Arviointia julkaisusta Tieteiden lahja. Piispojen puheenvuoro tieteiden arvosta ja tehtävästä Jumalan luomakunnassa. Suomen ev.-lut. kirkon julkaisuja 84, 2019
Aluksi
Piispat julkaisivat marraskuun lopulla puheenvuoron tieteen ja kristinuskon suhteesta. Puheenvuoro on maltillinen, rakentava ja yhteyttä etsivä. Tiede ja usko eivät ole vihollisia, vaan kumppaneita. Maailman ja yhteiskuntien yhteiset ongelmat vaativat vastuullisten toimijoiden yhteistyötä. Piispojen puheenvuoropäivitys on hyvä kädenojennus muidenkin kuin tiedeinstituutioiden suuntaan. Tällaisia laajahkoja puheenvuoroja piispakunnalta tarvitaan.
Ydinsanoja tekstissä ovat vuorovaikutus, yhteistyö ja kumppanuus. Kaikki ne ovat tärkeitä ja kannatettavia pyrkimyksiä.
Puheenvuoro heijastelee anglosaksisessa maailmassa käytyä kristinuskon ja tieteen välistä vuoropuhelua (Science & Religion). Etenkin amerikkalaisessa kontekstissa uskon ja tieteen suhde tiivistyy nimenomaan Raamatun ja luonnontieteiden sisältämien näkemysten jännitteisyyteen esimerkiksi maailman ja elämän syntyyn liittyvissä kysymyksissä (evoluutioteoria ja kreationismi). Suomessa tämänkaltainen asetelma saattaa olla vahvistumassa. Helsingin Sanomat kirjoitti (22.1.2019) äskettäin, että suomalaisten luotto sinällään tieteeseen ja tiedeyhteisöön on korkealla tasolla. Todennäköisesti luottamus painottuu nimenomaan luonnontieteisiin.
Piispojen puheenvuoron voi nähdä liittyvän myös katolisen kirkon piirissä julkaistuihin uskon ja tieteen välistä suhdetta kuvaaviin asiakirjoihin. Sekä tietysti piispojen aikaisempaan 10 vuoden takaiseen kannanottoon perheestä ja seksuaalisuudesta (Rakkauden lahja 2009).
Esittelen tässä kirjoituksessa muutamia havaintoja, jotka dokumenttia lukiessa kasvavat kriittisiksi kysymyksiksi. Havainnot liittyvät pääsääntöisesti (akateemisen) teologian rooliin ja paikkaan piispojen hahmotuksessa. Lisäksi dokumentissa tieteen ja teologian todellisuuskäsitysten välinen suhde on kuvattu horjuvasti.
Alustavia havaintoja
Asiakirjasta ei käy erityisellä tavalla selväksi se, minkä takia kysymys tieteen ja uskon suhteesta on juuri nyt polttava ja ajankohtainen. Toki tekstissä viitataan myyttiin uskon ja tieteen ristiriidasta ja se halutaan kumota. Toisaalta esimerkiksi ilmastonmuutos ja yhteiskunnallinen polarisaatio ovat haasteita, joiden äärellä tarvitaan instituutioiden ja yhteisön yhteistyötä.
Puheenvuoro ei kuitenkaan tuo uskon ja tieteen välistä kuvausta nimenomaan modernin jälkeiseen (ns. postmoderniin) keskusteluympäristöön, vaan asetelma uskon ja tiedon suhteesta rakentuu moderniin tieteen (1800–1900-lukujen) viitekehykseen. Tässä mielessä se on peruutuspeiliin katsova.
Asiakirja määrittelee käyttämiään käsitteitä sivulta 11 alkaen. Se kuvaa uskonnon yhdeksi kategoriaksi ja teologian siitä hieman erilliseksi todeten, että ”[kristillisellä] teologialla puolestaan tarkoitetaan yleensä rajatummin älyllistä toimintaa, joka tulee lähelle filosofian harjoittamista. Esimerkiksi kristillisten kirkkojen ja ajattelijoiden harjoittama teologia sitoutuu kirkon uskoon, pyrkii ymmärtämään sitä, esittää sen ymmärrettävässä muodossa ja tulkitsee sitä tuoreesti ja ajankohtaisesti.” (s. 11) Akateeminen teologia rajataan tämän keskustelun ulkopuolelle toteamalla, että: ”Tieteen ja teologian vuorovaikutus ei ole ensi sijassa akateeminen ilmiö, vaan koskee sitä, miten kristilliset kirkot ymmärtävät tieteen roolin ja ottavat huomioon sen tulokset.”
Fokus onkin siis nimenomaan angloamerikkalaisen perinteen mukaisesti kristillisen teologian ja luonnontieteiden välisessä keskustelussa, vaikka tiede pitää sisällään myös ajatuksen tieteenaloista, instituutioista, ihmistieteistä ja metodeista. (s.12-13)
Piispat lausuvat yleisinä periaatteina, että 1) kristillisen teologian tulisi olla avoin tieteen tuloksille ja tarkastella myös omia käsityksiään niiden valossa. 2) tieteellä on autonomia, ja että 3) tieteenharjoitus ei tapahdu moraalisista kysymyksen asetteluista irrallaan. (s. 19)
Kun puheenvuorossa rajaus tehdään painotetusti luonnontieteiden ja kirkon oman ajattelun piiriin rajoittuvaksi, mitä silloin jää ulkopuolelle? Mielestäni ainakin kaksi merkittävää kysymystä: 1) millä tavalla teologia on itse tiedettä ja 2) miten kirkko voi teologian (ja muiden tieteenalojen pohjalta) kehittää omaa uskonilmaisuaan ja käytäntöjään.
Luonnontieteitä painotettaessa ohitetaan myös monet ihmistieteiden tutkimusalueet ja niissä tapahtuneet oivallukset – vaikkapa valta-analyysiin tai naistutkimukseen liittyvät –, jotka auttaisivat kirkkoa käymään sanomansa kanssa ajantasaista keskustelua.
Erityisiä huomioita
Puheenvuoroa lukiessani itselleni kriittisimmäksi kysymykseksi nousi tapa, jolla tieteen ja kirkon suhde määritellään.
- Teologiaa ei sijoiteta tieteen kenttään, vaan se määritellään kirkon sisäiseksi toiminnaksi. Teologialle synonyymeja näin ollen ovat ”kristillinen teologia”, ”kristillinen ajattelu”, ”usko”, ”kristillinen uskonkäsitys”. Akateeminen teologia ohitetaan maininnalla, eikä sitä liitetä suoranaisesti kumpaankaan – ei kirkon eikä sen tiedeyhteisön leireihin, jonka kanssa kirkon on tarkoitus käydä vuoropuhelua. Teologia määrittyy siis kirkon omaksi harjoitukseksi ja on ikään kuin tiedettä vastapäätä. Mielestäni tämä poikkeaa olennaisesti luterilaisessa perinteessä kehittyneestä teologian roolista osana tiedeyhteisöä.
- Koska puheenvuorossa teologian rooli on määritelty näin (tieteen ulkopuolelle), siitä seuraa, että tiede ja teologia ovat omissa kategorioissaan eivätkä ne puhu, tai niiden ei tarvitse puhua, asioista samojen totuusehtojen vallitessa. Tällöin ollaan hyvin lähellä sitä, mitä asiakirjassa nimenomaan halutaan välttää, eli teologian ja muun tieteen ”erillismallia”. Asiakirjan alussa todetaan, että:
Tiede tuottaa esimerkiksi biologista, fysikaalista ja psykologista tietoa, joka on välttämätöntä näiden ongelmien ymmärtämiseksi ja ratkaisemiseksi. Kristillinen teologia tahtoo omalta osaltaan pitää yllä arvoja ja motivaatioita ongelmien lievittämiseksi ja ratkaisemiseksi. Kirkot toimivat maailmanlaajuisesti ja kohtaavat ruohonjuuritasolla ihmisiä tavalla, johon yksittäiset tieteilijät tai yliopistot eivät kykene. Tämä tuo mukanaan myös erityisen vastuun —. (s. 9)
Kristillinen teologia näyttäytyy näin määriteltynä ”arvojen ylläpitäjänä ja motivoijana” eikä ”tietoa tuottavana” tutkimuksena ”ongelmien ymmärtämiseksi ja ratkaisemiseksi”. Kirkon rooli tässä määrittelyssä asettuu perinteisen tiedekäsityksen ulkopuolelle, eli tietämisen kentän sijasta se toimii arvo- ja tunnekentällä. Mikäli teologia määritellään vain arvojen ylläpitäjäksi ja ongelmien ratkaisujen motivaattoriksi, kertooko se siitä, ettei kristillisellä teologialla ole oikeastaan sanottavaa maailman ongelmien ratkaisuihin (ilmastonmuutos, polarisaatio, konfliktit jne.).
Jos ja kun teologia määrittyy näin, se olisi kaventava kannanotto teologian toimialaan ja teologiseen tutkimukseen. Se poikkeaa pitkästä protestanttisesta teologian harjoittamisen traditiosta, jossa nimenomaan yliopistoissa harjoitettu teologia on yksi tiede- ja tieteen tuottamisen muotoon.
- Puheenvuorossa teologian suhde tietämiseen ja tietoon horjuu. Alussa esitetyn määritelmän mukaan ”kristillinen teologia tahtoo omalta osaltaan pitää yllä arvoja ja motivaatioita ongelmien lievittämiseksi ja ratkaisemiseksi.” Modernin aikakauden tieteessä on vallinnut jako tosiasioiden ja arvojen välillä. Se näyttäisi olevan lähtökohta myös tässä.
Myöhemmin dokumentissa asetelma kuitenkin muuttuu. Erillismalli – jonka mukaan tiede ja teologia puhuvat omalakisesti ja itsenäisesti todellisuudesta – kuvataan riittämättömänä ja se hylätään:
Erillisyysmallin kannattajia on myös luonnontieteen piirissä. Esimerkiksi yhdysvaltalainen paleontologi Stephen Jay Gould on esittänyt, että luonnontiede tutkii luonnon tosiseikkoja ja selittää niitä. Uskonto puolestaan käsittelee arvoja, moraalia, paikkaamme maailmassa ja elämän merkitystä. Tieteellä ei ole mitään sanottavaa näistä asioista, eikä uskonnolla puolestaan ole mitään tietolähdettä, jonka avulla se voisi ottaa kantaa luonnonhistoriaan, lajien kehitykseen, kosmoksen rakenteeseen tai mihinkään muuhunkaan luonnontieteellisen tutkimuksen kohteeseen. (28) — On historiallisesti aivan liian kaventavaa rajata kristillinen puhe koskemaan vain moraalia tai mielen sisäisiä kokemuksia ja merkityksiä. Jo uskontunnustuksen ensimmäinen lause esittää tosiasiaväitteen maailmasta: Jumala on maan ja taivaan Luoja. Toinen, Kristuksen pelastustyöstä kertova uskonkappale, edellyttää ihmisluonnon langenneisuuden ja pelastuksen tarpeen. Kolmas, Pyhän Hengen lahjasta kertova uskonkappale, puhuu konkreettisesta seurakunnasta ja ruumiin ylösnousemuksesta. Lisäksi teologiseen ajatteluun on koko sen historian ajan pyritty integroimaan kunkin ajan paras tietämys. Sen pohjalta on muodostettu näkemyksiä kosmologiasta, ihmisen psykologiasta ja kirkosta yhteiskunnassa, vain muutamia esimerkkejä mainitaksemme. (s. 29)
Alussa todettu tehtävänjako tieteen tulosten ja teologian arvojen välillä näyttää nyt kumoutuvan. Asiakirjassa esitellään tieteen ja uskonnon ”erillismallia” laaja-alaisempi lähestymistapa, joka näyttäytyy jännitteisenä alussa esitettyä (s. 8) teologian määrittelyä vasten.
Sivun 29 lausuma on monella tapaa mielenkiintoinen. Ensinnäkin, se mielestäni aivan oikein laajentaa teologian toimialaa erillismallia laajemmaksi. Samantyyppistä laajennusta asiakirjassa tehdään myös tieteen osalta, mutta vastakkaisesta suunnasta: vaikka tiede puhuu tosiasioista, puhe ei ole irrallaan arvoista.
Itse kutsun tätä kahteen suuntaan liikkuvaa laajennusta siirtymäksi modernista tiedeparadigmasta postmoderniin. Modernin rikkumattomasta objektiivisuuskäsityksestä (mihin arvot eivät kuulu) on eri tieteenaloilla siirrytty postmoderniin. Tällöin uusi lähtökohta ei olekaan yhdessä ulkoiseen havaintoon rakentuvassa objektikäsityksessä, vaan tieteen objektiivisuus rakentuu tietävän subjektin tiedostamisen ja itsereflektion varaan. Tätä kautta arvostukset ja arvot näyttelevät roolia myös objektiivisuuteen nojaavissa (luonnon)tieteessä.
Asiakirjassa tämän suuntainen ajatus todetaan, mutta asiaa ei selvitetä syvemmälle. Luonnontieteiden osalta arvoja käsitellään negaation kautta: siltä puuttuvat arvot:
…teologian ja tieteen rajapintaan liittyvät monenlaiset arvokysymykset. Emme voi yksiselitteisesti rajata arvoja teologian piiriin ja tosiseikkoja tieteen piiriin. Luonnontiede joutuu tunnustamaan, että tiede ja sen tulokset eivät voi tuottaa arvoja, päämääriä ja merkityksiä. (s. 40)
Postmodernissa paradigmassa arvot liittyvät myös luonnontieteelliseen tutkimukseen sillä tiedettä harjoittaa subjekti, joka ei koskaan toimi arvoneutraalissa tyhjiössä.
Toiseksi hieman yllättävältä tuntuu toteamus, että ”kristillinen puhe” – ja tulkitsen, että myös asiakirjassa määritelty ”teologia” – esittää tosiasiaväitteitä maailmasta (s. 29).
On vaarana, että kategoriat tieteen ja teologian puheen välillä sekoittuvat. Mikä on siis (luonnon)tieteen ja kristillisen teologian tosiasiaväitteiden suhde toisiinsa: ovatko ne ”samannimiset” ja siten myös kilpailevat? Vai puhuvatko ne kokonaan erilaisista tosiasiaväittämistä koskien maailmaa (vrt. erillismalli)? Vai onko kahden tosiasiaväitteen suhde vielä jotakin muuta?
Melko lähelle erillismallia kuitenkin palataan, kun (s. 39) todetaan, että ”tiede ei ole minkään aatesuunnan tai maailmankatsomuksen yksityisomaisuutta. Kristillisen teologian mukaan luonnontieteitä tulee yhtäältä harjoittaa itsenäisesti teologiasta ja sen totuuksista riippumatta.” Näinhän tiede varmasti toimiikin – teologiasta riippumatta.
Toisaalta ”teologia torjuu tiedeuskon eli skientismin, jossa tiedettä pidetään ainoana inhimillisen tiedon lähteenä” (s. 39). Teologian oma rooli jää tässä hieman epäselväksi. Onko sen tehtävänä olla kristillisen ihmiskuvan pohjalta tieteentekemisen kriitikkona? Miten teologia itse säätelee omaa ”skientismiään”, kun sillä on oma omat luovuttamattomat totuusväittämänsä maailmasta? Kuinka laajasti teologian totuusväittämät kattavat maailman asioita?
Se, että akateeminen teologia käytännössä sivuutetaan, merkitsee samalla, että ”kristillisen teologian” osalta sen periaatteelliset, metodiset ja sisälliset asiat tulisi erikseen esittää. Samoin kuin sen, mikä taho, kuka tai ketä, ovat kristillisen teologian subjekteja? Tällaiset kysymykset asiakirjasta voi esittää, mutta vastauksia niihin ei siitä löydy. Tiedeyhteisön kohdalla vastaavasti todetaan (mikä kattaa myös akateemisen teologian määritelmän):
Tiedeyhteisön yhteinen tuntomerkki on ponnistelu sen puolesta, että tutkijan arvot ja maailmankatsomus eivät etukäteen määrää hänen tutkimustensa tuloksia, vaan tulokset nousevat aidosti tutkittavasta kohteesta ja tosiseikkoihin perustuvista tulkinnoista. (s. 39)
Jonkinlainen erillismallin ongelma asiakirjaan siis jää ja mielestäni se johtuu siitä, että teologia on toimintona kuvattu (akateemisen tieteenharjoituksen sijasta) vain kirkon sisäiseksi ajatteluksi. Tarvitaan siis integraatiota. Tätä integraation tarvetta ja riippuvuutta kuvataan, kun erillismallin käsittelyn yhteydessä todetaan, että:
Vaikka tieteenharjoitus onkin monelta osin itsenäistä teologiasta, teologiaa ei tule tehdä tieteestä riippumatta. (s.30)
Näin ilmaistuna teologian potentiaali akateemisena tieteenä jää kokonaan hyödyntämättä – vastaavasti ”kristillisen teologian” rooli jää epäselväksi ja selkeästi tieteen ulkopuoliseksi. Siksi – erillismallia kohti taipuvuutta välttäen – olisi ollut selkeämpää esittää tieteen ja uskon välinen integraatio sanomalla, että ”vaikka tieteenharjoitus onkin monelta osin itsenäistä kristillisestä puheesta, kristillistä puhetta ei tule tehdä tieteestä riippumatta”. Tällöin teologia luettaisiin osaksi tieteenharjoitusta ja kristillinen puhe on kirkon toiminto – jota ei tule harjoittaa tieteestä riippumatta.
Lopuksi
Asiakirjan viimeiset sivut sisältävät itse asiassa paljolti käyttämättä jätettyjä rakennusaineksia uskon ja tieteen vuoropuhelulle. Jos alussa tehdyn rajauksen sijaan akateeminen teologia otettaisiin täyteen käyttöönsä osana tiedettä, ja toisaalta muutettaisiin kaikki ”kristillinen teologia” -ilmaisut ”kristilliseksi puheeksi” tai ”ajatteluksi”, asiakirja saisi selkeyttä ja ryhtiä. Sivun 43 painotus totuudellisuudestakin asettuisi selkeämpiin kehyksiinsä:
Totuudellisuus on niin merkittävä arvo, että kristillisellä teologialla [muuttaisin: ”kristillisellä ajattelulla”] on aina ollut vaikeuksia hyväksyä esimerkiksi vahvan relativismin tai skeptisismin muotoja, joiden mukaan perimmäistä totuutta ei ole tai ihmiset eivät kykene sitä saavuttamaan. Näin kristillinen teologia [muuttaisin: ”kristillinen ajattelu”] tukee tieteen keskeisiä arvoja, siis periksiantamatonta yhteisen totuuden tavoittelua ja uskoa yhä luotettavamman tiedon löytymiseen.
Aivan dokumentin lopussa tulee vastaan luterilaisen teologian yksi keskeinen piirre ja vahvuus:
Luterilaiselle teologialle tyypillinen kutsumusajattelu on hyödyllinen väline tieteen tehtävän hahmottamiseksi. Kutsumus ei luterilaisen näkemyksen mukaan ole pelkästään hengellistä elämää tai tuonpuoleisuutta koskeva; Jumala on kutsunut jokaisen ihmisen palvelemaan elämää ja maailmaa omissa arkisissa rooleissaan: puolisona, äitinä, isänä, opettajana, rakentajana, maanviljelijänä, poliitikkona tai tutkijana. (s. 44)
Kertooko piispojen puheenvuorossa tehty (kirkon) teologian uudenlainen asemointi siitä, että kirkko ei enää koe hyötyvänsä tai voivansa hyödyntää yliopistoissa tehtävää teologista tutkimusta? Onko vuoropuhelu teologisten tiedekuntien ja kirkon välillä käynyt heikoksi? Jos akateeminen teologia laitetaan sivuun, mitä on ”kristillinen teologia”, missä ja millä periaatteilla sitä harjoitetaan? Kuka tai ketkä sitä harjoittavat?
Nyt kirkossa olisi kiinnitettävä erityistä huomiota siihen, mikä on akateemisen teologian suhde kirkon itseymmärrykseen, elämään ja julistukseen. Akateemisen teologian ohittamisen sijaan kirkossa tulisi miettiä, miten siltaa akateemisen teologisen tutkimukseen suuntaan voidaan vahvistaa.
Jukka Hautala, TL
Blogisti kantaa huolta siitä, ettei akateeminen teologia saa piispojen kannanotossa riittävän merkittävää sijaa. Sen sijaan tieteen kanssa näyttää hänen mukaansa keskustelevan nyt ennen kaikkea tunnustuksellisuuteen liittyvä teologia (jos ymmärsin blogistia oikein).
Jos blogisti pystyy jollakin tavalla vastaamaan, kysyn häneltä akateemisen teologian itseymmärryksestä… Millä tavalla yliopistossa harjoitettava ei-tunnustuksellisten ”teologia”, joka on oikeastaan sekulaaria uskontotiedettä voi asemoitua riittävän selkeän profiilin omaavaksi keskustelukumppaniksi. – Minun käsittääkseni ei-tunnustuksellisen yliopistoteologian ongelma on sen pirstaleisuus. Kuten lännän kirkkojen liberaaliprotestanttisuus myös ei-tunnustuksellinen teologiakin heijastaa pikemminkin yhteiskunnallista moniäänisyyttä kuin mitään selkeää hahmoa/identiteettiä. – Hahmoton keskustelukumppani muodostuu siten aika ameebamaiseksi dialogin osapuoleksi….
Mielenkiintoinen ja kiinnostava arvio Hautalalta. Akateemisen teologian kehitys näyttäytyy ainakin minulle juuri uskontotieteellisenä ja uskonnollisesti yhä sitoutumattomampana toimintana sananaikaisesti kun kirkon kenttä eriytyy näistä kysymyksenasetteluista ruohonjuuritasolla yhä enemmän kytännöllis-eettisemmäksi sekä ei-opilliseksi uskonnolliseksi mitä erilaisimpina variaatioina. Toinen näkemäni arvio dokumentista lähtee täystyrmäyksestä ja edustaa lähinnä fundamentalistista suomenruotsalaista näkökulmaa: Koko dokumentti on masentava (!) koska piispat hyväksyvät ”evolutionismin” ja ”skientismin” eivätkä tunnista niistä seuraavaa luonnontieteen ja kristinuskon sovittamatonta ristiriitaa vaan siloittelevat konfliktia. Kirkossa kuplii voisi sanoa jos olisi savolainen.
Maltillinen arvio Marko S:lta. – Arvostan tapaasi!
Kirjoitat myös: ”… kirkon kenttä eriytyy näistä kysymyksenasetteluista ruohonjuuritasolla yhä enemmän kytännöllis-eettisemmäksi sekä ei-opilliseksi uskonnolliseksi mitä erilaisimpina variaatioina.”
Näetkö, että ap Luoman ruohonjuuritason ratkaisuja esittävä malli liittyy myös tähän… tyyliin: Kun yhdistävä Raamattu-teologia on menetetty, mennään yhä enemmin paikalliset käytännöt edellä?
Marko Sjöblom: ”piispat hyväksyvät “evolutionismin” ja “skientismin” eivätkä tunnista niistä seuraavaa luonnontieteen ja kristinuskon sovittamatonta ristiriitaa vaan siloittelevat konfliktia.”
Tässä olen samaa mieltä. Raamatusta tehdään satukirjaa, jonka tarinoista voi ottaa oppia samoin Aisopoksen saduista.
Raamatun näkeminen yhtenä teoksena, jolla on oma luonteensa ja tyylinsä alusta loppuun, on väärin. Se on pikemminkin kirjasto kuin kirja. Onhan siinä omat opettavaisen tarinansakin, vaikka ei suorastaan eläinsatuja löydykään. Raamatusta ei oikein voi sanoa poissulkevasti, mikä se on tai ei ole.
Hyvin menee, jos tiede pitäytyy tutkimaan luomakuntaa parhaansa mukaan ja jättää maailmankatsomuksen ja ihmiskäsityksen arvioimisen Kirkolle. Tiede ei lopulta pysty antamaan riittäviä vastauksia, jotta se voisi asettua Jumalan paikalle, tai Jumalaa vastaan. Rehellinen tiede ja tutkimus ei tietenkään tähän pyri, mutta joku saattaa erehtyä pitämään tiedettä ratkausuna ihmisyyden alkuun. jne.
Huonosti meille taas käy, jos tiede asettuu Jumalan paikalle ja julistautuu kaiken yläpuolelle ja vaatii itselleen jumalallista arvovaltaa. Yhteiskunnassa on jo osittain käymässä siten, että tiede on asettumassa ihmiskunnan uskon kohteeksi ja airueksi.
Kristityn on hyvä muistaa, että Raamatun oma ilmoitus asettaa Luojan luodun todellisuuden ulkopuolelle. Tiede taas etsii vastauksia luodusta todellisuudesta ja sen olemuksesta. (näkyvä ja mitattava todellisuus)
Luodun asettaminen Jumalaksi on Jumalan oman ilmotuksen mukaan kielletty ja vastoin Totuutta.
Tieteen asettaminen jumalaksi ei taida olla tiedemaailman tavoite. Tutkimus näet perustuu jatkuvaan kyseenalaistamiseen ja uudelleenarviointiin. Ne, jotka kenties jumaloivat tiedettä, ovat muualla; mahdollisesti tieteellisen tutkimuksen liepeillä, mutta eivät siihen osallistuvia.
Onpa hyvä polun alku! Pidän erittäin tärkeänä kristillisen teologian hahmottelua. Meidän olisi vieläkin enemmän voitava rakentaa sekä uskon että ajattelun erityislaatuisuutta ja vuoropuhelua. Tämä voisi parhaimmillaan johtaa myös Raamatun parempaan yhteiseen ymmärtämiseen ja uskon harjoitukseen Pyhän kirjan äärellä. Polun alulla tarkoitan tässä sitä, että luonnontieteen ja kristillisen ajattelun suhdetta kannattaa selkiyttää. Toki tämä aiheena on sellainen, että miltei jokaiseen virkkeeseen voisi tarttua ja laitella huuto- ja kysymysmerkkejä. Hyvin kirjoitettu puheenvuoro piispoilta kuitenkin irtosi! Luonnontieteitä ajankohtaisempaa voisi olla vuoropuhelu humanististen tieteiden kanssa. Kun lueskelen erilaisia keskustelupalstoja niin päädyn epäilykseen trollitehtailusta. Kovin usein näkee kommentteja satuolennoista ja kristinuskon pitämisestä täysin vailla historiaa olevana sepitteenä. Puhumattakaan nyt siitä, miten luemme ajan henkeä tai paremminkin olemme sen pauloissa omine liberaalinen/ konservatiivinen laatikkoinemme. Ajan hengen kanssa pitäisi ehkä painia paremmin ottein. Piispoilla riittää hommia.
Manu Ryösö. Tarkennuksena vielä, että pidän piispojen puheenvuoroa lähtökohtaisesti myönteisenä ja tervetulleena. Samalla olen samaa mieltä kanssasi tunnustukseen sitoutuneen teologian puutteesta. En yhdistä Tapio Luoman kehotusta paikallisiin dialogeihin sinänsä tähän. Pikemminkin on kyse sen tosiasian tunnustamisesta, että opilliselle pluralismille ei enää voida oikeastaan mitään tiettyjä väljiä rajoja lukuun ottamatta. Tästä seuraa, että kansankirkko on eräänlainen allianssikristilinen ”kristityt yhdessä” katto-organisaatio. Lukuun ottamatta sitä eroa, että alliansikristilliset porukat tapaavat olla selkeästi konservatiivisia. Mutta jatketaan tästä jossain muualla.
Kiitos selvennyksestä. Ajattelen pitkälti samoin em. kysymyksistä.