Giovannino Guareschin eräässä kirjassa isä Camillo saa apulaisekseen nuoren, innokkaan papin, joka haluaa uudistaa jumalanpalvelusta. Uudistushenkisyyden lopputuloksena on, että uudistajapappi onnistui karkottamaan nekin vanhanaikaiset seurakuntalaiset, jotka vielä kävivät kirkossa, mutta hän ei myöskään onnistunut tuomaan kirkkoon uusia seurakuntalaisia.
1960-luvulla Suomen luterilaiseen kirkkoon kuului yli 90 prosenttia suomalaisista. Edistys on edistynyt, ja nyt kirkkoon kuuluu kuutisenkymmentä prosenttia suomalaisista.
Mitä on tapahtunut?
Jos kirkko olisi yritys, pidettäisiin kriisipalavereita, turhia johtajia ja työntekijöitä erotettaisiin ja ahkerasti mietittäisiin mikä on mennyt pieleen ja missä firma on epäonnistunut, miten viestintää olisi tehostettava ja minkä ajatuspajan guruja palkattaisiin korjaamaan tilannetta.
Asiakaskattavuus on laskenut. Onko tuote vanhentunut vai onko se paketoitu väärin? Onko tuote liian kallis? Onko johtajiksi valittu vain herätysliikkeiden miehiä, jotka edustivat vain jäsenkunnan vähemmistöä?
Voisiko firman tuotantoa halpuuttaa siirtämällä se ulkomaille? Onko firman johto tehnyt virheitä tai onko firman johtoon, markkinointiin tai työntekijöiksi rekrytoitu vääränlaisia henkilöitä? Pitäisikö keksiä uusi tuote, jolla palattaisiin entiseen markkinaosuuteen?
Uudistusten vaikutus
Uudistuksista ei ole ollut pulaa. On tullut uusia raamatunkäännöksiä. On tehty uusia virsikirjoja ja korjattu vanhojen virsien sanoja uusilla. Jumalanpalvelusmusiikkia on uudistettu. Jumalanpalveluksen nimi on muutettu katoliseen tapaan messuksi. Jumalanpalvelukseen on tuotu ristisaattoja ja kokemuksellisia osioita.
Kansainvälisyys on tätä päivää. Kirkollista kansainvälisyyttä edustaa ekumenia. Luterilaiset piispat ovat käyneet Vatikaanissa tapaamassa paavia. Muinaisen luterilaisuuden aikoina piispa olisi tästä syystä menettänyt henkensä tai karkoitettu maasta.
No, edistys edistyy. Silti maailman uutisia seuraavat ihmiset kysyvät, että miksi näin on tehty? Kai siellä Roomassa on käyty nuhtelemassa paavia katolisen kirkon lapsiin kohdistuneesta hyväksikäyttökulttuurista, jossa lapsia on pahoinpidelty kaikilla muilla mantereilla paitsi Antarktiksella, siellä kun ei ole lapsia?
Onko tärkeää jatkuvuus vai tämän ajan muotiaatteet?
Olisiko kuitenkin niin, että uskonnossa on kyse jatkuvuudesta eikä niinkään muodollisista uudistuksista tai kulloisenkin nykyajan muotiaatteista?
Olisiko niin, että erinäiset uudistukset ovatkin tuottaneet vieraantumisen tunnetta eivätkä niinkään vetäneet uusia massoja kirkon piiriin?
Kirkko aloitti, politiikan paineessa ja Kekkosen syvän neuvostoajan vuosina oppineuvottelut Venäjän ortodoksikirkon kanssa. Siellä suomalaiset teologit neuvottelivat KGB:n edustajien kanssa uskonopin kysymyksistä.
Viime aikoina nämä neuvottelut – joita eestiläinen tutkija Riho Saard on kutsunut ihmeelliseksi rakkauden näytelmäksi – on haluttu esittää positiivisessa valossa, vaikka arkijärjellä ymmärrämme, ettei niissä mitään järkeä ollut. Päinvastoin, tätä kautta kirkkoon ja sen missioon levisi poliittinen ”rauhanideologia”.
Kirkkoon ujuttautui vieras – samalla myös moniin helläsydämisiin vetoava – poliittinen rauhanagenda, joka jakoi kirkkoväkeä, kun monet ymmärsivät, että todellisuudessa ”rauha” tarkoitti hautausmaiden rauhaa, kuten professori Timo Vihavainen on rauhanideologiasta todennut, sekä sotaa länsimaista yhteiskuntaa vastaan.
Näin joka tapauksessa alkoi kehitys, jossa kirkon ”tehtäväksi” tuli tehdä sitä ja tätä – poliittisesti ja yhteiskunnallisesti kirkon jäsenistöä jakavaa missiota – olipa se vaikka EU-jäsenyys- sen sijaan, että olisi vanhan isä Camillon tapaan enemminkin oltu kiinnostuneita Kristuksesta.
Luterilaisen kirkon olisi ollut tärkeämpää keskustella uskonnollisista oppikysymyksistä oman jäsenistönsä sekä tieteellisen tutkimuksen, kuin KGB:n kanssa.
Menetetty markkinaosuus
Onko vain niin, että kirkon 1960-luvun aikuisjäsenistö, se laajasti kirkkoon kuulunut väki, on kuollut? Siis se sota-aikojen aikuisväki, joka kansakunnan hengenhädässä uskoi Jumalaan. Uudet sukupolvet sitten uskoivat ja uskovat uusiin asioihin.
Väestön prosenttiosuus kirkon jäsenkunnasta on laskenut. Onko niin, että kun luterilainen kirkko ei ole yritys, analyysi tästä markkinaosuuden vähentymisestä on, että asiakkaat ovatkin väärässä ja tämä tappio olisikin vain asiakaskunnan vika?
Suomi ja maailma on koronassa kohdannut suurimman uhkansa toisen maailmansodan jälkeen – Venäjän Ukrainaan kohdistaman sotilasuhan ohella. Mitä kirkon pitäisi tässä tilanteessa sanoa ja tehdä?
Kovin ohuena kuuluu kirkon ääni; ei oteta kantaa oman maan kohtalonkysymyksiin, ei rokotuksiin, ”maailmanrauhaan”, rokotusjärjestyksiin, perustuslain vastaisiin rajoitusesityksiin, elvytyspakettiin eikä enää, kuten aiempien sukupolvien katastrofien aikaan, rukoilla julkisesti armoa ja apua Jumalalta.
Seurakuntalainen-lehdessä julkaistun sisäministeri Maria Ohisalon mielipiteen mukaan kirkon pitäisi nyt metsänomistajana kamppailla ilmastonmuutosta vastaan. Onko tämä kuitenkaan kirkon ydintehtävä, tai edes Suomen, vai niiden maiden, jotka massiivisesti saastuttavat maapalloamme?
