahjoittaisi miehelle uuden vaimon, joka hoitaisi näitä rakkaita lapsia tuoreilla voimilla.
Kyllä, perheen isäkin voi olla huolesta sairas, nähdessään rakkaan vaimonsa uupumuksen ja yrittäessään osaltaan kaiken, minkä ehtii ja jaksaa. Arkiruljanssi on vain niin meluisaa ja vaikeaa hallita, kun yrittää toisenkin puolesta.
Siinä päällisin puolin monen uskovaisen perheen tilanne ennen ja nytkin.
Kaikilla perheillä eivät asiat mene samoin. Ihmiset kun ovat erilaisia erilaisine eväineen.
Alussa kuvattu uupuneen perheen tilanne ei ole vielä pahin. Raskainta on niissä perheissä, joissa äidin henkinen terveys jo pettää ja joutuu hoitoon, mutta silti ei ole lupaa ehkäistä uusia raskauksia.
Miesten tekemät julkilausumat ovat sanoneet niin. Yhtäkään naista ei ole ollut mukana laatimassa niitä lausumia. Miksi?
60-70-lukujen julkilausumat ehkäisyn kieltämisestä missään tilanteessa on yksinkertaisesti julmuutta.
Luitte aivan oiken.
Jumalan sana ei missään kohtaa Raamatussa, eikä varsinkaan Jeesuksen opetus ole edellyttänyt tällaista julmuutta äitejä kohtaan, jotka synnyttävät jokaisen Jumalan luoman lapsen maailmaan.Kukaan ei ole syntynyt Jumalan tietämättä. Siten ehkäistyjä lapsia ei Jumala ole luonut.
Tässä kohtaa on ihmisopin juuri – siis ihmisopin. Ihmiset, jotkut miehet, ovat oman ymmärryksensä kautta uskoneet, että Jumala on luonut lapsia, jotka eivät edes ole siinneet. Sopiikin kysyä, mikä on heidät saanut käsittämään tällaisen vääristymän. Ei ainakaan Jumalan sana, eikä Jeesuksen opetus.
Ensimmäinen uskonkappale ei opeta niin.
On suurta lahjaa, jos on terveyttä ja ajallista menestystä, niinkuin monissa uskovaisissa perheissä on. Löytyy jopa ihailtavia superäitejä ja isiä, jotka ovat energisiä ja hyviä organisoimaan suurenkin perheen luotsaamisessa. Kun perheen talouskin on kunnossa, voi arki olla kotona kaikille perheenjäsenille hyvää positiivisessa ilmapiirissä ja arjen vastapainoksi pystyy vielä järjestämään muutakin virkistävää.
Monilla ei ole näin. Heidän perheissään ilmapiiri kasvattaa pelkäämään jaksamista myös tulevassa omassa perheessä. Hyvin pärjäävissäkin perheissä pääsääntöisesti tytöt pelkäävät naimisiin mennessään suurperheen kasvua ja omaa jaksamista.
On varmaa, että todella harva uskovainen haluaisi suurta perhettä, koska tietää, kuinka vaativaa se on.
Toiset pystyvät siihen, toiset eivät. Mistä se johtuu?
Meillä kaikilla on syntyessämme perintönä omat geenit ja tulevalla aviopuolisolla omansa. Niiden yhteisellä ”pääomalla”, jotka itse Jumala on lahjoittanut, luodaan pohjaa yhteisen taipaleen selviytymiseen. Syntymälahjamme ovat kovin erilaisia ja siksi suurperheen äitiys ja isyys voi olla toisille jopa mahdottomuus riippuen monista eri tekijöistä.
Muistan kerran hätkähtäneeni äitienpäiväjuhlassa rauhanyhdistyksellämme. Puheen piti suurperheen isä, joka käytti sanaa perhehelvetti puhuessaan siitä, millaista arki voi toisinaan joskus olla ja kun oli vaimonsa kanssa miettinyt kysymystä ”sanoiko Jumala tosiaan niin”. Vieläkin puistattaa tuo sana – perhehelvetti.
Miten suhtautua heihin, jotka eivät jaksa?
Oletko ohittanut heidät kummallisina tapauksina vai oletko syyllistänyt heitä mielessäsi?
Oletko itse samassa jamassa ja kärsit, kun näet heidänkin kärsivän?
Jokainen suhtautuu ns. lapsiasiaan omista lähtökohdistaan käsin, mutta miten hän kohtaa kärsivän perheen?
Haluaisin kääntää meidät kaikki katsomaan Jeesuksen opetuksen ydintä, joka oli aina heikomman, kärsivän ja köyhän puolella. Hän ei missään vaiheessa asettanut taakkoja heikkojen kannettavaksi, eikä ikinä opettanut minkäänlaiseen pakkosynnyttämiseen autuuden ehtona. Hän asetti pienen lapsen uskon esikuvaksi.
Jeesus opetti uskon esikuvalla, että lapsi uskoo ja luottaa isään, niinkuin uskovainen luottaa Jumalaan, Taivaan Isään, eikä ihmisoppiin.
Äiti on luotu kivulla synnyttämään, mutta ei pakkosynnyttämään.”
***
Kiitos tästä s-postiini tulleesta tosi paljon ajatuksia herättävästä ja sydänjuuria lämmittävästä kirjoituksesta! Kunpa vl-liikkeessä olisi vapaus ja avoimuus ilman minkäänmoista pelkoa puhua tästäkin asiasta, ettei kenenkään tarvitsisi näinkin viisaita ajatuksiaan piilotella liikkeen sisällä ja tuoda niitä julki vain näin minun blogini kautta. Mutta avoimuutta odotellessa tyydymme nyt tähän ja olemme jopa hirmuisen kiitollisia, vai mitä? Ainakin minä olen 🙂
Lisää Vuokkopuokon välitystoimistoon:
”Sinä suuren perheen äiti, joka ehkäiset hengenmenon uhkan edessä, toit arvokkaan puheenvuoron meile kaikille.
Tätä me tarvitsemme – naisten avointa ja rehellistä keskustelua keskeisimmästä kipukohdasta uskovaisissa perheissä – KESKUSTELUA ILMAN PELKOA pakkosynnyttämisen vaatimuksesta ja leimaantumisesta, jos haluaa tietää vaatimuksen raamatullisia perusteita.
Täällä on kyselty, kuuluuko seuroissa Hyvän Paimenen ääni, kun istuu seurapenkissä tai kuuntelee netistä.
Eräs kertoi, että joskus kuulee ”niin paksua tavaraa”, että ahdistaa ja tarkoitti juuri tätä pakkosynnyttämisen raskasta tuomiosaarnaa.
Toinen taas kertoi kuulevansa seuroissa lohduttavan ja ruokkivan Hyvän Paimenen äänen.
Itse en ole vähään aikaan joutunut tällaisen ”paksun tavaran” alle, mutta uskon, että monet puhujat ovat yhä tässä asiassa hoitokokousaikojen hengen vallassa, niin että se kuuluu saarnoissa. Kyllä sellainen tavara on hyytävää väsyneelle äidille.
Se ei ole missään tapauksessa Hyvän Paimenen hengen mukaista, vaan kertakaikkiaan tuomittavaa.
Ei Jumala, ei Jeesus eikä Pyhä Henki opeta lyömään ja vaatimaan pakkosynnytyksiä uupuneilta ja ylikuormitetuilta äideiltä.
Jospa nämä keskustelut saapuisivat mahdollisimman monen puhujan sydämen portille ja kolkuttaisivat omiatuntoja ilman väärää pelkoa. Jos nämä äitien sanat herättäisivät heitä kysymään itseltään ja toisiltaan, mitä Jumala todella on sanonut, miten Jeesus opettanut ja onko Pyhä Henki ohjannut meitä tässä asiassa vai ihmisoppi!
Itselleni ja omalletunnolleni on paras vakuutus ja turva, joka hohkaa Jeesuksen täydellisen rakkauden kautta kaikkein eniten heikkoja ja uupuneita kohtaan, myös minua.
Sama hoitava rakkaus saavuttakoon nekin sydämet, jotka ovat yhä sälyttämässä raskaita taakkoja heikkojen lampaiden niskaan.
Vahvojen lampaiden sydämen kovuuden murtuminen tapahtuu usein koettelemusten kautta, kuten tässäkin ketjussa on tullut ilmi. Meillä monilla voi olla samanlainen kokemus takana. Jumalan sallimana.
Onkohan niin, että Jumala ohjaa ja opettaa eniten heikkojen kautta?
Sitäkö tarkoittaa – ”Minä olen heikoissa väkevä?””
Paitsi että näitä lukiessa tulee surullinen ja ahdistunut olo, niin nousee mieleen myös kysymys, että missä ovat näiden naisten aviomiehet? Tuntuu kuin tätä keskustelua käytäisiin jatkuvasti akselilla naiset – puhujaveljet. Eikö pariskunta itse päätäkään asioista niin kuin väitetään? Missä ovat ne miehet jotka rakastavat naistaan ”niin kuin omaa ruumistaan” [Ef. 5:28]? Ei millään pahalla, mutta tuntuu, että osa vanhoillisista on jäänyt jollain lailla lapsen tasolle. Se johtunee siitä ettei vaikeita asioita ole voitu/ uskallettu/ saatu ajatella etukäteen kun on niin kovasti luotettu siihen että ”Jumala hoitaa”. Sekä siitä, että seurakunta on ottanut näiden ihmisten elämässä omantunnon ja Jumalan roolin. En siis oikeastaan syytä ihmisiä, jotka ovat itseasiassa uskonnon uhreja, vaan seurakuntaa.
Missä on se saarnamiesten ja hoitomiesten Jumala joka ei hoidakaan asioita kuntoon?! Se Jumala, joka ei annakaan voimia vaikka näin on toistuvasti luvattu?! Nämä miehet ovat anteeksipyynnön, tuhansia anteeksipyyntöjä, velkaa siitä, että ovat Jumalan nimissä valehdelleet vuosikymmeniä ja aiheuttaneet mittaamatonta kärsimystä.
Vuokko. Miten ihmiset voivat uskoa laittamiasi sähköpostiviestejäsi, koska kaikki ovat lähes samanlaisia. Kysyvä, mutta ei vastaava.
Antero, olen laittanut ainakin neljän eri ihmisen kommentteja kehiin. Ainakin kolmella on useampi kommentti. Joka epäilee asian aitoutta niin sit epäilee. Mitenkäänhän en voi todistaa asiaa. Mut taitavimmat varmaan tunnistavat ainakin sen, etten ole itte niitä kirjoittanut. Omasta käsialastaan on tosi vaikea päästä irti vaikka kuin yrittäis. Noh, mitää tarvetta mulla ei oo feikata, en keksi siihen ainoatakaan syytä. Puhumista riittää ihan omana ittenänikin.
Tietty voi onnistua sekin, että nimettömät kommentit tällaisissa ”pelkotapauksissa” tulisivat Ylläpidon kautta. Voitte valitttaa sinne, jos asia häirihtee jotakuta.
Pentiltä täyttä asiaa, ja NIIN puhuttelevaa!
Pentti tuossa peräänkuulutteli vl-miesten/isien puheenvuoroja. Yksi sellainen löytyy torstailta 26.syyskuuta 2013 klo 19.44. Lisäsin kommentin alle, että sen on kirjoittanut vl-isä. Häneltä on luvassa huomenissa lisää kommentteja.
Laitan tähän myös edellisessä blogimerkinnässäni olleen s-postini kautta tulleen kommentin, kun se jäi siellä vähän muun keskustelun varjoon:
”Vauvavarasto-oppi elää liikkeessä yhä. Itselleni eräs pappisveli(!)
muistutti, että ”ne ehkäistytkin lapset ovat siellä viimeisellä
tuomiolla sinua vastassa”. Ilmoitin välittömästi että pidän tuota
harhaoppina, ja koska asia jäi minua niin vaivaamaan, otin myöhemmin yhteyden erääseen SRK:n johtohenkilöön ja kysyin onko tämä todella virallinen opetus asiasta. Suoraa vastausta en saanut, mutta ymmärsin ettei tämä henkilö ainakaan täysin sitä oppia allekirjoita. On kuitenkin järkyttävää, että herkässä tilanteessa olevat ihmiset tällaisia vastauksia saavat.
Edelleen kaipaan keskusteluihin lasten ja miehen aseman huomioimista. Kuten tässäkin keskustelussa on tullut esille, ehkäisykielto ei aiheuta murhetta pelkästään naisille. Erityisesti lapset ovat usein kärsijinä. Ja niistä onnellisista perheistä. Kyllä niitä on, tottakai. Tunnen muutaman varauksetta onnellisen perheen, jossa äiti on pysynyt sekä fyysisesti että henkisesti ”kuosissa” ja lapset ovat saaneet elää oikean huolettoman lapsuuden. Ikävä kyllä tunnen paljon enemmän niitä perheitä, joissa lapset ovat kärsineet. Ja mitä tuleekaan, kun 90-luvulla syntyneet, joiden lapsuudessa ei enää ollut kodinhoitajia perheiden tukena ja vanhemmat siis entistäkin väsyneempiä, ovat nyt tulossa vanhemmiksi?
Kaikista surullisimpia ovat ne perheet, jotka eivät tajua tilannettaan.
Väsymykseen ollaan niin alistuttu, ettei edes tajuta että se ei ole
normaalia. Vanhempien mielestä on ihan ookoo että lapset joutuvat
vaarallisiin tilanteisiin – eihän sille mitään voi, ja kyllä ne
suojelusenkelit ovat mukana. Usein nämä vanhemmat kokevat olevansa hyvinkin onnellisia, koska eivät ole joutuneet kohtaamaan sitä tilannetta, jossa todellisuus lyö vasten kasvoja. Miten jaksavatkaan sitten, kun oma lapsi sairastuu henkisesti menetettyään lapsuutensa pikkuäidin roolissa? Tai kun aikuinen lapsi ilmoittaakin, ettei koskaan halua tulla äidiksi, koska on joutunut hoitamaan sisaruksiaan kyllästymiseen asti? Silloin on liian myöhäistä. Vai lohduttaako silloin tieto, että itse ainakin päätyy taivaan iloon, vaikka sitten tuo ”maailmaan eksynyt” lapsi joutuu kadotukseen?
Usein ärsyttää jako onnellisiin ja onnettomiin suurperheisiin. On
täysin kestämätöntä puhua näin mustavalkoisesti. Harvassa varmasti ovat ne perheet, jotka automaattisesti kuuluvat jompaankumpaan ryhmään.
Todellisuus on usein molempia niistä. En minäkään kykene sanomaan, että lapsuuteni olisi ollut onneton. En, vaikka psyyke hajosi jo alle kouluikäisenä ja traumatisoivia tekijöitä oli erittäin paljon. Vaikka tiedostan nuo tosiasiat, koen kuitenkin – käsi sydämellä – eläneeni turvallisen ja jopa onnellisen lapsuuden. Ristiriitaista, mutta sitä elämä useimmiten on.”
Kommentti s-postini kautta:
”Voisinhan antaa etulahjana anteeksi tiukan lakisaarnan lastenvastaanottamisesta. Eihän suurin osa puhujista ole saanut minkäänlaista opastusta puhujan tehtäväänsä. Mutta se on vaan paha, että itse on kasvanut sellaiseen käsitykseen lapsesta saakka, että puhuja puhuu Pyhän Hengen voimasta ja Jumalan suulla. On ihan täytynyt opetella, että tosiaan minun kuulijana on arvioitava onko puhe linjassa Jumalan sanan kanssa. Uskon perusasioita pystyy varmasti puhumaan ilman koulutustakin, vaikkakaan ei ne teologian kurssit pahaa tekis. Mutta sitten kun aletaan ottamaan kantaa elämäntapa-asioihin, ollaan hyllyvällä suolla. Silloin olisi aihetta ymmärtää mikä ihminen on. Mutta eihän näitä ihmisen henkisen olemuksen asioita ymmärretä tänäkään päivänä, varsinkaan vanhempi väki.
Se minua ihmetyttää, mihin pohjautuu ja mistä on saanut alkunsa se toimintatapa, että kun on joku tällainen vaikea kysymys ihmisellä, niin otetaan puhujaan yhteyttä ja kysytään, miten tässä tilanteessa tulisi toimia. Lähipiirissäni tiedän nyt kolme ihmistä, jotka ovat puhujalta menneet kyselemään, voisiko tässä tilanteessa käyttää ehkäisyä. Kaikki ovat saaneet vastauksen, että luotetaan Taivaalliseen Isään ja ei puututa hänen luomistyöhönsä. Minä ihmettelen mistä puhujat ovat saaneet tämän päätösvallan, onko se heille annettu vai ovatko he sen itse ottaneet. Sitä minun on pitänyt uupumisen jälkeen opetella, että vain minä itse tiedän mitä minä jaksan. Ja en aina välttämättä itsekään. Mutta ainakaan en voi sitä alkaa kyselemään keltä tahansa tallukalta.
Mulle tämä lastenvastaanottaminen oli yksi ihan tärkeimmistä uskon asioista. Ajattelin jopa, että tästä sen näkee että tämä on ainut oikea usko, kun ollaan näin rohkeita ja luotetaan Jumalan voimaan. Kyllä sitä on tässä joutunut nöyrtymään. Ei enää pystykään pitämään kulissia pystyssä, neuvolassakin joutuu myöntämään että ei tämä suurperheys ollutkaan niin upeaa kuin uskottelin itselleni. Mutta pakkohan oli uskotella, miten muuten olisin jaksanut sinnitellä.
Enää en voi ylpeänä taluttaa lapsijoukkoani kaupoissa ja kylillä. Olen joutunut kantapään kautta oppimaan sen, että ei ne lapset kasva siinä sivussa. Kovasti ovat jääneet huomiota vaille ja tässä nyt sitten korjaillaan ja paikkaillaan äidin uupumuksesta seuranneita ongelmia. Sekin on tullut mieleen, että pärjäävätkö ne äidit paremmin, jotka eivät niin hirveästi välitä lapsen tunne-elämästä ja henkisestä hyvinvoinnista.
Vuosi sitten eräässä vl-keskustelutilaisuudessa alustaja toi esiin, että nykyään on tällaista huolestuttavaa ajatusta, että siitä syystä käytettäisiin ehkäisyä, että voisi paremmin hoitaa ja huolehtia lapsista ja lapset saisivat paremmat eväät elämään. Se nähtiin uskovaiselle sopimattomana ajatuksena. Mitäs mieltä tästä ootte?”
Omaa pohdintaa miesten näkövinkkelistä ehkäisyasiaan.
Minun käsitykseni on sellainen, että nainen on pariskunnasta se lapsirakkaampi osapuoli ja hänellä, jos ylipäätään kummallakaan, on luonnossaan lapsirakkaus ja vauvakuumeita. Eli tavallaan naisella on paremmat eväät hyväksyä suurperheen kohtalo. Tätä ei voi yleistää kaikkia pariskuntia koskevaksi, puhun vain sen pohjalta, mitä olen kuullut vl-vanhempien asiasta puhuvan.
Mies on asiassa ihan samalla tavalla alisteinen liikkeen opetukselle kuin nainenkin. Tässä ei ole mitään eroa. Kun lapsiasiaa on kielletty ajattelemasta järjellä, mieskään ei useimmiten uskalla sitä tehdä. Asiaa ei vain yksinkertaisesti mietitä, vaan alistutaan kohtaloon.
Useimmiten se tietää yhteistä taistelua saman asian puolesta. Tämä voi pitää jopa liittoja yhdessäkin; on yhteinen asia, jonka kanssa kamppaillaan. Tämä olisi mietintämyssyn paikka myöskin.
Joskus minusta tuntuu siltä, että miehiseen olemukseen kuuluu vaikeuksien kieltäminen ja puhumaton linja vaikeista asioista. Kun niitä ei ajattele, myönnä eikä niistä puhu, niitä ei ole olemassa. Osa taas kuittailee kaiken huumorilla. Sitten on myös niitä vl-isiä, jotka kulkevat harrastuksissa ja omissa menoissaan, unohtaen kotiväen raskaan tilanteen.
On myös miehiä, tosin varmaan harvassa, jotka ottavat omat konstit, eli ehkäisyn käyttöön ominpäin. Joko välttelevät lähikontaktia vaimoonsa tai käyvät tekemässä yksinkertaisesti vain sterilisaation vaimon sitä tietämättä. Se on kuulema helppo homma. Vaimo vaan sitten ihmettelee kun lapsia ei enää synny ja ajattelee Jumalan kuulleen hänen rukouksensa
Vl-isän kommentti s-postini kautta:
”Sanoja on monenlaisia. Tunteeko sanoja vastuunsa?
Kol.2:21 ”älä tartu”, ”älä maista”, ”älä kosketa”?
Lukijalle nyt kysymys: Eikö ole niin tutun oloista sanaa tuo raamatun kohta? Kuinka usein olemmekaan saaneet seuroissa kuulla, että me emme halua sitä tai me emme halua tätä tai tuota. Haluamme olla seurakunnan äänelle kuuliaisia, jotta yhteinen rakkaus säilyisi.
Kuitenkin, nuo sanat ja opetus voivat kietoutua ihmismielen ympärille niin kahlitsevasti, että se peittää alleen kaiken muun. Siitä sanasta tulee elämän ja uskomisen peruskysymys. Ihminen saattaa miettiä, että miten minun tulisi elää, että säilyn uskomassa?
Mielestäni oikea kysymyksenasettelu on: Mihin minun tulee uskoa, jotta pääsen taivaaseen?
Mainitsemani Kolossalaiskirje jatkuu seuraavasti,
22 Tämä kaikkihan koskee sellaista, mikä käytön jälkeen häviää. Kysymys on vain ihmisten käskyistä ja opeista.
23 Nämä omatekoista hurskautta, nöyryyden harjoitusta ja ruumiin kurittamista vaativat käskyt tosin näyttävät viisailta, mutta todellisuudessa ne ovat arvottomia ja tyydyttävät vain ihmisen ylpeyttä.
Jotakin erityisen lohdullista näen tuossa Kolossalaiskirjeen kohdassa. Elämäntapa kysymysten kanssa painiskeleva uupunut äiti tai isä. Sinulla on lupa luottaa Jumalan mittaamattomaan armoon.
Muistan ajan, kun odotimme kolmatta lastamme, hämmästyin tuolloin omia ajatuksiani raskauden alkuvaiheessa. Eikö niitä kaikkia lapsia toivota yhtä hartaasti? Miten minun ajatukseni ovat näin kummallisia? Ihmisten onnitellessa aluillaan olevasta uudesta elämästä minusta tuntui vastenmieliseltä vastata heille yhtään mitään. Tuon vastenmielisyyden takana oli monta asiaa; päällimmäisenä huoli taloudellisesta selviämisestä, ajatus siitä, että lapsia nyt vaan syntyy jatkuvasti lisää sekä synnin tunto näistä ajatuksista.
Näin jälkeenpäin on todettava, että omat ajatukset olivat tuolloin monella tapaa keskeneräisiä. Vaimoni kamppailu oman jaksamisen kanssa jäi minulta lähes täysin huomioimatta, varsinkin lapsen syntymän jälkeen. Yksityisyyden vuoksi jätän aukaisematta vaiheita sen tarkemmin. Totean vain, että synnytyskone on Suomen kielen rumin sana.
Joku lukija saattaa ajatella, että no niin! Siinähän se nähtiin, ajatukset olivat tehneet pesän ja lopulta ne johtivat lankeamiseen. Tiedätkö mitä. Sinulla on omantunnon vapaus ajatella noin. Ole hyvässä turvassa, sillä vapauteen Kristus vapautti meidät.
2. Tim. 1:9 Hän on meidät pelastanut ja kutsunut pyhällä kutsullaan, ei meidän tekojemme perusteella vaan oman päätöksensä ja armonsa mukaisesti, jonka hän jo ennen aikojen alkua soi meille antamalla meille Kristuksen Jeesuksen.
Vl-isä”