Kansakoulussa meidän luokalla oli lyhyen aikaa yksi kumma heppu, joka väitti mm. että koira on oikeastaan ihminen, jolla on vain vähän erilainen pää. Tyyppi joutui apukouluun. Isona hänestä tuli ihka oikea taiteilija. Vasta nyt, kuusikymppisenä, olen tajunnut yhden tärkeän asian, joka saattaa tuon ammoisen koirakommentin ikään kuin uuteen valoon. Lausahdus taisikin olla syvällinen filosofinen viisaus ja tuo alle kymmenvuotias sälli ensimmäinen tapaamani kyynikko.
Kyynikot olivat hellenistisen filosofian koulukunta antiikin Kreikassa. Koulukunta keskittyi lähes pelkästään etiikkaan. Koulukunnan nimi tulee kreikan sanasta κύων (kyon), joka tarkoittaa koiraa; koulukunnan jäsenillä oli tapana käyttäytyä karkealla tavalla ja jopa aggressiivisesti. Kyynikot pitivät koiraa tunnuksenaan. Tunnus saatettiin kaivertaa myös kyynikoitten hautakiviin.
Jos ihminenkin on vain koira, jolla on hieman erilainen pää, niin silloinhan se eläimenä voisi vedota siihen, että sen ei tarvitse kantaa vastuuta omista teoistaan. Eli pääsisi kuin koira veräjästä…
Koska olimme pyhäkoulussa ja ussantunnilla kuulleet, että Jumala loi taivaan ja maan, ihmiset ja eläimet, kaiken elollisen, näkyvän ja näkymättömän, niin kunnon väittelythän siitä syntyivät.
Kyynikko joutui pian ahtaalle, kun me muut tykitimme, että ihmisen tehtävä on viljellä ja varjella luomakuntaa. Mitä enemmän me muut innostuimme puhumaan Jumalan puolesta, sitä kyynisemmäksi eli vähättelevämmäksi koirannaamainen poika tuli. Nihilismiin asti hän olisi varmasti päätynyt (”Pitäkää tunkkinne!”), ellei opettaja olisi puhaltanut matsia poikki.
Vaan verrataanpa ihmistä ja ja eläintä keskenään.
Jo apinamies Charles Darwin hämmästeli sitä, miten nisäkkäitten kesyttäminen kotieläimiksi muuttaa myös eläinten ulkomuotoa. Monilla eläimillä väritys muuttuu, hampaat pienenevät, kuono lyhenee ja häntä saattaa lyhentyä ja tulla kiharammaksi. Koirat voivat saada luppakorvat. Ja kaikki tämä ilman että näitä ominaisuuksia olisi pyritty jalostamaan.
Kaikki villieläimet ovat luonnostaan pelokkaita ja aggressiivisia ihmisen kohdatessaan, mutta piirre heikkenee, jos joka sukupolvesta valitaan kesyimmät yksilöt lisääntymään. Ja kun eläimet ovat kesyyntyneet ihan lälläreiksi asti eikä niiden enää tarvitse koko ajan miettiä, pitääkö taistella vai paeta, niin lemmikkieläimet eivät enää tarvitse villien lajitovereittensa piirteitä. Edessä on geneettisen muutoksen tie, sillä samat geenit säätelevät eläinten aggressiivisuutta ja ulkomuotoa.
Voi, kun tämä menisi näin myös Homo Sapiensin systeemeissä. Vaan kukapa meidät kesyttäisi? Saanen ehdottaa…
Jos Jeesus saisi kesyttää meitä ihmisiä tarpeeksi kauan, mekään emme enää tarvitsisi stressireaktiota (taistele tai pakene), pitkiä ja teräviä hampaita, myrkyllistä kieltä, kovia nyrkkejä, vihaisia katseita, tahallista väärinymmärtämistä, armotonta itsekeskeisyyttä, välinpitämättömyyttä, vahingoniloa. Tilalle tulisi avoin katse, reilut ja rehelliset puheet, halu auttaa toisia ja kantaa vastuuta. Silloin tajuaisimme, että me ihmiset kuulumme toisillemme ja tarvitsemme toisiamme joka päivä. Kaveria ei jätetä. Se olisi jonkinlaista syntisten solidaarisuutta.
Ilman pitkiä sarvia ja teräviä hampaita: Ihminen ja koira on todella hyvä toimintayksikkö. Sen edelle menee vain työpari Jeesus ja ihminen. Ja toivon mukaan myös tiimi mies ja nainen.
* * * * * * *
Seija Simola laulaa Pikku Prinssin ketunkesytyslaulun:
Blogisti mainitsi, että siellä yleisön keskellä oli ”luottavaista uskoa”. Uskoa mihin? Uskon arvo on siinä, MIHIN USKOTAAN. Sydämen usko Jeesukseen on ainoa oikea usko eikä se vie ihmisen ihmeiden perässä kulkemaan. Usko Jeesukseen ei ole teoriaa eikä vain pään tietoa, vaan se on tyyntä aitoa vaellusta Jeesusta seuraten päivittäin rukoillen ja Sanaa ilolla lukien. Näin Jumalan Valtakunta on todella ”vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä” (Rm.14:17).
Seija Simola esittää Pikku Prinssin ketunkesytyslaulun:
https://youtu.be/_wRlGX6lQAQ
Kreikkalaisen runoilija Arkhilokhoksen mukaan ”Kettu osaa monta asiaa, mutta siili osaa yhden suuren asian.”
Kettujen ideat liikkuvat monilla eri tasoilla ja eri asioissa eikä ketulle ole olemassa yhtä suurta kaikkivaltiasta asiaa kuten siilille.
Poliittiseen retoriikkaan kuuluva jatkuva kollektiivinen ihmisten luokittelu vuohiin ja lampaisiin, edistyksellisiin ja taantumuksellisiin tai muihin oman vallan maksimoimiseksi tarkoituksenmukaisesti valittuihin demonisoitaviin ja ei-demonisoitaviin yhteisöihin, on aikaansaanut ambivalenttien tunteiden tuskallisen aallokon, jossa tunne-elämän luonnollinen sympatia-antipatia –rytmi on rikkoutunut, minkä seurauksena olemme vetäytyneet omaan kuplaamme ja kuoreemme ”haavoittuaksemme vähemmän”.
”Meillä ovat niin katkerat kasvot, niin pelkojen täyttämät polut. Pitäisi aloittaa alusta. Äitien iltarukous, isien vahva virsi. Aivan alusta.” (Eeva Heilala)
Hyvä kirjoitus, kiitos. Tulipa mieleeni, että harvoinpa tällaista tekstiä sai lukea tai kuulla sanotaan vaikka vain 20 vuotta sitten. Ruttopuiston rovastin tuntien saanen lisätä, että ei ainakaan rovastilta :D.
Tarja: Ei varmasti 20 vuotta sitten tällaista tekstiä saanut lukea kukaan, koska kun kerran Kotimaa24:ää ei vielä silloin ollut olemassakaan. 😉
Puhtaasti asiatekstejä en ole osannut omassa kirjoittamisessa koskaan arvostaa niin korkealle kuin humoristisia pakinoita. Niinpä kirjoitan sitten niitä, lukevan yleisön pyynnöstä tai kiellosta huolimatta.
Mitättömältä tuntuvien pikkuasioitten paisuttaminen isoiksi on mielestäni kovasti paljon hauskaa ja haastavaa. Pidän tärkeänä sitä, että lukija ei heti hoksaisi, mihin kirjoituksellani pyrin. Enhän aina tiedä sitä itsekään etukäteen. Ja se juuri tekee kirjoittamisesta niin innostavan tapahtuman: Mihin me mahdamme tajunnanvirtatekniikalla päätyä.
Mitä taas tulee omiin mielipiteisiini joistakin asioista, niin saan ne parhaiten selville juuri bloggaamalla. Joskus minulta tivataan johonkin asiaan KYLLÄ tai EI-tyyppistä vastausta, mutta ei homma kyllä minun kohdallani niin mene. Sillä kaikella on puolensa. Ja kaikki on vaiheessa. Komsii komsaa…
Olen muuten aloittanut erityiskasvattajan urani Tampereen viimeisessä apukoululaisten rippikoulussa Aitolahden Vanhan Pappilan leirillä 1985…
Oho, oliko apukoulusysteemi olemassa vielä kasarin puolessavälissä? Silloinko tarkkikset tulivat?
Tarkkailuluokkatoiminta alkoi 1940-luvun lopussa. Sitä ennen oli ollut vain koulukoteja. Apukoulu alkoi 1906. Molemmat poistuivat virallisista luokkamuotoisen erityisopetuksen termeistä 1985 lakimuutoksella (vai olisiko ollut asetus). Alettiin puhua mukautetusta ja sopeutumattomien opetuksesta, ja nämä termit lukevat vielä myös mun tutkintotodistuksessani Helsingin yliopistosta 1997.
Ja nyt ei käytetä enää kumpaakaan termiä.Puhutaan vain pienryhmistä. Vaan ihminen on sama.
Pienryhmätkin alkavat olla sou lääst siison, kun pitää pyrkiä tupamalleihin ja luokattomaan, inklusiiviseen erityisopetukseen. Kerron tässä mielipiteeni asiasta, kuitenkin niin, että poistan kirosanat:
Että miksikö vaivautua ohdakkeista
ja muista villiäisistä, niin pistelevätkin
helpompiakin tapoja elää.
Sanovat
siinä joskus kasvanut kieloja
jos nyt on …
– Lahja Kyllönen