Viikko sitten tiistaina pastoraalipubliikin jälkeen seisoin tuomiokapitulin istuntosalissa valokuvattavana ja pitelin pastoraalitutkinnon todistusta käsissäni. Mieleen palasivat monet koulujen kevätjuhlat, ylioppilaslakin päähän painaminen ja valmistuminen yliopistosta. Muistan vieläkin todistuksen odottamiseen liittyvän jännityksen ja jäätelön syömisen hiljentyvän koulun pihalla. Muistan toukokuun aurinkoisen lakkiaispäivän ja lyseon pihalle valokuvausta varten kerääntyneen ylioppilasporukan. Muistan yliopiston juhlasalin tuoksun, arvosanoista onnitelleen professorin ja vanhempien halaukset. Tällä kertaa pidellessäni todistusta käsissäni oli jokin toisin. Enää kysymys ”mitä minusta tulee isona?” ei tunnu olevan ihan hämärän peitossa. Mutta mitä jos elämä olisikin mennyt toisin?
Lapsena ja nuorena mietin usein, mitäköhän minusta mahtaa tulla isona. Polkkatukkaisena pikkutyttönä haaveilin ihmisläheisestä työstä päiväkodissa ja hoidin pienempiä päiväkodissa innolla. Lapsena innostuin piirtämisestä ja vanhemmat veivät minua kuvataidekouluun vuosien ajan. Alakoululaisena piirtelin vihkojen kulmiin, lähetin piirrustuksia lehtien lukijapalstoille ja unelmoin urasta vaatesuunnittelijana. Vuosien saatossa innostuin kirjoittamisesta, rustailin äidinkielen aineita, runoja ja tarinoita pöytälaatikkoon – uneksien salaa nuortenlehden toimittajan arjesta. Lapsena olin hieman pikkuvanha ja innostuin yhteiskunnallisista kysymyksistä varhain. Yläasteikäisenä maailman tilanne, oikeudenmukaisuus, eettiset kysymykset ja ihmismielen toiminta kiehtoivat minua. Yläasteiästä lukion lopulle haaveilin lakimiehen ammatista ja ahmin aiheeseen liittyviä kirjoja.
Papin ammattia ei lapsena ja nuorena näkynyt haaveammatti-listallani. En osannut kuvitella itseäni papiksi enkä tiedä, olisivatko ihmiset ympärillänikään arvanneet tulevaa ammattiani. Nyt aikuisena huomaan hymyillen miettiväni, miten paljon piirteitä aikaisemmista haaveammateistani papin työssä onkaan. Olen löytänyt itseni ihmisläheisestä työstä, jossa saan olla tekemisissä yhteiskunnallisten ilmiöiden kanssa. Pappina saan olla luovassa työssä, jossa saan päivittäin tehdä rakastamaani asiaa eli kirjoittamista. Papin työ on vienyt minut pohtimaan elämää ja ihmismieltä elämän ääripäissä. Vaikka en lapsena ja nuorena osannut nähdä pappeutta vaihtoehdoksi omalla kohdallani, osaan nyt katsoa asiaa toisin. Olen kiitollinen siitä, ettei minusta koskaan tullut lakimiestä, nuortenlehden toimittajaa tai vaatesuunnittelijaa. En usko, että olisin koskaan löytänyt itsestäni noissa ammateissa sellaisia piirteitä, joita olen löytänyt vasta pappeuden myötä.
On jotenkin armollista ja lempeää, ettei elämä ole aina vienyt sinne, minne itse olisi joskus halunnut. Tätä kiitollisuutta olen usein mielessäni maalannut minulle rakkaan virren 341 sanoin: ”Kiitos, että rukoukset monet, monet kuulit sä. Kiitos, että pyynnöt toiset eivät saaneet täyttyä.” Joidenkin asioiden merkityksen elämässään ymmärtää vasta kauempaa käsin. Täyttymättömät toiveet voivat joskus olla siunaus siinä missä toteutuneet unelmatkin. Toisenlaisille poluille vienyt elämä voi tuoda eteen sellaista hyvää, pyhää ja syvää, mistä ei ehkä ole osannut haaveillakaan. Joskus elämän eteen avaamat tiet avaavat silmät näkemään sellaisia lahjoja, joita ei ehkä itse aavistakaan saaneensa.
Päädyitkö lapsuuden tai nuoruuden haaveammattiisi vai tuliko sinusta jotain aivan muuta?
Emiliapappi! Onnittelen Sinua pastoraalitutkinnon suorittamisen johdosta! Se avaa uusia ovia, jos joskus haluaa niitä kolkutella. Pienen hengähdystauon jälkeen on myös lupa ottaa itselleen uusi välitavoite…
Kysyit lopussa, toteutuiko haaveammatti. Eipä tainnut niin käydä. Mutta ei se ole haitannut.
Kiitos onnitteluista, Jouni! Pastoraalitutkinnon jälkeen on hyvä siirtyä kirkon johtamiskoulutuksen kimppuun, kunhan ensin ehtii hetken hengähtää.
Ihailtavan armollista ja lempeää asennoitumista haaveammatin toteutumattomuuteen – tällaista lempeyttä meillä ihmisillä pitäisi olla itseä ja toisia kohtaan enemmänkin. Valoisaa lähestyvää adventtia!
Lapsuuden haaveista en muista mitään. Sen tiesin, että akateemiselle alalle, kun kaikki omaiset ja sukulaiset olivat yliopistoihmisiä. 14-vuotiaana puhuin eka kerran iltakirkossa ja sain vocatio externan ja internan samana iltana. Siitä on kohta 45 vuotta ja tässä mennään.
Sisäinen ja ulkoinen kutsu on varmasti ollut merkityksellinen jo 14-vuotiaana. Hienoa Teemu, miten kutsu on kantanut sinua jo liki 45 vuotta. Paljon noihin vuosiin on taatusti mahtunut. Omalla kohdalla minua nuorena pappina puhuttelee se, kuinka kutsu kantaa silloinkin, kun itse ei kaikkea osaa tai jaksa pappina kantaa.