Kysymys sukupuolineutraalista avioliitosta sai uutta virikettä John Vikströmin kannanotosta KANAVA-lehdessä [julkaistu myös Kotimaa.fi:ssä]. Kirjoitus kirvoitti lehteen useita kommentteja. Vikströmin avauksen jälkeen keskustelua KANAVASSA on viimeksi jatkanut prof. Heikki Hiilamo, joka suuntaa keskustelua aviolittoa laajempaaan tematiikkaan artikkelillaan ”Kirkon ja valtion suhteet uuteen asentoon” [julkaistu myös Hiilamon blogissa Kotimaa.fi:ssä]. Artikkeli on monella tapaa kiinnostava avaus, joka vaatii sekä yleiseltä aiheeltaan että avioliittoa koskevilta kannanotoiltaan muutamia kommentteja.
Hiilamo asettuu kirjoituksessaan yksiselitteisesti puolustamaan sukupuolineutraalin avioliiton hyväksymistä kirkossa, vaikka hän samalla jotenkin alistuneesti toteaa, että se ei taida aivan lähivuosina tulla hyväksytyksi. Hän pitää kirkolliskokouksen perustevaliokunnan mietintöä vuodelta 2019 ”hyytävänä luettavana” niille, joilla on avioliitosta toinen näkemys kuin kirkolla. Hän näyttää liittyvän kantaan, jonka mukaan kirkon nykyinen avioliittokäsitys merkitsee ”seksuaalivähemmistöjen syrjintää”.
Hiilamo ei tässä yhteydessä hiisku sanaakaan siitä, että maamme korkeimmat lainvalvojat eivät ole kiistäneet kirkon avioliittokäsityksen tasa-arvoisuutta. Rivien välistä voi lukea vielä muutakin kirjoittajan mieltymyksistä ja pettymyksistä: ” (Korkeimman hallinto-oikeuden) ratkaisu oli suuri pettymys niille, jotka olivat odottaneet maallisen tuomioistuimen ratkaisevan kirkon sisällä ratkaisemattomalta tuntuvan kiistan. KHO:n päätöksen perustelu muistutti perustuslakivaliokunnan näkemystä uskonnonvapaudesta: uskonnollisten yhdyskuntien on itse ratkaistava tunnustustaan ja oppiaan koskevat asiat.”
Juuri tässä ollaankin asian ytimessä. Epäselväksi jää, onko Hiilamo sitä mieltä, että kirkko saa itse ratkaista asiat, jotka koskevat sen oppia ja tunnustusta? Sitähän juuri koko ongelma koskee. Tätä kirjoittaessa kysymys aktualisoituu: saako kirkon jäsen julkisesti tunnustaa sen, mitä kirkon opin perusta eli Raamattu sanoo, vai joutuuko hän siitä tuomituksi (Uutinen 29.4.2021: Päivi Räsänen saa syytteen sanomisistaan ja kirjoittamisistaan).
Mitä Hiilamo kirjoittaa käsitteistä ”valtiokirkko” ja ”kansankirkko”, ansaitsee myös muutaman kommentin. Hänen mukaansa Suomen ev. lut. kirkko on edelleen valtiokirkko, vaikka kirkon ja valtion suhteita on vuosikymmenten mittaan väljennetty. Nimityksen ”kansankirkko” käyttämisen hän näyttää rajaavaan kirkon jäsenten enemmistöasemaan väestössä.
Käsitettä ”valtiokirkko” voidaan käyttää Hiilamon tapaan kirkon jäsenmäärästä riippumatta aina niin pitkälle, kuin kirkolla on valtion suhteen yhteisiä asioita hoidettavana. Historiallisista syistä johtuen tämä tilanne jatkunee paljon pitemmälle kuin Hiilamon omaksuma prosenttiraja on alitettu. Kirkon kannalta olennaisin kysymys kuitenkin on, saako kirkko jäsenmäärästään riippumatta itse määritellä oman uskonsa ja järjestysmuotonsa sisällön.
Nimitys ”kansankirkko” on taas teologisesti ja sosiologisesti niin moniselitteinen, että sen käytössä pitäisi olla tarkka. Teologisesti sen relevantti merkitys on, että Suomen ev.lut. kirkolla on missionaarinen tehtävä julistaa evankeliumia Suomessa. Saman tehtävän hyväksynee omakseen myös toinen ”kansankirkkomme” ortodoksinen kirkko, vaikka sen jäsenmäärä on yhden prosentin vaiheilla.
Teologisesti oikeampi nimitys kirkolle on ”kansainkirkko”, sillä kirkko on kutsuttu yli kansallisten rajojen julistamaan evankeliumia koko maailmalle. Saman asian sanoo parhaiten uskontunnustus: ”Uskomme yhden pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon”, jossa attribuutti ”yhteinen” (alkutekstissä ”katolinen”) tarkoittaa juuri kirkon ja sen opin ”universaalisuutta” eli maailmanlaajaa lähetystehtävää ”kaikille kansoille”.
Artikkelinsa pääotsikon mukaisesti Hiilamo ei halua ainoastaan muuttaa kirkon ja valtion suhteita. Hän näyttää pyrkivän ennen muuta siihen, että kirkon hallinto pitäisi järjestää demokraattisen mallin mukaisesti, koska ”kirkon hallinto ei noudata vallan kolmijako-oppia”. Argumentoinnissaan Hiilamo ei esitä yhtäkään teologista perustetta tuekseen, vaan se lepää aksiomaattisesti vallan kolmijaon pyhän dogmin pohjalla.
Mistä tällainen absolutismi johtuu? Kirkko on monessa suhteessa toisenlainen yhteisö kuin valtio tai sekulaarit yhdistykset. Ehdottoman demokratian vaatiminen kirkon järjestysmuodoksi ei ole sinänsä uusi vaatimus. Kirkkojen historiassa on siitä on monia esimerkkejä. Sen lopullinen päämäärä toteutuu vasta silloin, kun ”vox populi est vox dei”, eli ”kansan ääni on jumalan ääni”. Kirkon hallinto sisältää varmaan moniakin korjaustarpeita, mutta kirkon tunnustusperustan erityislaatuisuutta ei niiden toteuttamisessa saa sivuuttaa.
Kirjoituksensa pääotsikon mukaisesti Hiilamo esittää kirkon ja valtion suhteiden muuttamista siten, että kirkko luopuisi vihkioikeudesta. Kun sukupuolineutraali avioliitto oli tulossa maalliseen lainsäädäntöön, samaa ehdotettiin myös muutamilta kirkon tahoilta. Se ei kuitenkaan saanut juuri lainkaan kannatusta. Nyt Hiilamo uskoo, että ”päätös olisi ennen muuta edistysaskel syrjinnän poistamiseksi ja tasa-arvon toteuttamiseksi Suomessa”. Tällä loppupäätelmällään kirjoittaja toteaa, että Suomen ev.lut. kirkon voimassa oleva oppi avioliitosta on syrjivä ja epätasa-arvoinen, mitä ei ainakaan toistaiseksi Suomen korkein juridinen instassi ei ole todennut.
Ne papit, jotka vastoin kirkon voimassa olevaa oppia ja järjestystä vihkivät sukupuolineutraaleja pareja, ovat pääasiassa perustelleet kantaansa sillä, että sekulaari yhteiskunta on tehnyt heidän puolestaan ratkaisun, joka heille riittää. En muista Suomen ev.lut. kirkon teologisessa työssä, sen teologisissa ja ekumeenisissa ratkaisuissa vastaavaa ilmiötä. Se on räikeä esimerkki uusvaltiokirkollisuuden noususta ja uhosta Suomessa.
Hiilamo näyttää esityksellään pyrkivän valtiokirkollisuuden ohentamiseen, mutta konkreettinen tavoite viittaa päinvastaiseen suuntaan.
Juhani Forsberg
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva Kirkon ulkoasiain osaston teologisten asioiden sihteeri (1994–2002) ja Helsingin yliopiston ekumeniikan assistentti (1966–1990).
Miksi poliisi käyttää väkivaltaa lapsia kohtaan? Miksi ei Maria-Kaisa Aula ole puuttunut tämänkaltaiseen väkivaltaan?
Vai siksikö hän otti eron tehtävästään?
Jospa saisimme häneltä selvitystä tällaiseen poliisiväkivallan oikeutukseen.
Jospa saisimme häneltä selvitystä tällaiseen poliisiväkivallan oikeutukseen:
http://www.youtube.com/watch?v=5pLzzEebN-U
Artikkeli: ”Hiljattain Uskontojen uhrien tuki ry teki selvityksen Jehovan todistajien lasten oloista ja osoitti sen lapsiasiavaltuutetulle. Selvityksen mukaan lasten oikeuksissa olisi vakavia puutteita. Aula kertoo nyt, että hän on syksyllä tavannut Jehovan todistajien edustajia.- Olen tavannut. Sovittiin että pidetään yhteyttä.”
.
Täysin harhaanjohtavaa kutsua sellaista ”selvitykseksi Jehovan todistajien lasten oloista.” Sehän oli 17:sta todistajista erotetun henkilön aikuisiällä antama kertomus kokemuksistaan.
1. Otoksen tarvitsisi olla huomattavasti laajempi, jotta voitaisiin puhua jostain objektiivisesta ja puolueettomasta selvityksestä. Pitäisi siis pitää sisällään myöskin se aikuistuneiden todistajien valtaisa enemmistö, joista sitten on tullut todistajia, ja jotka tuntevat elämänsä ja olonsa uskonsa ja kaiken siihen liittyvän kanssa täysin tasapainoiseksi, tyytyväiseksi ja onnelliseksi. Koko tapaus kokonaisuutenaan muistutti jonkun sensaatiolehden uutisointia.
2. Myös lähempää tietoa näiden jälkeläisten, siis nykyisen lapsen iässä olevien oloista ja myös näiden jollain tavoin tuntemista (koulun opettajilta ja sosiaaliviranomaisilta näistä tuleva palaute on pääasiassa myönteistä).
3. Heistä erotettujen objektiivisuutta ja puolueettomuutta todistajiin liittyvissä asioissa sietää vähintäänkin epäillä, mikä ei silti estä sitä, että jotkut kertojista ovat tarinoissaan saattaneet olla hyvinkin rehellisiäkin. ”Selvitystä” ei siis voi tehdä vain yhden kategorian henkilöiden perusteella.
4. Näiden erotettujen kertomuksien vastapainoksi tarvittaisiin mielellään myös vastapuolen = näiden vanhempien näkemys asiasta. Oma isäni oli todistajia. Hän teki myöskin virheitä. En kuitenkaan ikipäivänä alkaisi häntä häpäisemään, vaan kunnioitan hänen muistoaan.
Vesa: ”Otoksen tarvitsisi olla huomattavasti laajempi, jotta voitaisiin puhua jostain objektiivisesta ja puolueettomasta selvityksestä.”
Tarkoitat siis sanoa, että selvitykseen osallistuneiden kokemuksilla ei ole mitään arvoa? Olisiko niillä mielestäsi ollut arvoa jos ne olisivat olleet positiivisia? Toki olisi. Et sinä silloin vaatisi laajempia otoksia, vaan esitelisit selvitystä takki auki osoituksena jehovantodistajuuden hyvistä hedelmistä. Nyt kun tulos oli mitä oli, se ei kelpaa ja haluat tilalle ihmisiä, joiden tiedät kertovan pelkkiä positiivisia kokemuksia. Siinäpä sitä jehovantodistajamaista objektiivisuutta…
Vesa: ”Heistä erotettujen objektiivisuutta ja puolueettomuutta todistajiin liittyvissä asioissa sietää vähintäänkin epäillä”
”Argumentum ad hominem – – on argumentaation muoto, jossa argumentoija viittaa joihinkin vastapuolen piirteisiin, joilla ei ole merkitystä keskusteltavan aiheen kannalta.”
http://fi.wikipedia.org/wiki/Argumentum_ad_hominem
Suosittelen tutustumaan argumentaatiovirheisiin. Motiiveihin tai katkeruuteen vetoaminen esimerkiksi ovat klassisia virheitä (ja usein teillä Jehovan todistajilla käytössä).
Se että ihminen sattuu olemaan jonkun yhteisön entinen jäsen, ei tee hänen kokemuksistaan entisestä yhteisöstään lähtökohtaisesti epäluotettavia, toisin kuin Jehovan todistajat kuvittelevat.
Vesa: ”Näiden erotettujen kertomuksien vastapainoksi tarvittaisiin mielellään myös vastapuolen = näiden vanhempien näkemys asiasta.”
Siinäpä sitä objektiivisuutta vasta olisikin. Jehovan todistajat kun eivät saa kyseenalaistaa ja kritisoida lahkoaan millään tavalla. Että sellaista objektiivisuutta.
Vesa: ”Oma isäni oli todistajia. Hän teki myöskin virheitä. En kuitenkaan ikipäivänä alkaisi häntä häpäisemään, vaan kunnioitan hänen muistoaan.”
Et siis ole edes lukenut koko selvitystä. Sillä lailla. Leinonenkin osasi mitätöidä koko selvityksen vaikka ei ollut lukenut sivuakaan siitä. Näin toimitaan ainoastaan epäterveissä uskonnollisissa yhteisöissä.
Miksi poliisia syytätte väkivaltaiseksi em tilanteessa? Jos lapset pulikoi vastaan eivätkä lähde niin eikö ole oikeus silloin kantaa heidät ulos.
Eivät lapsoset ole aina mitään hyysättäviä joita vain päähän hieman silitetään ja lässytetään pehmosia, jolloin tilanne rauhoittuisi.
Me emme tiedä mitään em taustoista, mutta oeln varma, että tilanteiden mukaan toimitaan.
Kiitos kirjoituksesta.
”En muista Suomen ev.lut. kirkon teologisessa työssä, sen teologisissa ja ekumeenisissa ratkaisuissa vastaavaa ilmiötä.”
Niin se kehitys vaan kehittyy vuosi toisensa jälkeen.
Kuuluuko uusvaltiokirkollisuuden asiaan ”Opin parantamisessa” myös eronneiden vihkiminen, erilainen käsitys perisynnin vaikutuksista kastetuissa, ja erilainen rippiymmärrys katoliseen vastaavaan.
Kun näin pitkälle on päästy miksi pitäisi sietää Ihmisten samanarvotonta kohtelua yhden aviolain puitteissa ja merkityksessä.
Kirkko hyvin voi luopua oikeudestaan todeta ja vahvistaa kahden Ihmisen konsensus mutta siihen ei taida olla haluja.
Kyselyssä meillä puolet naisista ja 68.n prosenttia miespapeista uskoi Jeesuksen syntyneen Neitseestä. Olikohan miehillä paremmat tiedot.
On yhdellä tavalla ymmärrettäväkin kyselyn tulosta kun Neitsyt oli ajassaan arvonimi naimattomalla nuorella tytöllä. Katolisessa kirkossa tämmöistä tulosta ei voisi edes saada.
On totta ,että demokratia -argumentti on yksi lähtökohta , mutta kyllä teologiset argumentit ovat keskustelussa hyvin esillä. Nimittäin vetoaminen siihen rakkauteen joka yhdistää sekä ihmiset että Jumalan . Vihkiä tai ei- keskustelussa ollaan vielä lähtökuopissa eikä ajatella ei-linjan seurauksia.
Harvat vihkimisen vastustajat osaavat sanoa sen miten sukupuolivähemmistöjen pitäisi hoitaa rakkauselämänsä ja sukupuolielämänsä. Eikö heidän keskinäistä rakkauttaan pidetä totena? Eikö rakkauden nimissä voida palata evankeliumin henkeen eikä vain kirjaimeen ja hyväksyä heidän rakkautensa ilmenemismuodot?
Jotkut die hard -lähes fundamentalistit pitävät selibaattia ainoana mahdollisuutena heille. He eivät voi myöntää sitä että homoseksuaalisuus ei ole tahdonalainen suuntaus. Räsänen on hyvä esimerkki siitä , pelätessään homoseksuaalisuuden leviävän jos heitä aletaan vihkimään ja sitten hyväksytään heidän olemuksensa.
Vihkimisestä kieltäytyminen on yhtä kuin heidän taipumuksensa tuomitsemista ja että heitä pidetään b-luokan kristittyinä. Voidaan kysyä että miksi kristillinen yhteisö ei halua heitä yhteyteensä ?
Luulen että kyseessä on huomattava määrä psykologista vastarintaa muodollisten argumenttien lisäksi. Kaikesta keskustelusta ja Pride- paraateista huolimatta homoseksuaalisuus ilmiönä on provosoivaa heteroille. Minunlaiset eläkeläiset ovat käyneet läpi prosessin jonka seurauksena rasismi on suurin piirtein yleisenä mielipiteenä kadonnut. Lähtökohta oli kolonialismin hajoamisprosessi ja Yhdysvaltain kansalaisoikeustaistelu. Se otti aikaa ennen kun psyykkisesti alettiin ”muunrotuiset” hyväksymään tasa-arvoisiksi valkoisen hallitsija ”rodun” kanssa.
Näin tulee käymään homoseksualisminkin suhteen. Olemme keskellä muutosprosessia ja meidän on hyväksyttävä se että muutos ottaa aikansa, mutta kirkko voisi kerrankin olla auttamassa siinä prosessissa.
”Näin tulee käymään homoseksualisminkin suhteen. Olemme keskellä muutosprosessia ja meidän on hyväksyttävä se että muutos ottaa aikansa”
Totta, kehitys kehittyy kaiken aikaa.
Yksi kirjoituksen ongelma on, että siinä puhutaan syrjinnästä ja tasa-arvosta asioina, joista päätetään oikeuslaitoksessa. Näinhän asia ei ole.
Tilastojen valossa yrityksissä on paljon työtehtäviä, joissa täsmälleen samasta työstä nainen saa pienempää palkkaa kuin mies. Ei tämä laitonta ole. Mutta on se syrjintää ja ihan perseestä.
Mielestäni etiikkaa ei voi tulkita niin yksioikoisesti kuin Juhani Forsberg tekee sisällyttäessään kirjoitukseensa ajatuksen, että toimimme eettisesti oikein niin kauan kun maan korkein oikeuslaitos ei puutuu asiaan.
Kaikkea epäoikeudenmukaisuutta ei ole kriminalisoitu. Jokin vastuu jää myös ihmisille itselleen.
Juuri näin, ja eettisesti ja moraalisesti hyvin voi toimia ilman lainsäätäjän kuiskauksiakin kun vain haluaa ymmärtää eikä intohimoissaan ole perin estynyt.
Yhteiskunnalliset vaikuttaja ovat em. kysymyksissä ’käskeneet’ kirkkoa polvilleen jo reipas kymmenen vuotta. Kirkon sisällä samassa asiayhteydessä kirkolliskokouksesta on yritetty tehdä kaikin konstein pelkkä kumileimasin – vielä kuitenkin onnistumatta.