UNICEF julkaisi tällä viikolla raportin jonka mukaan 13 miljoonaa eli 40 prosenttia Syyrian, Irakin, Jemenin, Libyan ja Sudanin lapsista ei käy koulua tällä hetkellä. Määrän pelätään nousevan 50 prosenttiin lähikuukausien aikana.
Lähes 9 000 koulua on suljettu Syyriassa, Irakissa ja Libyassa. Syyriassa yli 50 000 opettajaa ovat joutuneet jättämään työpaikkansa. Tapaan useita näistä opettajista Jordaniassa pakolaisleireillä – heitä tarvittaisiin opettamassa, mutta sota estää sen. Tuhannet lapset joutuvat käymään koulua vaarallisissa oloissa tai naapurimaissa – siis ne harvat, jotka pääsevät kouluun.
Entä jos…
Jos asuisin Lähi-idässä ja lapseni eivät pääsisi kouluun, ei olisi ihme jos pyrkisin Eurooppaan. Ehkä jonakin päivänä pääsisimme Budapestin rautatieasemalta jatkamaan matkaamme johonkin meitä ymmärtävään maahan, missä lapseni voisivat käydä koulua.
Jos joutuisin viemään lapseni turvaan iltaisin, kun hallituksen joukot pudottavat tynnyripommeja, pyrkisin varmaan Eurooppaan. Jos selviäisimme Välimeren vaaralliselta ylitykseltä, niin ehkä lapseni saisivat asua elämänsä ilman väkivallan uhkaa.
Jos ääriryhmät taistelisivat naapuristossani ja uhkaisivat lasteni vapautta, olisin epätoivossani valmis myymään omaisuuteni ja maksamaan viimeiset rahani salakuljettajille, että saisin lapseni turvaan Eurooppaan.
Jos lapseni näkisivät joka päivä tappamista ja ystäviensä kuolemaa, olisin valmis viemään heidät hinnalla millä hyvänsä Eurooppaan, siitä huolimatta että he joutuisivat kohtaamaan siellä rasismia ja nimittelyä.
Jos talossani ei olisi sähköjä eikä sinne tulisi vettä, ja seinissä olisi reikiä, ja vaikka itse haluaisinkin jäädä, lähtisin lasteni takia etsimään parempaa maailmaa missä lapseni saisivat elää lapsina.
Jos maailman suurvallat eivät saisi aikaan poliittista ratkaisua maassani niin, että sota loppuisi: miksi lapseni joutuisivat maksamaan siitä? Veisin heidät turvaan Eurooppaan.
Jos lapsillani ei olisi tulevaisuutta omassa maassaan, niin veisin heidät jonnekin, missä voisin tarjota heillä tulevaisuuden ja toivon. Tämä olisi moraalinen vastuuni.
Mitä tahansa…
Tekisin mitä tahansa viedäkseni lapseni turvaan, missä he pääsisivät kouluun ja saisivat elää mahdollisimman normaalia elämää. Se vaatisi vaarallisen matkan salakuljettajien armolla Eurooppaan, mutta tekisin sen lasteni takia vaikka minua kutsuttaisiin elintasopakolaiseksi tai maani hylkääjäksi. Olisin valmis kantamaan senkin taakan lasteni takia.
Niin, lasteni takia.
Taisi olla Siegmund Freud, joka sanoi, että sankari on hän, joka ylittää isänsä saavutukset. Ile on saavuttanut tuon sankaruuden hyvin elegantilla tavalla. Hän ei ole koskaan tehnyt itsestään numeroa tai uhonnut olevansa kovempi kuin isänsä Junnu. Hän ei ole koskaan yrittänyt astua isänsä varjosta pois. Tuo varjo on vain itsestään siirtynyt sivuun. Se kuuluu elämän kiertokulkuun. Ilellä on ollut aikaa ja nöyryyttä odottaa. Hänen ei ole tarvinnut todistaa mitään. Nyt on Ilen aika. Junnu oli ehkä sanoittajana kovempi tekstinikkari. Mutta Ile on ihmisenä sympaattisin. Siinä on hänen suuruutensa.
En muista Freudin tuollaista kirjoittaneen, mutta mikäli on, niin ainakin omalla pojallani on lyhyt matka sankaruuteen.
Ile on syntynyt Kotkassa. Myös Kotkassa syntyneenä, monennen polven kotkalaisena, joskin suuren osan aikuiselämästä muualla asuneena voin yhtyä Ile Vainion näkemykseen ”reilusta” Jumalasta.
Kotkassa kyllä potkaistaan päähän, (harvemmin tosin edelleenkään kunnon kundia), mutta avoimesti ja edestäpäin. Siitä ilmapiiristä, mikä sävytti Kotkaa 1800-luvun loppupuolelta aina sotien jälkeiseen aikaan asti (viinaa, huoria ja kunnon tappeluita), on mentaliteettina vielä jotain onneksi jäljellä.
Kyllä se oli Freud. Tarkistin. ”A hero is a man who stands up manfully against his father and in the end victoriously overcomes him.” (Sigmund Freud Quotes)
Ok, sääli Freudin jälkeläisiä.
Ihmettelen näitä juttuja, kuinka juoppolalli saa kirkollisissa piireissä ylistää itseään ja leikkiä kirkonmiestä. Olen kristittynä ikäni kunnioituksella kuunnellut niitä, jotka ovat kirkoissa puhuneet. Olen aina ajatellut, että kirkossa puhuvat ihmiset, jotka ovat elämässään viisaita tai kokemuksesta oppineet jotain nöyryydestä. Olen aina näitä kunnioituksella kuunnellut. Tällä Vainiolla on kuitenkin sanoma tyhjää. Mies, joka on ystävällinen ja avulias ei öykkäröi kaatohumalassa vaimonsa raahattavana, vielä kun vaimo saa kuulla niin ilkeältä ja rumaa, suorastaan ala-arvoista tekstiä. Kyllä ihmettelen, mihin on kirkkokin mennyt, kun kaiken maailman hampuuseja meille kaupataan esikuviksi ja ylistetään suuriksi ihmisiksi.