Professori emerita Eila Helanderin esitti vuonna 2017 kirkon vihkioikeudesta luopumista koskevan selvityksensä yhteydessä kirkon avioliittokäsitystä koskevan kysymyksen ratkaisuksi kompromissiehdotusta, jossa kirkko ei luovu vihkioikeudestaan ja pitäytyy nykyisessä avioliittokäsityksessään, mutta katsoo, että myös samaa sukupuolta olevien kihlakumppaneiden kirkolliselle vihkimiselle ja heidän siviilivihityn avioliittonsa siunaamiselle on teologiset perusteet. Ratkaisuehdotus ei sisältänyt Eila Helanderin varsinaiseen toimeksiantoon eikä kirkolliskokous tehnyt siihen liittyvää päätöspontta. Myöhemmässä aihepiiristä käydyssä keskustelussa tämä ns. Helanderin malli on kuitenkin noussut usein esille.
Kirkkomme piispat esittelivät elokuussa 2020 vastauksessaan kirkolliskokouksen pyyntöön selvittää vaihtoehtoja kirkossamme avioliittokäsityksestä vallitsevan erimielisyyden ratkaisemiseksi kaikkiaan kuusi erilaista ratkaisua. Ratkaisuvaihtoehdon 2 mukaan kirkko pitää avioliittoa miehen ja naisen välisenä ja vihkii tämän mukaisesti. Samalla sillä on rinnakkainen toimitus, jolla halutaan vastata samaa sukupuolta olevien hengellisiin tarpeisiin. Piispojen mukaan tämä vastaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nykyistä käytäntöä. Tarkkaan ottaen näin ei ole. Kuten piispat vastauksessaan toteavat, kirkossamme voidaan rukoilla samaa sukupuolta olevan parin kanssa ja puolesta. Asiasta on piispainkokouksen 2011 antama pastoraalinen ohje, jota on täsmennetty 2016. Kyse ei kuitenkaan ole kirkollisesta toimituksesta, eikä asialle ole kirkolliskokouksen päättämää erityistä kaava. Uudesta toimituksesta päättämiseen tulisi kirkolliskokouksessa olla ¾ äänten enemmistö.
Nähdäkseni professori emerita Eila Helanderin ehdottama kompromissiratkaisu olisi jotakin piispojen kuvaamien ratkaisuvaihtoehtojen 3 ja 4 väliltä.
Piispojen esittelemän mallin 3 mukaan kirkko pitää avioliittoa miehen ja naisen välisenä ja vihkii tämän mukaisesti, mutta antaa mahdollisuuden kirkolliseen vihkimiseen myös samaa sukupuolta oleville pareille sallimalla papeille näiden parien vihkimisen avioliittoon.
Piispojen estelemän mallin 4 mukaan kirkolla on kaksi rinnakkaista avioliittokäsitystä, perinteinen ja sukupuolineutraali, joita molempia pidetään virallisina ja rinnasteisina. Kirkko toteuttaa vihkimisiä molemmille, eri- ja samasukupuolisille. Tässä mallissa perinteisen kannan papeille on säädetty omantunnon suoja.
Professori emerita Eila Helanderin vuonna 2017 esittää kompromissiratkaisua, jossa kirkko pitäytyy nykyisessä kannassaan, että avioliittoon vihitään vain mies ja nainen, mutta tämän ohella katsoo, että myös toisenlainen teologisesti perusteltu toimintamalli avioliittoon vihkimisestä ja siviilivihityn avioliiton siunaamisesta on mahdollinen ja sallii papeille, joilla on tämä näkemys omantunnonvapauden ja teologisen näkemyksen mukaisesti mahdollisuuden vihkiä avioliittoon myös samaa sukupuolta. Ratkaisuehdotuksen mukaan maininta teologisesti perustellusta toimintamallista ja omantunnonvapaudesta dokumentoidaan.
Piispojen esittelemä ratkaisuvaihtoehto 3 ei sisällä jotakin erikseen hyväksyttyä rinnakkaisteologiaa ja vaihtoehdossa 4 molemmat avioliittokäsitykset ovat virallisia ja rinnasteisia.
Nykytilanteessa mitään toista, kirkolliskokouksessa hyväksyttyä ja teologisesti perusteltua toimintamallia ei kirkossamme ole. Sen sijaan on useita erilaisia, kirkolliskokouksessa hyväksymättömiä teologisia perusteluja ja toimintamalleja. Näitä on tullut esiin mm. samaa sukupuolta olevia pareja vihkineiden pappien vastineissa eri tuomiokapituleille.
Vuonna 2017 jätetyssä edustaja-aloitteessa kirkon avioliittokäsityksen laajentamiseksi esitetiin yhdenlaiset teologiset perusteen samaa sukupuolta oleva parin kirkolliseen avioliittoon vihkimiseen. Kirkolliskokous jätti vuonna 2018 aloitteen yksinkertaisella enemmistöpäätöksellä raukeamaan. Aloitteen hyväksyminen olisi vaatinut kirkolliskokouksessa ¾ määräenemmistön.
Myös piispainkokouksen elokuussa 2020 kirkolliskokoukselle antaman vastauksessa esittelemään ratkaisuvaihtoehtoon 3 siirtyminen edellyttäisi ¾ määräenemmistöä kirkolliskokouksissa.
Piispainkokouksen vastauksen mukaan piispat eivät ole yksimielisiä eri vaihtoehtojen välillä. Lisäksi osa piispoista piti tarkoituksenmukaisena odottaa Korkeimman hallinto-oikeuden päätöstä koskien varoituksen antamista samaa sukupuolta olevalle papille. Ratkaisu saatiin 18.9.2020 (KHO:2020/97), jonka jälkeen piispat heti tuoreeltaan totesivat, että ratkaisu selkeytti kirkolliseen avioliittoon vihkimiseen liittyvää oikeudellista tilannetta.
Saadun selvityksen perusteella korkein hallinto-oikeus toteaa oikeudellisena arvionaan, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon avioliittokäsitystä ja vihkimistä koskevaa säännöstöä, joiden perusteella avioliitto on miehen ja naisen välinen, ei ole 1.3.2017 voimaan tulleen avioliittolain muutoksen vuoksi muutettu, eikä tuomiokapitulin voida katsoa toimineen lainvastaisesti antaessaan kirkkolain 5 luvun 3 §:n 3 momentissa tarkoitetun varoituksen papille, joka on vihkinyt samaa sukupuolta olevan parin avioliittoon.
Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu jättää kullekin tuomiokapitulille erikseen harkintavallan koituuko samaa sukupuolta olevan parin avioliittoon vihkineelle papille jotain seuraamuksia, vaiko ei. Poiketessaan vihkitoimituksessa kirkon voimassaolevasta avioliittokäsityksestä kukin pappi siis viimekädessä itse vastaa omista teologisista perusteistaan ja muista perusteistaan. Kunkin tuomiokapitulin asiana on puolestaan itsenäisesti arvioida niitä perusteita, joiden mukaan pastorille joko koituu tai ei koidu mitään seuraamuksia. Ennen pitää myös tuomiokapitulien välille syntyy konsensus perusteista, joilla seuraamuksia ei synny.
Näin muotoutuva ratkaisumalli poikkeaa olennaisesta ns. Helanderin mallista. Ei siis ratkaista kokonaiskirkollisesti jotakin tiettyä rinnakkaista teologisesta ratkaisua, johon toisin ajattelevien pappien ei kuitenkaan edes oleteta sisäisesti sitoutuvan. Ei siis rakenneta nykyisessä avioliittokäsityksessä pitäytyvän kirkon sisälle toista limittäistä kirkkoa, joka olisi (jo) muuttanut avioliittokäsityksensä sukupuolista riippumattomaksi. Sen sijaan haastetaan kirkon kaikki papit kukin omalla tahollaan pohtimaan toimintansa perusteita ja teologisia kysymyksiä.
Sekin vaihtoehto on huomioon otettava ja kunnioitettava, että pappi pohdintansa jälkeen päätyy ratkaisuun, ettei hänen kutsumuksensa ole enää toimia pappina Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa. Tällöin hänelle avautuu muita vaihtoehtoja.
Toisaalta pappi, joka omien teologisten perustelujensa kautta jatkaa virassaan, rakentuu samalla hengellisesti omassa tehtävässään. Tässä pohdinnassaan papit eivät ole yksin, vaan heillä on piispojensa ohella tukenaan omat vertaisverkostonsa.
Sekä Helanderin malliin, että piispojen esittelemään ratkaisuvaihtoehtoon 3 siirtyminen edellyttäisi kirkolliskokouksessa ¾ määräenemmistöä, eikä sellaisen saavuttamien muutoksen kannalle liene lähivuosina todennäköistä.
Entä jos KHO olisi päättänyt toisin ja päättynyt ratkaisuun, ettei varoitusta olisi voitu antaa? Silloin korostuneeseen asemaan olisi noussut hallinto ja muotoseikkojen täyttyminen. Toiminnan teologiset perusteet olisivat jääneet kunkin vihkipapin henkilökohtaiseksi asiaksi piispallisen ja kokonaiskirkollisen kaitsentavallan ulottumattomiin.
Asian toinen rintama kulkee kuitenkin arjen realismissa. Samaa sukupuolta olevia pareja vihitään ja vihkitehtäviin lupautuneita pappeja on enemmän kuin niitä pareja, jotka vihkitoimitusta pyytävät. Yksikään kihlapari, joka jo nyt oman vakaumuksensa perusteella, siis vastoin kirkon avioliittokäsitystä, haluaa tulla kirkollisesti vihityksi, ei jää vaille vihkipappia. Tähän seikkaan KHO:n ratkaisu ei tuonut muutosta. Toimituskeskusteluissa vihkipapin on mahdollista käydä teologista pohdintaa myös yhdessä vihkiparin kanssa. Tällöin korostuu myös toimituskeskustelun sielunhoidollinen merkitys.
Siispä mitään kiirettä muutoksille ei ole. Ei Helanderin mallin mukaiselle, eikä esiteltyjen muidenkaan mallien suuntaan.
Vastaus otsikon kysymykseen: joutaako ns. Helanderin mallin nyt syrjää? Näillä näkymin joutaa.
Vaikka Helanderin malli on toiminut monille innoittajana, se on nyt aika laittaa sivuun ja tarttua siihen mahdollisuuteen, jonka KHO:n ratkaisu tarjoaa nyt kirkolle kultalautasella. Kirkko on opillisesti autonominen suhteessa valtiovaltaan ja kehittää omaa toimintaansa omista tunnustuksellisista lähtökohdistaan. Syvennetään nyt kirkollisiin toimituksiin liittyvää teologista pohdintaa. Tukeudutaan nyt entistäkin selkeämmin Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen sen kaikissa vivahteissaan.
”Tukeudutaan nyt entistäkin selkeämmin Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen sen kaikissa vivahteissaan.”
Van mistä tiedämme että ko tunnustus vastaa absolut oikein Raamatun alkukielisiä alkumerkityksiä, tarkoituksia ja pyrkimyksiä?
Kyllä, ja kun Hiippakuntien Piispat sopisivat ettei sanktioita tule samansukupuolisen tahtomisen vahvistamisista olisi asia pihvi lautasella.
Kirkolliskokoustakaan ei tarvitsisi vaivata mutta kävisikö siellä turhautuminen arvokkaassa työssä luottamusihmisenä kun vanhaa tuttua asialistalla ei olisikaan.
Rukous ja siunaus olisivat myös kunnossa koska kukaan papeistamme tuskin vihkisi tahtomattaan kuten uskomattaan.
Itse katsoin KHO.n päätöksen hyväksi mutta hieman eri kulmasta.
Helanderin malli pantiin kirkolliskokouksessa syrjään jo vuonna 2017. Asiat voivat muuttua hallitusti tai hallitsematta. Näyttää että tämä ev.lut kirkon vihkimisongelma ratkeaa hallitsemattomasti, kuten Berliininmuurin hajoaminen. Hyvä historiallinen lopputulos on tärkein.
Osa kirkkoväestä vaikuttaisi kuitenkin edelleen kannattavan hallitsematonta Helanderin mallia, kuten alla olevasta Toivo Loikkasen kommentista voimme päätellä.
Ei jouda. Nythän se vasta tarpeellinen on, jotta kirkolliskokous löytää jonkin tien ratkaisuun. Se on tähän mennessä paras esitetty ratkaisu ja sitä kannattaa laaja joukko pappeja ja muita kirkon toimijoita.
Piispainkokouksen esittelemistä ratkaisumalleista sekä 3 että 4 ovat perustellumpia, kuin niiden väliin epämääräisesti jäävä Helanderin malli.
Jos kirkon (instituution) avioliittokäsitystä muutetaan, laajennetaan tai lisätään rinnalle toinen, se tehdään kirkolliskokouksessa 3/4 määräenemmistöllä. Kullakin yksilöllä voi toki olla ihan oma käsityksensä ja silloin mennään joko nykymallin tai piispainkokouksen esittelemän mallin 3 mukaisesti.
Kysymys samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä säilyy kirkon agendalla niin pitkään, että se saadaan ratkaistua. Kysymys on huomattavan tärkeä, ei näiden parien lukumäärän vuoksi vaan siksi, että se koskettaa perustavalla tavalla suhtautumistamme ihmisten erilaisuuteen ja sen hyväksymiseen.
Oma oletukseni on, että kirkolliskokous tulee jäämään paitsioon tämän kysymyksen ratkaisussa. Määrävähemmistösäännösten vuoksi se tulee olemaan kyvytön ratkaisemaan asiaa vuosiin, jopa vuosikymmeniin.
Arvelen, että arjen realismi tulee tämän kysymyksen ratkaisemaan. Vuosi vuodelta entistä suurempi määrä pappeja on halukkaita näitä pareja vihkimään ja samaan aikaan entistä harvempi tuomiokapituli on halukas niistä rankaisemaan. Vihkimisistä syntyy vallitseva käytäntö, jolla ohitetaan hallintokoneiston kyvyttömyys. Helsingissä näin lienee jo käynyt.
Määräenemmistösäännöllä tavoitellaan mm. sitä, ettei kirkko tee hätiköityjä teologisia linjauksia, johon kirkon papit ja jäsenistö eivät sitten kuitenkaan sitoudu.
Jos olet tutustunut pappien vastineisiin tuomiokapituleissa käsitellyissä tapauksissa, niin olet varmasti havainnut, että niissä on perustavanlaatuisia teologisia eroja. Ei siis ole mitään jo valmiiksi puitua rinnakkaisteologiaa kirkon nykyiselle avioliittokäsitykselle.
Näinhän se menee, kuten Mikko Nieminen totesi. Tätä Jumalan sanan vastaista propagandaa ajetaan kirkon sisällä ja sisälle keinoja kaihtamatta loppuun saakka. Siinä ei myöskään KHO:n päätös paina mitään. Kyse on ainoastaan ja pelkästään vallasta, kuten marxilais-maolainen Foucault aikanaan totesi.
> Määräenemmistösäännöllä tavoitellaan mm. sitä, ettei kirkko tee hätiköityjä teologisia linjauksia
Se toiminee tilanteessa jossa tehdään ajan saatossa pieniä muutoksia kurssiin.
Sen sijaan se todistetusti epäonnistuu löytämään kompromissia tilanteessa jossa kirkko on voimakkaasti jakaantunut kahteen suunnilleen samankokoiseen leiriin. Sehän tarkoittaa sitä, että äärimmilleen vietynä neljäsosan vähemmistö voisi harjoittaa harvainvaltaa ja estää enemmistön tahdon toteutumisen.
Meillä ei tarvittaisi kapinapappeja ja Helsingin hiippakunnan irtiottoja, jos päätöksenteko toimisi.
”Meillä ei tarvittaisi kapinapappeja …”
Kapinapappeja on vuosikymmenten ja vuosisatojen saatossa ollut aina. Kapinan aihe vain on vaihdellut.
No ei näitä kirkollista vihkimistä haluavia hompareja edes ole kovin paljon. Siksi en usko että mikään arjen realismi tässä kovasti painaa. Nythän kaikki homparit löytävät mieleisensä papin joka heidät vihkii. Maistraatissakin kaikki vihoitään. Että ei tässä pitäisi olla valittamista.
Minä aikanaan menin Maistraatissa naimisiin eikä minulla ollut hienoja kirkkohäitä. Ei se minua koskaan ole häirinnyt. Hyvä avioliittomme kesti vaimon kuolemaan asti.
Nieminen. ” Sehän tarkoittaa sitä, että äärimmilleen vietynä neljäsosan vähemmistö voisi harjoittaa harvainvaltaa ja estää enemmistön tahdon toteutumisen”.
On tyhmää että puhut harvainvallasta ja enemmistön tahdon vastustamisesta. 3/4 enemmistön edellyttäminen tätkeissä päätöksissä on viisautta. Näin taataan, ettei isoja opillisia mutoksia tehdä millään huutoäänestysmentaliteetilla tai ”politikoiden”, kuten Ruotsissa tehtiin. Lopputulos on surkea, eikä Svenska Kyrkan voi hyvin.
Sikäli jos ns. Helanderin mallin tarkoituksena on muuttaa kirkon oppiperustaa määräenemmistö säädöksiä kiertäen, jättämällä muodollinen päätös tekemättä, niin kirkon identiteetin ja sisäisen ykseyden säilyttämisen tähden sellaiset hankkeet on ehdottomasti torjuttava.
Omantunnon vapaus poiketa asiassa kirkon opista on kokonaan toinen asia, kuin tilanne että kirkolla olisi asiasta epävirallinen rinnakkaisoppi ja siihen liittyvä pysyväinen osapuolijako (kuten 1970 luvun kommunisteilla).
Perustevaliokuntahan aikanaan juikitoi lausumaa missä perusteettomasti ei ollut syytä muuttaa kirkon ymmärrystä opissa ja sen klausuuleissa avioasian huomaamisessa.
No, eikös Puheenjohtaja sittemmin ilmaissut jo hiukka myönteisempää näkemystä.
Sitten kannattaa katsoa Tiedekunnan töitä mitä siellä on huomattu asiaan liittyen.
Tämähän edellisessä on juuri Jukka Kivimäen kaipaamaa syvempää pohdiskelua diskussiossa.
Kun sitten on harrastusta lukemiseen voi yrittää T.S.Elliotin teksteistä katsoa miten päästä eteenpäin jopa askeleen ottamalla vakaasti, tai asialla nousta junaan samalla katsoen mitä jätin taakseni eteenpäin katsoen.
Mikko Nieminen. ”Meillä ei tarvittaisi kapinapappeja ja Helsingin hiippakunnan irtiottoja, joa päätöksenteko toimisi.” Niinpä. Teikäläisille kelpaavat siis vain sisällöltään oikeat päätökset. Ja sen, mikä on oikeaa, ratkaisee – kuka?
Tässä on nyt kysymyksessä sen kaltainen radikalismi, jota Suomen kirkossa ei ole nähty 1700-luvun radikaalipietistien jälkeen. Tällä logiikalla koko vuosikymmenten kädenvääntö virkakysymyksestä tuntuu jälkikäteen täysin käsittämätöntä. Ei olisi tarvittu kuin muutama radikaali ja militantti teologian maister tukijokkoineen, niin naispappeus olisi toteutettu alhaalta käsin ilman mitään kirkkolain muutoksen odotteluja. Lähetyshiippakunnan papitkin ovat ihan turhanaikaisesti saaneet kenkää kapinapappeina.
Jukka Kivimäen analyysi on varsin hyvä ja kattava. Johtopäätös – että mitään ei tarvitse tehdä – ei kuitenkaan ole oikea. Tosin Kivimäen johtopäätös on todennäköisin toteutuma. Toimintamalli, jossa jokin asiantilan on virallisesti vahvistettu, mutta siitä poiketen voidaan kyllä toimia, mutta tekemättä virallisesti tehdä sallittua käytäntöä vastaavaa muutosta, on valitettavan tavallinen luterilaisen kirkkomme (ja muidenkin kirkkojen) käytännön mukainen. Se on kestämätön tie, joka johtaa ylipäänsä kaikkien sääntöjen ja päätösten relativisoimiseen ja uskottavuuden menettämiseen. Selvintä olisi päättää, miten avioliiton solmivat kirkon jäsenet saavat kirkollisen siunauksen (vihkiminen tai siunaustoimitus) liitolleen sillä tavoin kuin Kirkkojärjestyksen 2. luvun 18-20 §:ssä nyt säädetään.
KHO:n päätöstä ei pidä ylitulkita. KHO on ratkaisuut vain sen asian, oliko pastori AK toiminut tavalla, josta Oulun tuomiokapituli oli voinut laillisesti päättää antaa varoituksen. Varoitus ei ollut rangaistus vaan tuomiokapitulin toimivaltaan kuuluva hallinnollinen seuraamus eikä KHO ottanut kantaa siihen, tuliko AK:lle antaa varoitus vai ei vai jokin muu seuraamus tai olla sellainen antamatta. KHO vai katsoi, että tuomiokapitulilla oli laillinen oikeus antaa varoitus ja kun se oli sen antanut, KHO jätti tuomiokapitulin päätöksen voimaan.
Olet Risto Voipio täysin oikeassa siinä, ettei KHO:n päätöstä pidä ylitulkita.
Oikeudellinen selkeys tuli kuitenkin kahteen muuhunkin asiaan. Ensinnäkin se, ettei Suomen evankelis-luterilaisen kirkon avioliittokäsitystä ja vihkimistä koskevaa säännöstöä, joiden perusteella avioliitto on miehen ja naisen välinen, muutettu 1.3.2017 voimaan tulleen avioliittolain muutoksen perusteella. Samoin se, ettei yhteiskuntamme lainsäädäntö taikka kirkon omat säädökset velvoita kirkkomme pappeja vihkimään myös samaa sukupuolta olevia kihlapareja kirkkojärjestyksen 2 luvun 18 § 2 momentin ehtojen täyttyessä .
KHO päätyi siis kuta kuinkin samalle kannalle kuin esimerkiksi Turun yliopiston valtiosääntöoikeuden professori Veli-Pekka Viljanen asiantuntijalausunnossaan kirkkohallituksen selvitykseen avioliittolain muutoksen vaikutuksista, ei siis sille kannalle, jota esimerkiksi Helsingin yliopiston siviilioikeuden professori Urpo Kangas omassa asiantuntijalausunnossaan edusti.
Vain yksi havainto vielä: KHO ei siis ottanut sellaista kantaa, että kirkon avioliittoäsitys ei ollut muuttunut. KHO vain totesi sen (tunnetun) asiaintilan olemassaolon. Ja sillä KHO perusteli osin sitä johtopäätöstään, ettei avioliittolain muutos ollut johtanut tilanteeseen, jossa kirkollinen vihkimys olisi suoraan avioliittolain muutoksen nojalla ollut kirkon laissa tunnustettu autonominen asema huomioon ulotettava koskemaan samaa sukupuolta olevia aviopareja. KHO ei lausunut siitä, että papin kirkon avioliittokäsityksestä poiketen suorittama vihkimys oli kuitenkin pätevä, koska sitä kysymystä ei ollut riitautettu KHO:ssa eikä asian aiemmissa vaiheissa.
Kirjoitustani on tulkittu reippaasti vikasuuntaan, jos johtopäätöksekseni on tulkitaan ettei mitään tarvitse tehdä. Jotain tarvitsee tehdä ja hyvinkin paljon.
Kirkon pitää siis kehittää omaa toimintaansa omista tunnustuksellisista lähtökohdistaan. Kirkossa pitää nyt syventää teologista pohdinta aivan ruohonjuuritasolla. Kirkossa pitää nyt tuoda arjen tasolle Raamattu ja luterilainen tunnustus sen kaikissa vivahteissaan.
”Ja sillä KHO perusteli osin sitä johtopäätöstään, ettei avioliittolain muutos ollut johtanut tilanteeseen, jossa kirkollinen vihkimys olisi suoraan avioliittolain muutoksen nojalla ollut kirkon laissa tunnustettu autonominen asema huomioon ulotettava koskemaan samaa sukupuolta olevia aviopareja. ”
Pitikö olla:” …. kirkon laissa tunnustettu autonominen asema huomioon ottaen ulotettava koskemaan ….”?
Jos piti, niin olen samaa mieltä. Yksinkertaistin vain asiaa.
Kyllä, sana ”ottaen” oli pudonnut pois, eikä näissä toisen henkilön blogeissa pääse enää korjaamaan. Lukihäiriöiselle tämä on jatkuva harmi….
Ei tässä mitään fraaseja tarvita. Me kaikki ihmiset synnymme ihmisarvoltaan samanlaisina, elämme ihmisarvoltaan samanlaisina, kuolemme ihmisarvoltaan samanlaisina. Me ihmiset päätämme itse elämästämme planeetallamme. Ei kirkko, ei puolueet, eikä mitkään muutkaan järjestöt.
Valtio antaa tasa-arvostuksen esim. vaalioikeudella ja toivottavasti vastaa myös, että näin tapahtuu kaikilla sektoreilla.
Ja mitenkä tämä kantasi liittyy uskontokuntamme sisäisiin oppikysymyksiin?
Jukka Kivimäki.
Me kaikki ihmiset olemme inmisarvollamme tasa-arvoisia Korkeimman, Jumalan edessä. Emme kirkon opin pappien määräysvallassa kasteen, pelastuksenn antajina.
Risto Voipion huomio ja perustelu sille, ettei KHO lausunut mitään siitä, että papin kirkon avioliittokäsityksestä poiketen suorittama vihkimys oli kuitenkin pätevä, pitää täysin paikkaansa. Tämä asia ei kutenkaan liity avioliittolain muutostilanteeseen, vaan asiasta oli vakiintunut oikeuskäytäntö jo aiemmin. Kirkollinen vihkiminen on siis katsottu päteväksi kunhan avioliittolain edellytykset täyttyvät, vaikka vihkiparin osapuolet eivät edes kuuluisi kristilliseen kirkkoon.
Tämä seikka kuitenkin muodostaa nykyisessä Suomen mallissa asian toisen reunaehdon. Tämä siis poikkeaa Norjan mallista aikavälillä jossa Norjan valtio oli muuttanut avioliittolakiaan, mutta luterilainen kirkko ei vielä ollut muuttanut avioliittokäsitystään. Norjassa papin vihkioikeus oli laissa rajattu vain sellaisiin pareihin joiden vihkimiseen kirkolla on vihkikaava. Suomen lainsäädäntöön vastaavaa säädöstä ei lisätty.
Vihkitoimituksen juridisen pätevyyden ohella toinen reunaehto nykyiselle Suomen mallille on siis vihkipapille koituvien mahdollisten seuraamuksien harkinnanvaraisuus.
Jukka Kivimäki
”Sikäli jos ns. Helanderin mallin tarkoituksena on muuttaa kirkon oppiperustaa määräenemmistö säädöksiä kiertäen, jättämällä muodollinen päätös tekemättä, niin kirkon identiteetin ja sisäisen ykseyden säilyttämisen tähden sellaiset hankkeet on ehdottomasti torjuttava. ”
Paljon puhetta ja pohtimista Helanderin mallin ympärillä ja jälleen ollaan taas lähtöruutuudussa.
Ei suinkaan lähtöruudussa.
Meillä on perustevaliokunnan mietintö, jonka perusteella kirkolliskokous jätti aloitteen kirkon avioliittokäsityksen laajentamisesta raukeamaan.
Meillä on piispainkokouksen vastaus kirkolliskokoukselle pyyntöön selvittää vaihtoehtoja avioliittokäsityksestä vallitsevan erimielisyyden ratkaisemiseksi.
Meillä on KHO:n vuosikirjapäätös KHO:2020/97
Asia on siis jäsentynyt ja selkeytynyt siitä, mitä epämääräinen Helanderin malli edusti. Se oli aikansa keskustelunavaus, mutta ei valmis ratkaisu.
Meillä suomalaisilla on vuosisatojen kokemus tasapainotellusta idän ja lännen välissä. Kolmas vahva vuorovaikutussuunta on ollut etelään yli Suomenlahden. Näin myös kirkollisissa asioissa. Näissä kirkkopoliittisissa linjoissa verrokkimme ei siis ole pelkästään pohjoismaat, vaan yhtälailla myös Baltiassa ja Venäjällä toimivat luterilaiset kirkot. Suoraan emme kopio ratkaisuamme mistään naapuristamme.