”Minuun teki vaikutuksen nuori mies, joka kertoi körttiseuroissa, ettei ollut läheisensä kuoleman jälkeen voinut uskoa Jumalaan. Muut nyökyttelivät myötätuntoisina. Pala taivasta on pudonnut maan päälle siellä, missä ihminen voi tulla hengelliseen tilaisuuteen puhumaan jumalauskonsa menettämisestä. Kukaan ei sanonut miehelle, että eikö pitäisi edes yrittää.”
Liisa Niska tiivisti tässä Hengelliseen Kuukauslehteen kirjoittamassaan (katkelma pohdiskelevasta kolumnista ’Kohteliaan kansan varovainen usko’) osuvasti sen, mikä minulle on hengellisessä yhteisössä elintärkeää: mahdollisuus tuntea myös epäuskoa ilman, että tulee suljetuksi joukosta ulos. Mahdollisuus olla pohjia myöten rehellinen, tosi ja aito.
Liisa Niskan pohdiskelu jatkuu toteamuksella, että se, mihin hän alun alkaen körttiläisyydessä rakastui, on myöhemmin alkanut kaihertaakin. Liisa on alkanut nähdä kohteliaassa etäisyydenpitämisessä ja omavanhurskauden varomisessa myös kääntöpuolen: ei edes yritetä pyrkiä läheiseen Jumala-suhteeseen, uskossa kasvaminen on tabu, hengellinen puhe typistyy helposti tradition välittämiseksi tai älyllis-filosofiseksi pohdiskeluksi.
Onhan näitä riskejä, ihan todellisia. Erityisesti jäin miettimään tuota hengellisen puheen puolta. Meille taitaa helposti käydä niin, että oman, itselle tutun hengellisen liikkeen parissa kuuntelee puheita hirmuisen hövelisti. Sitä vaan antaa mennä ohi korvien paljon sellaista, mihin jonkun itselle vieraamman liikkeen puhujan puheessa tarttuisi purevasti kiinni, kyseenalaistaisi, haastaisi, ainakin mielessään.
Kun körttiseuroissa joku puhuu pimeitä tai haastelee mitäänsanomattomia, minä vain annan puheen valua kuin veden hanhen selästä, jatkan levollista istumista ja odotan seuraavaa Siionin virttä. En juutu, en kritisoi, en jää pohtimaan. Mutta auta armias, jos kuulen jonkun itselleni vieraammasta kristillisestä suuntauksesta tulevan puhujan puhuvan läpiä päähänsä, päästelevän ankkoja suustaan tai vääristävän sitä, minkä itse olen kristinuskon ytimeksi mieltänyt: jo alkaa savu nousta, ajatukset sinkoilla, ehkä näppäimistökin laulaa. Nousee tarve vasta-argumentoinnille.
Tämä havainto ei varsinaisesti ole itseni kannalta mairitteleva. Onko kukaan muu huomannut itsessään samaa?
Vaikka ymmärrän ja osin allekirjoitankin Liisa Niskan esittämän körttikritiikin, tekee kuitenkin mieli vähän kääntää ja vääntää vielä. Mitä tarkoittaa uskossa kasvaminen? Millainen on läheinen Jumala-suhde?
Voidaanko ajatella myös niin, että jollekin läheinen Jumala-suhde tarkoittaa sitä, että Jumala on entistäkin tavoittamattomampi ja suurempi majesteetti? Voiko uskossa kasvaminen olla myös sitä, että kerta kaikkiaan tajuaa oman uskonsa merkityksettömyyden ja mitättömyyden valtavan maailmankaikkeuden Herran edessä?
Entä jos samaa toistava traditionaalinen puhe kuitenkin kantaa oleellisia merkityksiä sukupolvelta toiselle? Mitä jos älyllis-filosofinen pohdiskelu on tietylle ihmistyypille ainoa mahdollinen tapa lähestyä Jumalaa?
Se, mikä näyttää jonkun silmissä ymmärrettävästi etäisyyden pitämiseltä Jumalaan tai pystyyn kuolleelta ja hengettömältä uskolta, voi ollakin toiselle sitä syvintä, aidointa ja eniten iholle tulevaa todellisuutta. Sille ei ehkä löydy sanoja, se ei näy eleissä, liikkeissä tai edes tunteina ulospäin. Joskus sille ei ole edes säveliä. Ja silti se on! Ihmisen sisällä voi olla paljon sellaista, mikä ei näy tai kuulu ulospäin sillä tavoin kuin odotamme tai kuvittelemme.
Se, mikä näyttää vaikuttavan arjessa kovin vähän mihinkään, saattaa silti olla perusturva ja kallio, jonka päälle kaikki rakentuu.
Ihmiset elävät hengellisessäkin yhteisössä erilaisia elämänvaiheita. Se, mikä sopii jonkun ihmisen elämäntilanteeseen, ei välttämättä sovi jonkin toisen. Siksi hengellisen yhteisön onkin elintärkeää säilyttää monipuolisuus ja tietty henkinen avaruus.
Ihmisille tulee antaa mahdollisuus tuntea epäuskoa ilman, että heitä suiljetaan joukosta ulos. Ihmisille tulee myös antaa mahdollisuus päästä läheisempään Jumala-suhteeseen. Sellainen yhteisö, jossa nämä kaksi ominaisuutta toteutuvat, on hengellisesti vahva ja terve yhteisö. Jonkin seikan, hyvänkin, yksipuolinen ja voimakas korostaminen muiden seikkojen kustannuksella vie yhteisöä helposti vinoon.
Emilia Karhu kirjoitti:”mikä minulle on hengellisessä yhteisössä elintärkeää: mahdollisuus tuntea myös epäuskoa ilman, että tulee suljetuksi joukosta ulos.”
Minä olen huomannut että alyllis-filosofis-looginen pohdiskelu ei ole koskaan koetellut uskoani, pän vastoin. Elämä koettelee uskoa joskus, mutta ei itse teologia. Siksi hämmästelen (oman kokemukseni kautta) niitä, jotka nillittävät teologista pohdiskelua uskolle jotenkin vieraaksi toiminnaksi. Minusta on omituista, että sellainen mikä ei vahingoita uskoani koetaan joskus haitallisemmaksi kuin aito epäusko, joka ei ole missään merktyksessä Jumalasta.
En aina ymmärrä körttilogiikkaa, mutta käsitin että Emilia Karhun blogi on tällä kertaa sisälähetyksellisesti ekumeeninen ja miltei nonpejoratiivinen(vika voi olla lukijan silmissä)
Kiitos.
Jari Raappana, olen kanssasi tismalleen samaa mieltä. Juuri näin se menee: ”Jonkin seikan, hyvänkin, yksipuolinen ja voimakas korostaminen muiden seikkojen kustannuksella vie yhteisöä helposti vinoon.”
Tässä on sellaista lievää targiikkaa, että ainuttakaan täysin tervettä yhteisöä ei taida maan päältä löytyä. Mutta niin kauan ollaan kai turvallisilla vesillä, kun yhteisön sisällä sallitaan rajukin kriittinen keskustelu.
Markku: Samaa mieltä olen tuosta, että kyllä uskoa koettelee nimenomaan elämä, ei itsellänikään koskaan älyllinen tai filosofinen pohdiskelu, teologia, tiede tms. seikat. Elämä koettelee sitten sitäkin enemmän.
Ja juu, kyllä mun ajatuksissani sisälähetyksellinen ekumenia elää vahvasti, vaikkei se varmaan kaikkien kirjoitusteni valossa aina siltä tunnukaan
Markku Virta kirjoitti:
Tuo on mitä syvimmässä mielessä totta. Saman tien hiukan spesifioin sitä. Uskovat, erityisesti herätysliikeuskovat, koettelevat joskus uskoa. Ja tiedän etten ole kokemukseni kanssa yksin.
Muistan lämmöllä sitä 70-luvun nuorisotyön harjoittelijaa, joka rippileirillä totesi ettei hän ymmärrä näitä -laisuuksia tai -näisyyksiä. Se oli tärkeä oppi. Jokainen liike paitsi sulkee sisäänsä myös rajaa ulkopuolelleen. Liikkeet elävät splittaamisesta.
Uskon, että jossakin perinteessä voidaan rypeä siinäkin ihanuudessa, että joku uskaltaa ryhmänsä keskellä tunnustaa jumalauskonsa menettämisensä. Sitä väkeä löytyy kyllä enemmän näitten ryhmien ulkopuolelta. Tuntuuko se yhtä ihanalta?
Mummoni oli eläväinen, puhelias ja nauravainen ihminen, joka ei veisannut virsia eikä mummolassa ollut jeesuksenkuvia tai muuta uskonnollista rekvisiittaa seinällä. Olin aika hämmästynyt, kun äitini kertoi uskonnon tärkeästä asemasta mummuni elämässä. Vaikeina aikoina, evakkomatkalla ja sen jälkeen, uskonto, siis tämä ihan tavallinen luterilainen kirkkouskonto, oli ollut hänen lohtunsa. Äitini sanoin hän oli ”hiljainen uskovainen” ja sanoi hän vielä, että ”sellainen oikea uskovainen”.
”Mua auta Herra mä toivon vaan, vaik ei ois toivoa ollenkaan…Niin… Se usko joka ylhäältä( Sanasta) annetaan, ei ole koskaan mitätöntä, vaikka se siltä tuntuisikin, ja vaikka ei aina uskoa tuntuisi olevankaan, voi silti riippua Vapahtajan viitanliepeessä kiinni.
Itselleni tuo körttiteologia ei oikein aukea kaikessa romanttisuudessaan, vaikka Porkolan ”jumalattoman vanhurskauttamiseen” olenkin tutustunut. Mielestäni tämän päivän herännäisyys etsii edelleen itseään (vai liekkö kadottanut itsensä?), jos saan luvan sanoa sen ääneen ( ja miksipä en saisi;)) Taisivat ukko-Paavon aikaan körtti-isät kysellä kesäjuhlilla toisiltaan ”passi-asiaa”, mitä se sitten tarkoittikaan?
Itseäni on kiehtonut ja innoittanut herännäisyys sen alkuaikojen ”valovoimaisuuden” vuoksi, tosin tämän päivän herännäisyys tuntuu vievän ihmisen autuaaseen riippumattomuuden tilaan kaikesta siitä mitä ennenvanhaan sanottiin parannukseksi tai kilvoitteluksi. Voisinpa jopa hiukan kärjistäen todeta herännäisyyden tänään olevan kristillisfilosofinen tapa ajatella ja tarkastella elämää eri viitekehyksistä käsin ilman vaatimusta sitoutua mihinkään ihmisen ulkopuoliseen. Oliko paha?:p
”Epätietoisuuden ei saa antaa olla este jatkuvasti kasvavalle henkiselle epävarmuudelle”
Raimo, tässä kohdassa kirjoituksessasi on ehkä kuitenkin vähän liian kyyninen sävy:
”Uskon, että jossakin perinteessä voidaan rypeä siinäkin ihanuudessa, että joku uskaltaa ryhmänsä keskellä tunnustaa jumalauskonsa menettämisensä. Sitä väkeä löytyy kyllä enemmän näitten ryhmien ulkopuolelta. Tuntuuko se yhtä ihanalta?”
Siis ainakin oma kokemukseni on se, että ihmiset, jotka kestävät omaan porukkaan kuuluvien epäuskoa, kestävät hyvin myös muiden epäuskoa. Suhtautuvat siis ihmiseen ihmisenä, ei ”uskovaisena” tai ”epäuskoisena”.
Sympatiseeraan Kari tuota mummosi uskoa.
Heikki, tämä oli kyllä aika loistava: ”Epätietoisuuden ei saa antaa olla este jatkuvasti kasvavalle henkiselle epävarmuudelle”
Siinä on vähintäänkin totta toinen puoli. Tosin intän edelleen, että se, mikä näyttäytyy ulospäin pelkkänä ”kristillisfilosofisena tapana ajatella ja tarkastella elämää” saattaa kuitenkin olla syvimmältään myös paljon muuta.
On varmasti Emilia niinkin, ja kukapa tietää lähimmäisen sieluntilan Jumalansa edessä, ja onko aina tarvetta tietääkään? Toisaalta Kristus-usko ja kaipuu ”lapsen oikeuteen” ovat olleet ennenvanhaan herännäisyyden tuntomerkkejä. Tuonkin asian että on esim. menettänyt luottamuksensa Jumalaan, voi sanoa varmaankin monenlaisin äänenpainoin ja sisäisin tunnoin. Joskus voi olla niinkin että tuntuu kuin taivas vaikenisi ja ihmisen rukous muuttuu enemmän mykäksi huudoksi tyhjyyden äärellä, silti Jumala on salatulla tavalla lähellä ihmistä. Kristinuskoon kuuluu myös mystinen puoli, paradoksaalisuudesta puhumattakaan. Ehkä on niin, että jos jotain puolta korostetaan liikaa, jää kokonaisuus jotenkin vajaaksi, tai se näyttäytyy ikäänkuin väärässä valossa. Kuitenkin on viimekädessä kysymys Kristuksesta kirkon päänä, Hänen ansiostaan ja Hänen kunniastaan. Hän rajaa ja määrittää myös meidän todellisuutemme ääriviivat ja tuntee meidän kipumme ja myös kipupisteemme jopa paremmin kuin me itse. Siinä valossa on turvallista olla ihminen sen kokoisena ja näköisenä kuin mitä milloinkin sattuuu olemaan. Elämä olisi hyvä nähdä enemmään matkana ja prosessina kuin valmiina pakettina, myös matkana uskoon ja suurempaan luottamukseen.