Lakituvan kautta ei yksikään työnantaja voi menestyksellisesti hoitaa esimiestoimintaansa eikä henkilöstöhallintoaan. Tämä yksinkertainen totuus tuntuu unohtuneen monilta, jotka ääneensä pohtivat mitä tapahtuu 1.3.2017 jälkeen avioliittolain muutoksen tultua voimaan.
Savon Sanomien äskettäisen uutisen mukaan sikäläinen piispa sanoi haastattelijalle, että ”jos toimii virkavelvollisuuksien vastaisesti, ei siitä huomautuksella selviä.” Oletettavasti haastattelija on kysynyt vihkimisestä tai avioliiton siunaamisesta, muutoinhan piispan vastaus olisi ollut täysin väärä. Käytännössähän ”tavallisesta” virkavelvollisuuksien vastaisesta menettelystä seuraa – aivan perustellusti – enimmillään nuhteet ja tavallisimmin vain esimiehen ns. korjaava palaute.
Kirkon omissa selvityksissä ja sen piirissä julkisuuteen näkyneessä keskustelussa näkyy tyystin unohdetun, että kun lakitupaan mennään viranhaltijaa vastaan, asiat ratkaistaan virkamiesoikeudellisten näkökohtien mukaan. Työoikeus (jota virkamiesoikeuskin on) lähtee sekä työnantajalle että työntekijälle kuuluvan oikeussuojan antamisen näkökulmasta. Teologiset pohdiskelut eivät ns. maallisille tuomioistuimille kuulu, mutta oikeussuojan ja erityisesti työntekijän oikeussuojan toteutuminen kuuluu.
Vaikka piispan sanomalehdelle antamassa lausumassa olisi ollut kysymys vain tuosta avioliittoasiasta, kirkko ei voi samanaikaisesti olla lakituvassa kysymässä kymmenien tai satojen viranhaltijoittensa virkavelvollisuuksien hoitamisen perään. Ei sellaista asetelmaa mikään työnantaja, ei kirkkokaan, kestä. Varsinkaan, kun lopulliset ratkaisut saadaan ylimmistä oikeusasteista ehkä vuoden parin päästä.
Professori Urpo Kangas sanoi viisaasti puhuessaan aiheesta joskus puolisen vuotta sitten. Hän sanoi tuolloin, että ”kirkon olisi viisaampaa ratkaista suhteensa avioliittolakiin itse kuin jättää se syyttäjien ja tuomarien varaan. Ennen kuin kirkko ryhtyy minkäänlaisiin rankaisutoimiin avioliittolakia noudattavien pappien rankaisemiseksi, sen tulisi miettiä, onko se valmis kantamaan myös seuraukset”.
Kun kirkko on lakituvassa viranhaltijoittensa päätä vadille vaatimassa, se tekee sen heidän työnantajanaan. Hiippakuntien tuomiokapitulit, joita on yhdeksän, ovat ne kirkon hallintoviranomaiset, jotka ottavat ensimmäisinä kantaa mahdollisiin kanteluihin. Niiden linjauksista riippuu nyt paljon. Ne eivät ole kirkon riippumattomia tuomioistuimia, vaan työnantajan hallintoviranomaisia. Niiden päätökset menevät hallinto-oikeuksiin, jos päätöksiin haetaan muutosta. Ja niistä edelleen korkeimpaan hallinto-oikeuteen, jos vielä sinnekin vedotaan. Tuomiokapitulit ovat nyt – kun asiat on saatettu tähän pisteeseen – se viimeinen rintamalinja, jossa kirkon työnantajantaidot punnitaan. Sen jälkeen kirkolta ei kysytä.
En lakkaa ihmettelemästä, miksi tämän annettiin valua tähän asentoon. Viisaat miehet ja naiset! Olisikohan kannattanut takoa ne miekat auroiksi, ettei olisi nyt miekkaa, mihin tarttua!
Tästä mallista voisi ottaa oppia luterilaisessa kirkossamme. Suuret seurakuntayhtymät eivät ole kirkon hengellisen tehtävän ja toiminnan tarpeista nousevia, vaan puhtaasi taloudellishallinnollinen ratkaisu. Mihin luterilaisia hiippakuntia tarvitaan suunnitteilla olevan rakenneuusistusratkaisun toteuttamisen jälkeen?!
Hyvä kysymys. Niistä seurakuntayhtymistä voitaisiin tehdä hiippakuntia, jolloin päästäisiin eroon tuosta nolosta yhtymä-sanasta.
Mietin vain, miten noista kolmesta hiippakunnasta saadaan jäsenmääriltään samankokoiset. Yksi mahdollisuus olisi siirtää Pohjois-Karjala Oulun hiippakuntaan. Tällä hetkellähän Joensuun piispa jo toimii myös Oulun piispana, tosin väliaikaisesti.
Tarkoittaako tämä sitä, että jos kapituli katsoo että joltakulta otetaan pappiskirja pois, niin oikeus voi päättää että se on palautettava? Vaikka kapituli ei puuttuisi siihen voiko kyseinen henkilö jatkaa työssään muuten?
Tuntuisi hassulta että oikeus voisi päättää siitä mikä on papin kelpoisuus työhönsä.
Ongelmaa ei olisi jos kukaan papeista ei vihkisi tai siunaisi samaa sukupuolta olevia.
Jos ”pappiskirja” otetaan tuomiokapitulin päätöksellä pois, se on valituskelpoinen päätös. Jos hallintotuomioistuin kumoaa tuomiokapitulin päätöksen lainvastaisesti tehtynä, papinoikeudet jatkuvat kuten ennenkin. Ei tässä suhteessa nyt mitään muutosta tule.
Risto Voipio :”Lakituvan kautta ei yksikään työnantaja voi menestyksellisesti hoitaa esimiestoimintaansa…”
Ei niin. Lakituvan kautta asioita voivat hoitaa ainoastaan ”vaihtoehtoisilla faktoillaan” ihmisten kanssa pelleilevät poliittiset puolueet. Uuden avioliittolain todellisista ”virkamiesvaikutuksista” ei kerrotti, vaan uskoteltiin, että ”Kirkollisessa vihkimisessä mikään ei muutu. Kirkko päättää kantansa samaa sukupuolta olevien liittoihin itse”, ja valitettavasti ortodoksikirkon jäsenenä allekirjoitin lakialoitteen itsekin.
Kaikille poliittisille puolueille tiedoksi, että omalta osaltani pelleily loppui tähän, ja ensimmäisen kerran elämässäni en tule äänestämään tulevissa vaaleissa yhdenkään puolueen ehdokasta.
Tässä vielä yle-uutisten informaatiota lain hyväksmisestä: ””Eduskunta on äänestänyt sukupuolineutraalin avioliittolain puolesta äänin 105-92. Lain kannattajat ottivat salissa äänestystuloksen vastaan halauksin ja hurrauksin.
Vastustajien reaktio oli vaisu. Kaikki vasemmistoliiton ja vihreiden kansanedustajat äänestivät lain puolesta. Kristillisdemokraatit äänestivät lakia vastaan. Perussuomalaista vain kansanedustaja Arja Juvonen äänesti puolueensa linjan vastaisesti uuden lain puolesta.
Kokoomuksessa lakia kannatti 28 kansanedustajaa ja 16 kansanedustajaa vastusti sitä. Keskustasta löytyi enemmän lain vastustajia, kuusi äänesti lain puolesta ja 30 sitä vastaan. SDP:n kansanedustajista vain Kari Rajamäki ja Harry Walliin vastustivat lakia. 37 SDP:n kansanedustajaa äänesti sen puolesta.
Naisista 68 prosenttia kannatti uutta lakia, miehistä vain 42 prosenttia.”
Kiitos tästä. Tärkeä ja tarpeellinen muistutus Risto Voipiolta
Jos pappiskirja otetaan pois siksi että papin katsotaan toimineen vastoin kirkon opetusta, niin mikä on hallintotuomioistuimen mahdollisuus päättää siitä onko menettely ollut oikea? Eikö se johda tilanteeseen, jossa hallintotuomiosituin päättää siitä mitä saa opettaa ja mitä ei?
”Pappiskirjan” pois ottamisessa on kysymys siitä, onko asianomainen rikkonut pappisvirkansa velvollisuuksia niin raskaasti, että häneltä voidaan ottaa pois oikeus/kelpoisuus ammattinsa harjoittamisen jatkamiseen. Siinä tuomioistuin joutuu arvioimaan ja vertaamaan työnantajan (tuomiokapitulin) väitetystä rikkomisesta esittämää näyttöä pappisoikeutensa menettämään määrätyn henkilön ja hänen asianajajansa esittämää vastanäyttöä toisiinsa. Jos tuomiokapitulin esittämä näyttö ei riittävän selvästi osoita, että määrätty menettämisseuraamus on perusteltu ja oikein määrätty ja/tai papin esittämä vastanäyttö on onnistuneesti ja menestyksellisesti laadittu, tuomioistuin kumoaa tuomiokapitulin päätöksen. Siihen riittää jo se, jos asia osoittautuu niin epäselväksi, että asia on ratkaistava työntekijän eduksi sen epäselvyyden johdosta. Mahdollinen tuomiokapitulin prosessivirhe voi johtaa asian palauttamiseen lähtöruutuunsa. Tämä on ihan peruskurssitason hallintolainkäyttöjuridiikkaa.
Minusta Risto Voipio on oikeassa, mutta tietyin varauksin .
Nimittäin sillä varauksella että jos henkilöä on jo huomautettu samasta asiasta, niin sitten varoiotus ja viraltapano ovat jo herkemmässä.
Jos pappi on esimerekiksi etukäteen julkisesti ilmoittanut vihkivänsä samaa sukupuolta olevia pareja ja häntä on sen johdosta henkilökohtaisesta ohjeistettu, ettei pidä vihkiä, niin ei siinä sitten enää mitään huomautuksia tarvita.
Samaa mieltä kuin Jukka Kivimäki mutta ken elää, hän näkee
On syytä pitää mielessä, että jokainen tapaus, jokaiseen tapaukseen liittyvät menettelyt ja jokaisen tapauksen perustelut sekä jokainen oikeusjuttu ovat ja ne käsitellään omina erillisinä asioinaan. Silloin juridiikassa maallikon silmissä samanlaisilta näyttävät tapaukset voivat päätyä eri ratkaisuihin.
Pääviestini kuitenkin oli ja on, että vaikka tuomiokapituli voittaisi jonkun yksittäisen oikeusjutun tai useammankin, kirkko häviää, kun tuomiokapituli häviää yhdenkin jutun. Ja joka tapauksessa kirkko häviää, jos/kun se joutuu laajassa mitassa käymään oikeutta tuomioistuimissa omaa henkilöstöään vastaan. Mikään työnantaja ei voi sellaisen tilanteen kanssa elää pitkään. Ja vain taitamaton työnantaja ylipäänsä ajaa itsensä sellaiseen tilanteeseen.
Jos työntekijä toimii työnantajan periaatteita vastaan, en ymmärrä millä logiikalla työnantaja on ajanut itsensä johonkin tilanteeseen.
Asiassa kannattaa huomioon ettei varoituksesta voi hakea muutosta hallinto-oikeudelta. Varoituksen jo saanee rikkoessa virkavelvollisuutensa vastaavassa asiassa uudelleen. Viraltapano on jo huomattavasti vahvemmin perusteltua.
Asioiden mittasuhteista kuvaa tieto että avioliittoja solmitaan vuosittain noin 25000, joista noun puolet solimtaan kirkollisesti. Parisuhteiden rekisteröintejä on suoritettu vuosittain noin 300.
Kirkon jäsenten osalta kirkollisesti vihittävien osuus on noin 57 %. Esimerkiksi Helsingin hiippakunnasa, jossa kirkkoon kuuluvuus on maan alhaisin, se on noin 52 %. kirkon jäsenten solmimista avioliitoista.
Sikäli kun oletamme että parisuhteensa rekisteröineet ovat painottuneet väestösuhteen mukaisesti eteläiseen Suomeen ja että heidän keskuudessaan on kirkkoon kuuluvuus keskimääräistä alhaisempaa., pääsemme arvioon että kirkollista vihkimistä pyytäviä samaa sukupuota olevia pareja olisi jotakin kymmeniä, jos kirkollinen vihkiminen olisi sallittua.
Koska kihlaparit tietävät vihkimisen olevan vastoin kirkon virallista opetusta, kirkon kantaa ummaavalta vihkitoimitusta pyytävien määrä jää huomattavasti vähäisemmäksi. Niinpä mahdolliset käsittelyt hallinto-oikeuksissa jäävät yksittäistapauksiksi.
ummaavalta = uhmaavalta
Jukka, laitatko vielä selvyyden vuoksi näkyviin sen kirkkolain säännöksen, jonka nojalla KL 5 luvun 3 §:ssä tarkoitetusta varoituksesta on säädetty valituskielto.
Kirkkolain 24 luvun 16 §. eli viittausmääräys hallintolain käyttölakiin.
Varoitus on terminsä mukaisesti vasta varoitus, ei varsinainen sanktio.
Kirkkolain 5 luvun 3 §:ssä tarkoitettu varoitus pappisviran velvoitteitaan raskaasti rikkoneelle on tuomiokapitulin ratkaisu asiassa. Se ei ole esiaste muulle, pidemmälle menevälle toimenpiteelle, joita ovat virantoimituksesta erottaminen määräajaksi tai pappisviran menettäminen. Säännös siirrettiin virkamiesoikeudellisten säännösten yhteydessä viranhaltijoiden kurinpitoa koskeneesta entisestä 23 luvusta nykyiseen paikkaansa KL5 luvun 3 §:ään. Kirjallisen varoituksen antamisesta ei ole muutoksenhakukieltoa eikä kysymyksessä ole ”valmisteluvaihe” ennen muuta seuraamusta. Virkamiesoikeudellisten säännösten yhteydessä 2014 säilytettiin siis papille eräänlainen kurinpitorangaistusjärjestelmä pappisvirkansa velvollisuuksien rikkomisesta.
Kokonaan toinen asia on silloin, jos pappi saa työnantajaltaan KL 6 luvussa tarkoitetun varoituksen seurakunnan tai kirkon papinvirassaan tekemästä virkavelvollisuuden rikkomisesta. Silloinhan työnantajan antama varoituksessa on kysymys mahdolliseen virkasuhteen irtisanomiseen tähtäävän käsittelyketjun välivaiheesta eikä siitä voi valittaa erikseen vaan asia tulee tuomioistuimeen irtisanomisesta tehtävänä valituksena.
Oletettuja seuraamuksia koskevassa keskustelussa kirkkolain sisältö tuntuu helposti unohtuvan.
Risto Voipio. Tämä siis tarkoittaa, että kirkkomme papit ja piispat ovat yksinkertaisesti virkamiehiä? Jos näin, kuinkahan moni meikäläinen mukaan lukien yleensä sen tietää? Mitenhän lie muut työntekijät, vaikka tämä vihkimisjuttu unohdettaisi. Virkamiehiä kaikki puutarhureita myöten? 🙁
Alan ymmärtää asian monimutkaisuuden. Ällistyttävää.
Unohtui lisäkysymys. Mitä virkaa muuten kirkolliskokouksella yleensä on, jos sen päätöksiä oikeastaan ei tarvitse noudattaa vaan hallinto-oikeus loppupeleissä tekee päätöksen siitä, missä mennään?
Kirkon palkkalistoilla olevista ihmisistä karkeasti puolet on virkasuhteessa ja puolet työsopimussuhteessa. Piispat, papit ja kanttorit ovat virkasuhteessa ja nuorisotyöntekijät ja diakonit sekä kirkonpalvelutyössä olevat (suntiot) ovat myös useimmiten virkasuhteessa. Kirkon viranhaltijoita koskevat virkamiesoikeudelliset säännökset ovat kirkkolaissa sekä kirkkojärjestyksessä ja työsopimussuhteisia työntekijöit koskevat säännökset ovat työsopimuslaissa ja muussa yleisessä työlainsäädännössä. Tämä kaikki on ihan perustietoa, jonka kaikki kirkon työssä olevat tietävät ja luottamushenkilöiden pitäisi tietää.
Kirkolliskokouksen asiana on kirkon osalta päättää kirkkojärjestyksen sisällöstä sekä päättää, minkä sisältöiseksi eduskunnalla on oikeus säätää kirkkolain säännökset. Eivät tuomioistuimet keksi yhtään lakipykälää itse, vaan ne soveltavat olemassa olevia säännöksiä ratkaisuissaan niin oikein ja oikeudenmukaisesti kuin lakia voidaan soveltaa. Hallinto-oikeudet arvioivat omissa hallintolainkäyttöpäätöksissään, ovatko mm.- seurakunnat, tuomiokapitulit jne. soveltaneet kirkkoa sitovia olemassa olevia lakeja oikein niin kuin niiden kuuluu ja jos ne ovat soveltaneet lakeja väärin tai toimineet päätöksissään muutoin lain vastaisesti, tuomioistuimet kumoavat väärät ja virheellisesti tehdyt päätökset. Tämäkin ihan suomalaisen oikeusvaltion perusjuttua eikä mitään kirkollista salatietoa.