Juhani Rekola ja kirkko tänään

Valamossa järjestettiin Juhani Rekola -aiheinen seminaari 15.-17.4. Tänä vuonna on kulunut 100 vuotta Rekolan syntymästä. Pidin valamon seminaarissa oheisen alustuksen tarkemmalta otsikoltaan ”Mitä annettavaa Juhani Rekolalla on kirkolle tänään?” Yleisön kannustuksesta julkaisen alustukseni myös blogina.

Alustukseni lähtökohtana on hieno kirja, Herääminen pimeään.

Suuri kiitos Heimo Hatakalle, joka on koonnut nämä pääasiassa Kotimaa-lehdessä aikoinaan julkaistut tekstit kirjaksi. Myös Heimo Hatakan kirjoittamat johdannot eri lukuihin ovat helmiä. Kuten Heimo Hatakka kirjoittaa ”Rekola tiesi, että sanat ovat vain raaka-ainetta. On meidän vallassamme, julistammeko vihaa vai rakkautta, rakennammeko kaasukammion vai katedraalin. Rekola rakensi sanoista omannäköisensä boheemin pyhäkön, jossa moni lukija on kokenut olonsa kotoisaksi.”

Ennen kuin puhun tästä päivästä, otan muutaman uutispoiminnan 50 vuoden takaa, vuodelta 1966. Yritän muutamilla vedoilla kuvata sitä, mitä maailmassa tapahtui niihin aikoihin kun Rekola kirjoitti esseitään.

Kun ottaa esimerkiksi vuoden 1966. Silloin Syyriassa nousi valtaan baath-puolue, jonka johdossa on nykyisin Basar al-Assad.

John Lennon sanoi Beatlesin olevan Jeesusta suositumpi.

Helsingissä oli Lapualaisoopperan ensi-ilta.

Suomen Kumitehdas oy ja Suomen Kaapelitehdas päättivät yhdistyä Oy Nokia ab:ksi.

Yhdysvallat pommitti Hanoita, Israelin ja Syyrian hävittäjät taistelivat Jordanian yllä.

Martin Luther King johti marssia Chicagossa ja Hannu Salaman jumalanpilkkaoikeudenkäynnissä annettiin tuomio.

Ruotsissa pääministerinä oli Tage Erlander ja viestintäministerinä Olof Palme.

Neuvostoliitossa valmistui elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskin elokuva venäläisestä ikonimaalari Andrei Rublevista.

Nostan myös pari asiaa 1960-luvulta Suomen evankelisluterilaisesta kirkosta. Vuonna 1966 kirkon jäsenmäärä oli 92,78 prosenttia. (Suomen ortodoksiseen kirkkoon kuului 1,39 prosenttia kansasta) Nainen hyväksyttiin vuosikymmenten kirkolliskokouskeskustelujen jälkeen kanttori-urkurin virkaan.

Sinänsä kiinnostava yksityiskohta kirkon nelivuotiskertomuksesta kuusikymmentäluvulta on kohta, jossa käydään läpi ilmiöitä ja tapahtumia. Nyt suora lainaus: ”Kielteisiin ilmiöihin on laskettava myös pop-pappityypin esiintyminen kirkossa. Sen edustajat repivät sitä mitä muut yrittävät rakentaa. He ovat lausumissaan sekavia tai niin vapaamielisiä, että yllättävät siinä kirkon vastustajatkin. …

Papiston kurittomuus on tässä mielessä eräs kirkon ongelmia ja puutteita, mihin olisi syytä kiinnittää enemmän huomiota.”

1960-luvulle ajoittui Suomen evlut kirkossa myös dogmatiikan professori Osmo Tiililän eri kirkosta.

Mitä annettavaa Juhani Rekolalla on kirkolle tänään? Tunnen mielestäni tervettä nöyryyttä, kun yritän vastata tähän kysymykseen.

Sillä jos innostuisin vastaamaan yksiselitteisen varmasti, vain väitteitä esittämällä, niin silloinhan puhuisin enemmän itsestäni ja omista näkemyksistäni, kuin Juhani Rekolasta. 1960-luvulta ei voi siirtää suoria vastauksia tähän aikaan.

Lähden kuitenkin reippaasti liikkeelle ja esitän ensin joitakin väitteitä siitä, mitä aiheita hän nostaisi esseissään esille tai sitten, miten hän aikanaan on kirjoittanut niistä aiheista, jotka ovat yhä ajankohtaisia.

Nyt kun olen lukenut Rekolan 60-luvun esseitä, uskon, että hän käsittelisi vuonna 2016 Kotimaalle kirjoittamissa esseissään monikulttuurista Ruotsia, Euroopan mantereelle pyrkiviä turvapaikanhakijoita sekä sotaa Syyriassa.

Perustelen edellisiä sillä, että Juhani Rekola käsitteli esseissään paljon Saksaa, jossa hän oli opiskellutkin toisen maailmansodan kynnyksellä. Rekola oli omin silmin nähnyt, miten synagoga paloi natsien tuhopolton seurauksena. On hätkähdyttävää, että 1960-luvun puolivälissä toisen maailmansodan päättymisestä oli vain 20 vuotta.

Kuten Heimo Hatakka kirjan esipuheessa toteaa, Juhani Rekola opiskeluvuosi jätti häneen pysyvän kiinnostuksen Saksaa kohtaa. Hän koki velvollisuudekseen kirjoittaa kansallissosialismin kauhuista, mutta myös siitä ettei se ollut koko totuus Saksasta.

Yksi vaikuttavimmista esseistä tässä sarjassa on saksalaisesta kuvataitelija Käthe Kollwitzia koskeva essee, joka oli kirjoitettu Kollwitzin 20 kuoleman 20-vuotispäivänä.

Tämän saksalaisen taiteilijan sodanvastainen työ oli ajankohtaista maailmansotien aikana, se oli sitä Rekolan aikana ja ajankohtaista se on yhä.

Kollwitz keskittyi kuvaamaan sotaa äitien ja lasten kautta. Hänen mustavalkoisissa grafiikoissaan näkyy lapsien ympäröimä äiti, joka on saanut tiedon miehensä kaatumisesta ja nälkää näkevät lapset. ”Hänen äitinsä ovat väsyneitä, loppuun kuluneita saksalaisia äitejä. Madonnaa hän ei milloinkaan kuvannut. Varsinaiset uskonnolliset aiheet ovat hänellä muutenkin äärimmäisen niukat. Ja kuitenkin hänen taiteessaan on selvä uskonnollinen pohjaväri.”

Näin siis Rekola Käthe Kollwitzin sodanvastaisesta taiteesta.

Rekola nostaisi esille myös aikamme parasta kaunokirjallisuutta ja kuvataidetta. Voisin kuvitella, että hän kirjoittaisi esimerkiksi seuraavista kirjailijoista kuten ruotsalaiset Torgny Lindgrenin tuotanto ja Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogiasta, saksalaissyntyinen WG Sebald sekä israelilainen Amos Oz. Voi olla että hän olisi innostunut suomalaisen Hannu Väisäsen kirjoista.

Rekola pitäisi edelleenkin huolta, että hän nostaisi esseissään esille myös hyvää kaunokirjallisuutta sekä kuvataidetta vuosien, vuosikymmenten ja vuosisatojen takaa.

Epäilen, ettei Rekola kirjoittaisi juuri mitään tämän ajan sellaisista ilmiöistä, kuten tositelevisiosta, sosiaalisesta mediasta tai Päivi Räsäsestä. Tai hän voisi korkeintaan sivuta ohimennen jotakin näistä teemoista.

Etsijään vuonna 1969 kirjoittamassaan esseessä Rekola toteaa tuntevansa lisääntyvää vierautta seuratessaan suomalaista kirkkoa koskevaa keskustelua. ”Tunnen nyt tosin puhuvani vähän korkealta, mutta jostainhan on puhuttava”, hän sanoo.

Rekolan mukaan keskustelua käydään sellaisista kysymyksistä, ”joilla on kyllä uutisarvoa ja jotka herättävät mielenkiintoa, mutta jotka, kun ne on puitu loppuun ovat menneet ohitse mitään jälkeä jättämättä.”

En myöskään rohkene väittää mitään siitä, mitä hän kirjoittaisi vai kirjoittaisiko mitään tasa-arvoisesta avioliittolaista. Silti on vaikeaa kuvitella, että hän keskittyisi paheksumaan sitä.

Nostan esimerkiksi sen, miten niukasti hän käsitteli oman aikansa ajankohtaista aihetta eli jumalanpilkkaa. Suomessahan aihe oli 60-luvulla pitkään ajankohtainen Salaman jumalanpilkkaoikeudenkäynnin myötä.

Rekola kirjoittaa, että ”Asiat, jotka ehkä painavat muita, koen yhdentekevinä. En kykene loukkaantumaan siitä, että joku kirjailija pilkkaa Jumalaa. Tunnen kyllä tässä asettuvani modernien pappien joukkoon, johon itse asiassa en lainkaan kuulu. Kukaan moderni pappi ei loukkaannu jumalanpilkasta. Mutta en heidän tavallaan usko, että jokainen pilkkaaja tekisi niin ilman muuta omasta epätoivostaan käsin. Ikinä en kuitenkaan kykene uskomaan, että Jumala nukkuisi rauhassa ihmisten kiduttaessa toisiaan kuoliaaksi mutta heräisi heti loukkaantuneena, kun joku pilkkaa häntä. Jumalanpilkan kohdalla olen tyyni. Uskon että jumala kestää pilkkaa paljon paremmin kuin heikot ihmiset.” (teoksesta Itsestään paha pappi saarnaa, 1969)

Mutta että mitä sanottavaa hänellä olisi tälle kirkolle tänään?

Sen perusteella, että hän kirjoitti esseissään niin usein happamasti kirkollisesta kokous- ja toimikuntatyöskentelystä, uskallan melko varmasti sanoa, että tätä happamuutta riittäisi myös tähän päivään. Syystäkin, en malta olla lisäämättä.

Tuskin hän arvostaisi kirkkoa siitä, että se on käyttänyt vuosikymmeniä ja tuhansia kokoustunteja siihen, mikä on diakonien asema kirkossa pitäisi järjestää eli diakonaatti-kysymykseen.

Tai että kirkolla on edelleen vireillä erilaisia selvityksiä suhteessa tasa-arvoiseen avioliittolakiin.

Sitä miten kirkko on itse rakentanut hallintonsa niin kankeaksi.

Tästä hänen kokous- ja toimintakulttuurin arvostelemisesta on erityisen herkullinen esimerkki lähes sadan vuoden takaa, jossa Rekola lainaa Ruotsin silloin tunnetuimman runoilijan Birger Sjöbergin pitkää runoelmaa Konferenssimies.

Pitkä runo kertoo papista ja hänen taistelustaan. Näin Rekola kuvaa tätä runoa: ”Pappi hoitaa kirkkoherranvirastoa, tekee tilastoja, mutta käy suurta taistelua sydämessään: ollako voimakas, luja virkamies vai palava apostoli, joka tahtoo syöksyä torille…

Sitten tämän runoelman mukaan pappi on mukana kokouksessa, jossa mennään esityslistaa asiasta asiaan. Papista tuntuu kuin Jumala olisi ´tässä järjestelmällisessä käsittelyssä vain huomaamaton varajäsen, vain paperilla, ei edes virkaan kutsuttu.´

… papin tekisi mieli huutaa: hypätkää yli kaikkien pykälien ja siirtykää tähän: Mikä on Jumalan tahto nyt? maailma palaa, sodan savu nousee Betlehemin tähteen saakka ja seimi on liekeissä, ”Ottakaa käsiteltäväksi tämä suuren hädän kysymys!” mutta papin taistelu keskeytyy sihteerin ilmoitukseen: ”Yksinkertainen lounas tarjotaan kello kaksi.”

Vähitellen papin taistelu laantuu, ja runossa hän tunnustaa lopuksi:

”Konferenssimies tuli minusta kuten muistakin/

Rauhallisessa kulkueessa me vaelsimme/

kirkosta kongressisaliin/

ja salista takaisin kirkkoon.”

Luterilainen kirkko valmistautuu reformaation 500-vuotismerkkivuoteen. Tässä mielessä on syytä lainata Rekolaa siitä, mitä hän kirjoitti reformaation juhlavuonna 1967 Lutherista. Tekstissä hän lainaa professori Gustaf Wingrenin artikkelia kirjasta ”Luther tänään.” Wingrenin mukaan on kohtalokasta, että saarnattu Kristus on tyhjennetty kaikesta inhimillisestä.

Sitten Rekola lainaa suoraan Wingreniä, joka sanoo ettemme lainkaan käsitä Lutherin julistuksen evankeliumin ydintä, sitä, että Luther uskoi, että alhaalla, ihmiselämän syvyydessä, seimessä, ristillä, saattoi löytää totisen Jumalan, ja vain siellä. Rekola lainaa edelleen Wingreniä, joka sanoi, että siellä korkeudessa on vain uskonnollisia ajatuskaavoja, unikuvia, mutta siellä ei ole mitään todellisuutta.

Kun hän pohtii kirkon tulevaisuutta, niin hän pitää tärkeimpänä, että kirkko pitää kiinni tehtävästään, eikä vain ikuisesti järjestäydy ja organisoi itseään. Hän esittää esimerkin lääkärin vastaanottohuoneesta, joka on suljettu, koska sisällä korjataan ja asennetaan uusia koneita, mutta samalla potilaat ulkopuolella kuolevat.

Rekola puhuu kirkon yhteydessä ”organisoimisen valtavasta puuhasta”.

Kirkon tehtävästä hän toteaa, että tehtävän voi esittää vanhanaikaisesti evankeliumin julistuksena. Rekola ilmaisee, ettei se ole ole ”loputonta hengellistä houhotusta rakkaudesta, joka täyttää silmät ja korvat ja jota puhetta kukaan ei jaksa ottaa vakavasti.” Rekolan mukaan kirkon tehtävän voi esittää nykyaikaisemmin toteamalla, että kirkon olemassaolo on merkki, joka viittaa tämän ajan ja olemassaolon yli.

Rekola korostaa saarnan merkitystä, mutta ei innostu 60-luvulla Ruotsin kirkossa uusina ilmiöinä jumalanpalveluksiin tulleista dialogeista tai kirkkonäytelmistä. Hänen mukaansa ihmiset saavat kyllikseen dialogeista työpaikoilla ja kotona. kirkkonäytelmiin hän suhtautuu myös penseästi, siinä ei auta että pukeudumme valkoisiin huntuihin ja kuljemme kirkon keskikäytävää, sillä näytelmistä innostuneet ihmiset löytävät parempia versioita kaupunginteatterista.

Viime kädessä Rekolan mukaan saarna on ainoa ”kuuma ilmaisuväline.”

Hän varoittaa ontoista puheista ja sen tietämisestä, mikä on Jumalan suunnitelma ihmistä kohtaan. Useammassa eri esseessä ottaa kantaa siihen, miten tulkita Jumalan suunnitelmaa ihmisen elämässä. Ei voi esimerkiksi sano, että joku määrätty ihminen pelastuu sodasta, koska Jumalalla oli suunnitelma häntä varten. Rekola tuo esille sen, että Jumalalla oli suunnitelma myös niitä kymmenien miljoonien suhteen, jotka kuolivat sodassa.

Hän toivoo myös, että enemmän olisi niitä pappeja, jotka joutuvat omantunnontuskiin niin, että kyseenalaistavat koko viranhoitonsa. Se, että näitä pappeja on niin vähän, on Rekolan mukaan merkki siitä, että kirkon tehtävä on epäselvä kirkon työntekijöille itselleen.

Rekola katsoi kriittisesti hallinnon lisäksi eri työmuotoja. Erilaisesta touhaamisesta seuraa hänen mukaansa se, ettei pappi ehdi keskittyä yhteen ihmiseen saati kuunnella häntä. Rekolan mukaan kirkko on jo yliorganisoitunut. Energiaa menee valtavasti koneiston ylläpitoon ja pyörien pyörittämiseen. ”Jos ihmisen Pojan tullessa ei löytyisikään uskoa maan päällä, kirkko täällä kuitenkin varmaan löytyisi.”, hän kärjistää.

Jumalanpalvelusuudistuksesta ja moderneista keinoista sivuilla 83-84, josta luen lainauksen.

Muistuttaa siitä, ettei jumalanpalveluksissa ole koskaan käyty mielellään.

Entä kirkon jäsenmäärän kato ja siihen liittyvään alamäkeen. Rekola muistuttaisi siitä, että on vaarallista nähdä niin, että kaksi tuhatta vuotta on ollut kristinuskon nousua ja nyt alkaa lasku. Hän muistuttaisi siitä, että kristillinen aika alkoi ristiltä ja ei-kristillinen aika samanaikaisesti ristin kieltävästä ryöväristä. Suomalaisten ensimmäinen hyökkäys kristinuskoa vastaan ei tapahtunut äskettäin, vaan samana päivänä kun risti ensimmäisen kerran nostettiin Suomenniemelle.

Rekola sanoisi ”Tilanne ei ole ennennäkemätön eikä pelottava. Se on samanlainen kuin on aina ollut. Ei ole mitään syytä inhimilliseen toivottomuuteen.”

Olen yrittänyt nostaa esille joitakin ajankohtaisia aiheita, joista Rekola kirjoitti jo vuosikymmeniä sitten.

Pystyn selkeästi vastaamaan ja väittämään yhden tämän alustuksen otsikon kysymyksestä, siihen mitä annettavaa Juhani Rekolalla on kirkolle tänään.

Vastaukseni on että esimerkki.

Juhani Rekola on esimerkki lukevasta ja laajasti sivistyneestä kirkon työntekijästä. Rekola tunsi maanosansa historian ja kulttuurin ja ammensi niistä.

Hän luki kaunokirjallisuutta ja runoja. Hän perehtyi kuvataiteeseen.

Merkillepantavaa Rekolan esseissä on se, miten vähän hän kirjoittaa itsestään, päivittää omia kuulumisiaan. Kaikkein henkilökohtaisimmalle ja yksityisimmälle tasolle hän yltää vain yhdessä esseessä, jossa Juhani Rekola kertoo perheen 4-vuotiaasta Putte-kissasta. Kaikissa muissa esseissä minä ja perhe loistavat poissaolollaan. Emme saa tietää, mitä Juhani Rekola on syönyt tai juonut.

Rekola löysi aiheensa aina itsensä ulkopuolelta.

Rekolan esseiden tyyli onkin jonkinlainen vastakohta nykyiselle sosiaalisen median minä-päivittämiselle, jossa oma ja perheen tekeminen, ruoka-annokset, urheilu, puutarhanhoito ym ja nousevat keskeiselle sijalle.

Tai twiiteille, joissa hetkessä muodostetaan 140 merkin mielipide asiasta kuin asiasta.

Tässä nopeutta ja sitä kautta kärjistämistä korostavassa ajassa korostuvat minä, minun mielipiteeni ja juuri tämä hetki.

Rekolan esimerkki voisi olla sitä, että yksittäisen ihmisen, yhteisön, kirkon, kansakunnan tämä päivä on aina osa historiaa.

Tuntemalla historiaansa voi katsoa syvemmälle myös tätä hetkeä ja tulevaa. Historian, kulttuurin ja yleissivistyksen kartuttaminen pitäisi olla osa tämän päivän julistajan arkista elämää Muuten on vaarana jäädä vain oman itsensä ja tämän hetken sanoittajaksi.

Sillä vasta tuntemalla historiaa ja kulttuuria voi ymmärtää ja välittää jotakin syvempää myös siitä, että kirkon olemassaolo on merkki. Se on merkki, joka viittaa tämän ajan ja olemassaolon yli.