Tämä on aatonaaton tarina vuodelta 1954. Se kertoo pikkutytöstä, joka kaipasi jouluksi kotiin sairaalasta, missä hän oli ollut vatsaleikkauksessa. Toipumista oli kestänyt jo viikon. Tytöllä oli vielä kuumetta, jota lisäsi vastapuhjennut vesirokko.
Oli jouluaaton aatto. Lääkäri teki päivystyskäynnin, ja tyttö anoi anomistaan että pääsisi kotiin. Sairaalakokemus oli ollut kauhistuttava ja pelottava, kivulias kestokyvyn rajoille.
Tyttö oli ollut jo kome viikkoa ennen leikkausta osastolla tutkittavana usean päivän ajan. Hänen kyynärtaipeensa olivat verikokeista niin sinelmillä, ettei muu kuin anestesialääkäri saanut enää lähtöön kuuluvia näytteitä. Nukutus oli ollut tukehduttava eetterinarkoosi, joka jälkikäteen aiheutti sietämätöntä pahoinvointia. Lisäksi tuli polttava kutina leikkauksen aikana nousseen vesirokon vuoksi. Pikkupotilas oli herännytkin nukutuksesta kädet sidottuina sängyn laitoihin, ettei raapisi itseään. Oksentaminen selällään maaten yksinään potilashuoneessa oli sidotulle lapselle kauhun paikka. Kaiken lisäksi hän pelkäsi, että ankarantuntuiset hoitajatädit suuttuisivat sotkuista.
Siihen aikaan Lastenklinikalla ei ollut vanhempia lähellä, ei kummeja eikä joulun viettoa. Perhe tosin asui Helsingissä, mutta sillä oli omat kiirensä – etenkin joulun valmistelu. Opettajaäiti oli juuri aloittanut joululoman ja kiirehti kotiapulaisen kanssa siivoamaan, leipomaan, tekemään lahjoja, muistamaan vanhempiaan, veljeään. Isä kävi sairaalassa muutaman kerran, mutta hänkin oli työnsä sitoma. Koska kukaan ei juuri käynyt kotoa sairaalassa, ei ole ihme, että tyttö kaipasi kotiin. Ja olihan joulu juuri alkamassa.
Kuulessaan tytön itkun ja koti-ikävän, lääkäri antoi tälle kotiutumisluvan samana päivänä. Kuulostanee onnelliselta lopulta. Oliko se sitä? – Kaikki joulutarinat eivät pääty onnellisesti.
Isä tuli huolestuneena hakemaan lapsensa kotiin. Matka Lastenklinikalta keskikaupungin asuntoon ei taksilla kestänyt kauan. Tyttö ei ymmärtänyt isänsä vakavuutta ja varautuneisuutta. Syy selvisi jo kodin eteisessä, jossa tyttö halusi suoraan rientää äitinsä syliin. Äiti torjui hänet ja oli vihainen isälle:
”Mitä ihmettä?! Toitko sinä sairaan lapsen pois sairaalasta? Hän tartuttaa kaikki muutkin vesirokkoon!!! Kuinka lääkäri salli kotiutuksen! Minähän olin soittanut sinne ja sanonut ettei se käy!”
Draamaa synkisti vielä sekin, että keitiössä tapahtui äitiä kuohuttava onnettomuus juuri samaan aikaan. Alkoi tulla palaneen katkua. Kotiapulainen oli vahingossa polttanut vaivalla leivotut piparkakut.
Tytön syyllisyydentunteella ei ollut rajoja. Sitä kuormitti vielä se, että parissa päivässä äidin ennustus toimi: kolme sisartakin saivat vesirokon. Pääsyyllisenä tietysti pidettiin vastuutonta lääkäriä ja sairaalaa, mutta tyttöön kohdistui myös sanaton moite. Silloin ei käynyt äidinkään mieleen, että tytön vesirokkotartunta oli tapahtunut jo kolme viikkoa aiemmin. Siskotkin olivat silloin saaneet tartunnan tytön palattua lyhyeltä tutkimusjaksoltaan sairaalasta. Huonetoverina oli silloin ollut vesirokkoinen toinen tyttö.
Niinpä tyttö pantiin kotona varmuudeksi eristyksiin sisaristaan ennenkuin toisten lasten rokko ehti puhjeta. Joulu oli hänelle lopultakin liki yhtä yksinäinen kokemus kuin sairaalassa.
+
Aatonaatto on minulle vieläkin hankala päivä. ”Kotiin jouluksi” on surullinen lapsuusmuistoni yleensä hyvästä ja rakastavasta kodista.
Tarinaan sisältyy vieläkin toive ja odotus: Älkää tehkö jouluvalmisteluista lasta suurempaa asiaa, vaikka kaikki touhu olisikin lapsen/lasten joulua varten! Lapselle äidin sylissä vietetty hetki kesken kiireitä on sittenkin arvokkaampi kuin traditionaalinen istahdus pukin syliin jouluaattona. Täytyisi saada tuntea olevansa toivottu omaan kotiinsa, vaikka olisi kuinka uupunut ja sairas.
Yhtenäkään aatonaattona en omassa aikuisen kodissani ole halunnut kiirehtiä ja touhuta niin, että Lapsi ja lapsi unohtuvat. Jotain voi aina jättää väliin ja tekemättä, että rakkaudellisuudelle olisi sijaa. Ilosanoma kuulostaa toki tarpeelliselta maalliseltakin rauhoitukselta enkelten suulla, mutta sen kuullakseen ei kuitenkaan tarvitse elää kuin ajatellen, että ilo seuraa vasta pitkästä itkusta.
Professori Jaana Hallamaa: ”– Ei niitä voi asettaa vastakkain. Se on sama kuin globaalin terveydenhuollon oikeudenmukaisuuskysymyksissä: Miksi saamme hoitoa vaivoihin, jotka eivät uhkaa henkeä, kun samaan aikaan suurin osa maailman ihmisistä ei saa hoitoa, vaikka sairaus uhkaa henkeä? ……… Esimerkiksi trooppisiin sairauksiin lääkkeiden kehittäminen on ollut hidasta, mutta miksi Viagraan on löytynyt rahoitusta. Koska siihen on maksavia asiakkaita.”
Siinäpä hyvä kysymys. Tilanne kertoo paljon ihmisten ja ihmisyhteisön ajattelusta ja tavoitteista ja myös eettisistä arvoista.
Artikkeli: ”Hallamaa toisaalta muistuttaa, että uusi tekniikka ja lapsen hankkiminen tällä tavoin on erittäin kallista. Se olisi mahdollisuus vain rikkaille..”
Tyypillistä nykyisille ihmisten järjestelmille. Muualla päin maailmaa ihmisiä kaatuu ja kuolee ”kuin heinää” puutteellisten terveydenhoidon resurssien vuoksi. Toisin paikoin ei ole edes puhdasta vettä saatavilla ja hygienia olot ovat kauhistuttavalla tolalla.
Suomessakin sanotaan julkisen terveydenhoidon, jota köyhät ja pienituloiset käyttävät, tilan olevan rapautumassa pikku hiljaa.
Koskettava kertomus. Mutta tuo vesirokko – silloin kun itse olin lapsi, 1940-luvulla ja vielä 1950-luvullakin, kaikki rokot ja muut ”lastensairaudet” olivat tavallisia, vesirokko, tuhkarokko, hinkuyskä, sikotauti ja mitä niitä oli, kuuluivat ikään kuin asiaan, kukin kävi ne vuorollaan läpi ja sai samalla ”luomurokotuksen”.
Muuten, minulla on toisenlainen kokemus tuosta eetterinukutuksesta, kun sain sen umpisuolen leikkauksen yhteydessä, ei ollenkaan tukehduttava, johtui kai osaltaan sairaanhoitajatätien ystävällisestä etukäteisselostuksesta.
Mutta monessa on maailma muuttunut paremmaksi, ainakin täällä koti-Suomessa, siitä olkaamme kiitollisia.