Tulevana viikonloppuna (12.–15.6.) vietetään kolmet lähetysjuhlat: Kauniaisissa juhlii Medialähetys Sanansaattajat, Raumalla Lähetysyhdistys Kylväjä ja Rovaniemellä Suomen Lähetysseura. Syytä juhlimiseen tietysti on ja kaikki juhlaväki on tervetullutta. Onhan juhlan aiheena ennen kaikkea se, mitä olemme yhdessä saaneet – Jumalan armosta – aikaan eri puolilla maailmaa. Kirkkomme missio ulkomailla ulottuu vähintäänkin 63 valtion alueelle. Ja kun huomioidaan Pipliaseuran työ raamatunkäännösten parissa ja Sanansaattajien työ median välityksellä, alue laajenee huomattavasti.
Silti tulee vähän surullinen olo. Olen varma, että monet haluaisivat osallistua kaikkiin kolmeen juhlaan. Tämä paljastaa sen, että ulkomainen työmme on hajallaan. Historiallisista, teologisista ja inhimillisistä syistä meillä on seitsemän lähetysjärjestöä ja lisäksi kirkon kansainvälisen työn toteuttajaksi perustettu Kirkon Ulkomaanapu. Jokaisella on nykyisin oma erityispiirteensä ja erikoistumisensa. Silti tämä juhlintojen päällekkäisyys kuvastaa mielestäni hajaannusta.
Tulevan sunnuntain evankeliumia (Luuk. 9:57–62) edeltää mielenkiintoiset tapahtumat Jeesuksen seuraajien joukossa. Ensin he joutuvat pettymään, kun eivät kykene auttamaan poikansa puolesta hädissään olevaa isää. Sitten he kinastelevat siitä, kuka on suurin ja lopulta he haluaisivat polttaa yhden samarialaiskylän, koska nämä eivät ota heitä vastaan. Aikamoinen porukka lähetettäväksi Jumalan valtakunnan asialle, kuten tapahtuu luvussa kymmenen.
Onko niin, että emme ota tosissamme Jumalan valtakunnan asiaa, koska meillä on varaa päällekkäisiin organisaatioihin, toistemme ohi puhumiseen ja toistemme piikittelyyn?
Kuitenkin Jumala lähettää meidät, kuten seuraajansa aikoinaan.
Mutta onkohan Hänkin vähän surullinen?
Mielestäni on hyvä, että ev.lut.kirkolla on useita lähetysjärjestöjä. Ne kaikki edustavat luterilaisen kirkon sisällä toimivien kristittyjen lähetystyötä ja -näkyä. Kun on useampi järjestö, niin kentällä on myös enemmän lähettejä erilaisissa kohteissa ja tehtävissä. Mielestäni se ei ole hajaannusta sen enempää kuin lukuisten hengellisten kesäjuhlien kirjokaan. Yhteen muottiin tai järjestöön pakottaminen toisi eittämättä hajaannusta kirkkoon.
Useiden hengellisten kesäjuhlien taustalla on kansanliikkeitä. Niiden järjestäytyminen yhdistyksiksi puolestaan – historian mukaan – johtui erimielisyyksistä johtohenkilöitten teologioissa.
Kukaan ei ole pakottamassa ketään mihinkään tässä asiassa. Minä vain kyselen, voisiko asioita tehdä toisin. Lähetystyötä haastetaan sekä kirkon sisältä että ulkoa. Siksi olisi mielekästä olla samalla puolella tässä asiassa.
Järjestöjen lukumäärä ei ole sen enempää kasvattanut kuin vähentänytkään työntekijöitten määrään. Siihen on vaikuttanut ja yhä vaikuttaa enemmän ne tarpeet, joita on maailmalla ja toisaalta ne resurssit, joita meillä on käytettävissä tähän työhön. Tulevaisuudessa Suomesta lähtevien määrä tulee todennäköisesti entisestään vähenemään, vaikka käyttäisimme kansainväliseen vastuuseen saman määrän resursseja kuin nykyisin.
Miksi olisi mahdotonta pitää juhlia, joiden keskiössä ei olisikaan tietyn järjestön toimet, vaan maailmassa olevat haasteet?
Mikään ei estä järjestämästä kaikkien järjestöjen yhteistä kesäjuhlaa. Tai olisiko se parempi järjestää talvella? Yhteen tuleminen lämmittäisi talven koleudessa.
1) Käytännön hankkeissa, esim. yhteisten lähetyskurssien yms. alueilla tehdään paljonkin yhteistyötä eri lähetysjärjestöjen välillä.
2) Lähetystyössä on paljon vapaaehtoista työtä. Se puolestaan ei mene keskusjohtoisesti tyyräten vaan sen mukaan mikä omista lähtökohdistaan lähtien koetaan mielekkääksi. Lukuisien järjestöjen olemassaolo selittyy ja on mielekästä tästä näkökulmasta käsin.
3) Keskusjohtoisesti saneltu lähetystyön organisaatio kuihtuu omaan organisation pyörittämiseensä. Tästä on esimerkkinä Ruotsin tilanne. Koko Ruotsin kirkolla on vähemmän lähetystyöntekijöitä kuin esim. SLEY:llä Suomessa. SLEY:llä olisi jopa enemmän halukkaita lähtijöitä, kuin on varoja lähettää.
Kiitos tarkennuksista, Matias. Ruotsin tilanteesta on tehty toisenlaisiakin tulkintoja. Ruotsalaisten oma näkemys on, että yhdistäminen tapahtui juuri siksi, että lähetyskannatus oli menossa alamäkeä eikä päällekkäinen hallinto söi resursseja itse työltä.
Lähetystyöntekijöitten määrästä: itse asiassa Ruotsissa ei enää puhuta lähetystyöntekijöistä, vaan ”uloslähetetyistä” ja heitä on hyvin vähän, verrattuna meidän tilanteeseemme. Tähän on – jälleen kerran heidän oman kertomansa mukaan – kaksi syytä. Toinen, nimikkeeseen liittyvä, on ajatus, jonka mukaan kaikki kristityt ovat lähetystyöntekijöitä, mutta jotkut ovat lähetetty maan rajojen ulkopuolelle.
Oleellisempi, lähettimäärään vaikuttava tekijä liittyy yhteistyöhön. Tämä on isompi – ja uskoisin, että meilläkin yhä ajankohtaisempi pohdittava. Yhden suomalaisen lähetin koulutus- ja työskentelykuluilla palkataan maasta riippuen viidestä kymmeneen paikallista työntekijää. Tai jos ei samasta maasta, niin samalta mantereelta. Tällöin voidaan aiheellisesti kysyä, onko suomalaisia syytä jatkossa lähettää vain erityistehtäviin? Ja sen vastapainoksi lisätä etsivää työtä täällä Suomessa jopa niin, että muualta tullaan tänne.
Mielestäni paikallisia työntekijöitä ja maastamme lähetettyjä lähettejä ei voi asettaa toistensa vastakohdiksi, vaan toisiaan täydentäviksi ja tukeviksi käytännön työskentelyssä.
Myös Kamerunissa paikallisten työntekijöitten palkkauskulut olivat huomattavasti pienemmät kuin meidän lähettien ylläpitokulut.
Meillä oli jopa sellainen tilanne että saatoimme parhaimmillamme todeta että jos meillä olisi ollut käytettävissämme enemmän rahaa paikallisten työntekijöitten palkkaukseen niin työ olisi mennyt vielä tehokkaammin eteenpäin. Yhden uuden paikallisen seurakunnan perustamiskustannukset olivat noin 1000 euroa ylimääräistä tukea ja seurakunta olisi syntynyt kun sen liikkeellelähtöön tarvittavat varat olisi voitu koota.
Valitettavasti sellaiset projektit jotka täällä Pohjoismaissa nähdään poliittisesti tai kirkkopoliittisesti mielekkäiksi eivät aina vastaa paikallisia tarpeita, vaan aiheuttavat ainoastaan sellaista toimintaa, että rahaa anotaan ja käytetään sellaisiin kohteisiin että ainoa joka siitä hyötyy on hankkeen organisoineen virkailijan CV.
Jotta tältä vältyttäisiin tarvitaan henkilöitä jotka oleskelevat maassa pidempään eikä ainoastaan hankkeiden perustamistilaisuudessa ja julkaisujuhlissa.
Kun monet paikallisille ihmisille tärkeät hankkeet jäivät vaille rahoitusta siitä syystä ettei kotimaassamme ollut valmiutta nähdä sen tarpeellisuutta vaikka paikalla olleet lähetit sitä yrittivät selittää ja perustella, niin vielä vähemmän tieto maassamme tulee perille yksipuolisesti, jos siellä ei ole ketään joka tuntee olosuhteet.
Otetaanpa esimerkki aivan alkeellisen koulun perustaminen jossain kylässä. Yksi muslimikylä sai luterilaisen lähetyskoulun. Pari kolmekymmentä vuotta se toimi niin ettei juuri mitään tulosta näyttänyt tulleen. Sitten tapahtui käänne. Noin neljäkymmentä vuotta myöhemmin kylä oli kääntynyt luterilaiseksi kokonaisena kylänä vain muutamien vanhoillisempien pysyessä kiinni vanhassa uskossaan. —- Lähetyksen koulut muutoin ovat yksi kaikkein tehokkaimpia julistusmuotoja monenlaisen kulttuurin keskuudessa. — Koska meidän maassamme koululaitos ei ole samalla tavoin osallinen selkeään uskontojen väliseen kamppailuun sieluista, niin tätä koulujen merkitystä ei ole maassamme tiedostettu niin paljoa kuin koko maailmanlähetyksen näkökulmasta olisi tarpeen. Ei tiedosteta että islam puolestaan taistelee lahjakkaimmista oppilaista monissa maissa antamalla näille tarjolle opiskelupaikkoja muslimien korkeakouluihin, stipendeihin yms. erityisetuja käännyttääkseen nämä omaan uskontoonsa.
Löytyykö riittävää ehtoollisyhteyttä, yhteisten lähetysjuhlien järjestämiseen? Lähetysjuhlilla pidetään käsittääkseni myös messuja ja jaetaan ehtoollista.
Olisiko O.K. jos naispappi tai rekisteröidyssä parisuhteessa elävä pappi toimisi liturgina/avustavana pappina tms. lähetysjuhlien messussa?
Erilaisten organisaatioiden oleminen ei sinänsä ole mikään ongelma.
Otetaanpa vertailukohdaksi lukuisia toisia kesätapahtumia, jotta ymmärrämme että samaan kesään mahtuu monenlaisia tapahtumia.
On erilaisia musiikkitapahtumia rokista oopperaan ja tangosta kansanmusiikkiin jne. ja monenlaista kesäteatteria joidenkin kyläkuntien tapahtumista isolla rahalla tehtyihin kulttuuritapahtumiin.
Näitäkin riittää niin suuressa määrin ettei kukaan voi osallistua jokaiseen.
Mitäpä jos näitä lyötäisiin yhteen niin ettei lopulta olisi jäljellä kuin Savonlinnan ooppera, Kuhmon kamarimusiikki ja VisFestivalen musiikin puolella, Lurensin ja Närpiön kesäteatterin lisäksi vielä Kyläsepän kesäteatteri ja kaikkien näiden lisäksi vielä tanssinhaluisille Esakallion tanssitapahtumia.
Saataisiinko tällaisella keskittämisellä kansantaloudellista hyötyä kesän kulttuuritarjonnan alalla?
Tällä puheenvuorollani haluan korostaa sitä miten tärkeä tehtävä on erilaisten tapahtumien tarjonnalla ilman että kaikkea yritetään tasapäistää yhden mittakoon kuosiin.
Olinpa eräässä seurakunnassa, jossa paikallinen työntekijä sanoi kannattavansa sitä, että kirkolla olisi vain yksi lähetysjärjestö. Se olisi hänen mukaansa tehokkainta. Voisi keskittyä itse työhön, kun hallinto- ym. kulut saataisiin pieniksi.
Mieleeni tuli, mutta en viitsinyt kysyä, että kannattaako hän myös sitä, että heidän keskustassaan olisi vain yksi ruokakauppa. Olisihan se tehokkainta, kuljetuskulut, rakennuskulut ym. saataisiin pienimmiksi.
Me ymmärrämme, että kaupan alalla monopoli ei ole hyväksi. Luulen, että sama logiikka koskee kaikkea, mitä me ihmiset teemme. Ehkä kirkossa ongelma on se, että me emme oikein ole keksineet keinoja, joilla eri toimintoja voisi verrata toisiinsa. Kaupassa se on hinta, mutta mikä se olisi esim. lähetysjärjestöissä? Mutta siitä olen aika vakuuttunut, että monopoli olisi pahasta.
Ja on näissä lähetysjärjestöjen kesäjuhlissa se hyvä, että ne jakaantuvat eri puolille maata samana viikonloppuna. Ei satunnainen espoolainen päätä poiketa Rovaniemellä, Kauniaisissa saattaa poiketa.
Hyvä rinnastus. Kilpailu tai ainakin kilvoittelu on hyvästä tässä kohtaa. Kaupan alalla hinnan lisäksi tärkeä kilpailutekijä on laatu.
Kirjoitukseni tarkoitus ei suinkaan tuoda ajatusta, että keskusjohtoisesti pakotettaisiin lähetysjärjestöt yhteen. Sellainen tie ei olisi hyväksi missään suhteessa.
Sen sijaan olen vahvasti sitä mieltä, että paljon enemmän voisi olla yhteistä ilman, että eri kansanliikkeet sulautetaan yhteen. Eniten minua kiusaa se tapa, jolla eri järjestöt piikittelevät toisiaan tai nostavat omaa erinomaisuuttaan vertaamalla toisiin.
Järjestöjen kilpailusta on kyllä olemassa eräänlainen ohjeistus, nimittäin suositus talousarviomäärärahojen jakoperusteista. Vaikka se mielestäni kaipaisikin uudistamista, on siinä nostettu esiin oleellisia asioita. Näitä ovat mm. se, minkä verran järjestöllä on yhteistyötä seurakunnan kanssa ja missä määrin seurakunta (tai kirkko) voi vaikuttaa järjestön päätöksentekoon. Seurakunnissa kysellään jo nyt, missä määrin järjestöt voisivat antaa resurssejaan seurakunnan käyttöön ilman, että järjestö saneelee, mitä tehdään. Tässä olisi kilvoittelun paikkaa jokaisella.
Kun yhteistyö seurakunnan ja perinneliikkeen välillä sujuu saumattomasti niin se näkyy aivan tavallisessakin seurakuntaelämässäkin.
Otetaanpa pieni esimerkki pienestä kirkosta.
Kun esikoislestadiolaiset pitävät kirkkopyhäänsä Karinaisissa niin kirkko on lähes täynnä ihmisiä eikä siinä ole tarvinnut tehdä mitään erikoista numeroa tuosta tapahtumasta.