Jouluna monessa perheessä on tapana kokoontua sukulaisten kanssa yhteiseen juhlaan. Voidaan matkustaa pitkiäkin matkoja kyläilemään. Silloin myös syödään usein tavallista monipuolisempaa ja herkullisempaa ruokaa. Joulukuusi koristellaan ja sen latvaan laitetaan tähti muistuttamaan itämaan viisaista tietäjistä. Kuusen juurella on lahjapaketteja, joiden avaamista varsinkin lapset odottavat innolla. Itse olen kiitollinen Jumalalle siitä, että meillä on aina luettu jouluevankeliumi Luukkaan evankeliumin toisesta luvusta ja laulettu joitakin Kauneimpia Joululauluja.
Niitäkin kyllä on, jotka eivät halua viettää lainkaan joulua, mutta onhan Jeesuksen syntymä juhlimisen arvoinen tapahtuma. Voidaan sanoa Jeesuksen syntymän olevan pääsiäisen ohella maailmanhistorian merkittävin asia ja totuus. Siionin Kanteleessa yhdistetään joulu ja pääsiäinen hienolla tavalla: ”Hyvä Paimen, uhrilammas, Tallin seimess` uinahtaa. Poika Isän ainokainen Ihmiskunnan vapahtaa.” (SK 18:3, vuoden 1984 vuoden).
Aadamin ja Eevan lankeemus paratiisissa toi maailmaan synnin, kuoleman, sairaudet ja kaikenlaisen hädän ja kurjuuden. Jeesusta Kristusta sanotaan Raamatussa toiseksi ja viimeiseksi Aadamiksi. ”Sillä niin kuin kaikki kuolevat Aadamissa, niin myös kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa.” (1. Kor. 15:22). ”Niin on myös kirjoitettu: ”Ensimmäisestä ihmisestä, Aadamista, tuli elävä sielu”; viimeisestä Aadamista tuli eläväksitekevä henki.” (1. Kor. 15.45). ”Ensimmäinen ihminen oli maasta, maallinen, toinen ihminen oli taivaasta.” (1. Kor. 15:47).
Jeesus on Raamatun mukaan koko maailman Vapahtaja (Joh. 4:42, 1. Joh. 4:14). Enkelit jouluyönä ilmoittivat tämän hyvän sanoman eli evankeliumin kaikelle kansalle eli kaikille ihmisille (Luuk. 2:10-14). Miten suhtaudumme Jeesukseen ja Hänen veriseen ristin sovitustyöhönsä? Siitä riippuu ikuinen tulevaisuutemme eli taivaspaikkamme. Jeesus on kuitenkin paras joululahjamme. Älkäämme jättäkö tätä joululahjaa avaamatta, vaan omistakaamme Jeesus itsellemme pelastukseksi! Hän kuuluu meille kaikille.
Siunattua ja pysyvää joulurauhaa ja jouluiloa sinulle, rakas ja hyvä lukija! Jeesus on ystävämme, veljemme ja Herramme, nyt ja aina.
Tämä kirjoitukseni löytyy myös uusimmasta Joulukuun Todistaja-lehdestä.
NUORI PRUDENTIUS JA VANHUS
Elettiin Kristuksen kirkon tuoreita alkuaikoja. Kevätsään tavoin kristinusko kulki maasta maahan. Kirkon sanomassa oli voimaa. Sana oli elävää. Nuoren seurakunnan rakkaus oli raikasta ja lämmintä. Onhan kirkon Herra aina voittoisa ja ikuisesti nuori.
Nuori Prudentius oli rikas ja iloinen. Olihan hänen nimensä kirjoitettuna elämän kirjaan! Hänen tunnustuksensa oli uskottava ja itseään tehostamaton.
Noina aikoina oli kuitenkin vaarallista puhua ääneen Kristuksesta. Oli vaarallista sanoa: ”Vain Jeesus on Herra!” Niinpä Prudentiuksenkin täytyi kärsiä Nimen tähden. Eräänä päivänä hän havaitsi olevansa vankilan sellissä. Ovella seisoi vartija. Sellissä oli toinenkin kristitty, valkohapsinen vanhus.
─ Kristus voittaa! vanhus sanoi ensimmäiseksi.
─ Kristus voittaa! Prudentius vastasi. ─ Mutta voitankohan minä?
─ Pelkäätkö kärsimistä?
─ Ei eniten sitä, vaan muuan pyhän apostolin sana on tehnyt minut pelokkaaksi: ”Vaikka antaisin polttaa itseni tulessa, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.” En rakasta maaherraa, en ilmiantajaani, en vartijaani!
─ Mitä juhlaa olemme juuri viettäneet? vanhus kysyi.
─ Pääsiäistä.
─ Miksi Rakkaamme oli kuoltava ristillä ja noustava kuolleista?
─ Koska pahat ihmiset halusivat raivata hänet tieltään, mutta ennen kaikkea siksi, että hän tahtoi kantaa minun veripunaiset syntini, Prudentius vastasi.
─ Oliko se välttämätöntä?
─ Oli varmasti! Eihän minulla ollut mitään Jumalalle kelvollista. Sydämessäni saatoin vain tehdä syntiä. Olin syyllinen kuolemaan.
─ Kun hän on sovittanut syntisi, voitko nyt rakastaa?
─ Vanha Herran ystävä, minä olen nuori! Ymmärrän vain vähän. Tunnen kuitenkin synnin sydämessäni enkä voi rakastaa vihollistani, niin kuin minun tulee.
─ Minä olen vanha, sinä olet nuori. Sydämemme on kuitenkin samanlainen. Ei minullakaan ole itsessäni voimaa pyöveleideni rakastamiseen. Liha on minussa yhä jäljellä, eikä liha alistu Jumalan lakiin, on apostoli sanonut.
─ Rakas Herran ystävä, etkö sinäkään voi rakastaa? Tiedän, että voit!
─ En voi, Prudentius, en. Sinähän sanoit, että hänen oli kuoltava minun puolestani. Miten voisin siis itsessäni olla hyvä? Hänhän kuoli pahojen puolesta!
─ Eikö Jumala sitten odota sinulta rakkautta?
─ Hän käskee minua rakastamaan, mutta minä en siihen pysty. Siksi hän tuomitsi minut kuolemaan mutta kärsi itse rangaistuksen. Prudentius, minä olen vapaa!
─ Etkö sitten rakasta vihollisiasi, sinä harmaahapsinen Herran palvelija?
─ Jeesus rakastaa heitä, Prudentius, hän, joka ristiinnaulittiin ja nousi ylös kuolleista. Hän rakastaa heitä palavan lämpimästi. Hän asuu minun sydämessäni kaikessa rakkaudessaan. Pysy hänen armossaan! Tunkeudu siihen syvälle, sitä syvemmälle, mitä enemmän vihaat. Niin hän tekee sinut osalliseksi omasta sydämestään. Sinä alat sääliä kiduttajiasi ja rukoilla heille rauhaa. Niin, kyllä minä rakastan vihollisiani.
─ Mutta kuulehan, sinä vanha Herran todistaja ja ystävä! Minä olen nuori ja rakastan elämää. Koetuksen tuli on kauhistuttavan kova. Tahdon pysyä lujana, mutta opeta sinä minulle tie voimaan!
─ Tiedätkö, mistä nämä arvet ovat peräisin?
─ Olet ollut areenalla. Arvet ovat lähtöisin petojen hampaista ja ruoskijoiden raipoista. Sinä olet voittanut, vanha Herran veritodistaja!
─ Olen voittanut toistaiseksi mutta en vielä saavuttanut voiton seppelettä. Saan sen kuitenkin. Herra on uskollinen. Mutta kuulehan, Prudentius, vielä sana taistelun varalle. Seisoin areenalla. Kaukaa pedot syöksyivät minua kohti kammottavasti karjuen. Silloin näin näyn. Näin portin rintavarustuksineen ja torneineen. Vihollinen syöksyi esiin. Silloin muuan mies juoksi portista valmiina taisteluun. Hän oli yksin, aivan yksin. Hetken aikaa kaikki sujui hyvin: vihollinen oli vielä kaukana. Mutta pian vihollinen oli melkein miehen kimpussa.
Mies kääntyi linnaan päin ja huusi apua. Kukaan ei tullut auttamaan, mutta sisältä huudettiin: ”Tule linnaan turvaan!” Näin tämän välähdyksenomaisesti. Yhdellä hyppäyksellä mies pääsi sisään, ja portti suljettiin rautapuomilla. Soturi taisteli, kunnes sai voiton, turvassa toisten kanssa linnan muurin takana. Ymmärrätkö, Prudentius? Se soturi olin minä.
─ Kristus olkoon ylistetty! Ymmärrän, sinä Herran soturi. Herrassa on voima. Jaakobin Jumala on vahva linnamme. Hän on ylösnousemuksensa voimassa suuri ja väkevä.
Kun vartija tuli noutamaan miehiä, hän kohtasi ylistyslaulun. Vanhus vietiin areenalle toistamiseen kuin maailman huvinäytelmään, nuori Prudentius ensimmäistä kertaa.
─ Kristus voittaa! vanhus lausui jäähyväistervehdykseksi.
─ Ja me voitamme hänen kanssaan! kuului rohkeamielinen vastaus.
Näin oli Kristuksen kirkon tuoreina alkuaikoina. Niin on yhä.
Tämä kertomus on otettu kirjasta ”Hyvyyden voima”, sivuilta 156─158. Kirjan on tehnyt Ole Modalsli. Kirjan on julkaissut PerusSanoma Oy vuonna 1995. Blogin otsikkoa ei ole alkuperäisessä kertomuksessa, muuten kertomus on täysin kirjassa olevan mukainen.