Jumala keijullakin?

Olen lähemmäs 40-vuotias nainen, joka on kasvanut lapsuutensa, nuoruutensa ja aikuisuuden jehovantodistajien oppien vaikutuksen alla.

Nyt aikuisena olen purkanut lapsuuteni muistoja ja kokemuksia kirjoittamalla niistä. On ollut pitkä tie ymmärtää, miten paljon lapsena koetut ajatukset ja pelot sekä niistä koetut häpeän tunteet ovat vaikuttaneet aikuisuuteen asti, tänne lähes 40 vuoden matkan päähän. Häpesin ahdistustani ja pohdintoja lapsena sillä Jumalan kansan kuuluu olla iloinen. Näin raamatussa kerrotaan. Totuus vapauttaa…

Istahda kokoukseen kanssani, vuosikymmeniä taaksepäin.

Minulla on ylläni punainen skottiruutumekko päällä. Äitini ompeli sen. Hän huolehti, etteivät polvet näy. Olen 6-vuotias. Tiedän jo miten naisen EI kuulu pukeutua.  Minulla on kirja joka herättää tunteita. En tiedä vielä mitä tunteita. Ne olivat iloa, surua, hämmennystä ja ahdistusta. Nyt aikuisena osaisin ne nimetä.

6-vuotias ei osaa kaikkea. Mutta tuo kirja on totta! Se ei ole satua kuten prinsessa Ruusunen… Tämän kirjan tekstit ovat aivan tosia! Nämä eivät ole tarinoita, vaan ennustukset tulevat tapahtumaan. Ne pelottavat.

Nykäisen hametta alemmas istuessani penkillä. Piirustusvihkoni on jo täysi. Olen piirtänyt ja piirtänyt. Olen piirtänyt paratiisia eläimineen. Olen myös piirtänyt enkelin. Revin sivun irti ja laitoin myttyrässä laukkuuni. Tiesin, että sen piirtely ei ehkä ole sallittua. Miksi? Sitä en tiennyt, mutta aavistin jotain, sillä setä lavalta sanoo: kuvien palvonta on kiellettyä. Minä päättelin lapsena enkelin piirtämisen olevan väärin ja surin koska en uskaltanut piirtää kauniita enkeleitä. Keijut olivat kauniita myös.

Niitä keijuja ei sitten ole olemassa kuten enkeleitä on? Tiesitkö? Minä tiesin sen jo 4-vuotiaana. Keijuja ei ole. Ei joulupukkia. Ei taikaa. Ei peikkoja eikä mitään, mitä en pysty näkemään. Kaikki sellainen on Saatanasta… tontutkin.  Ja veriruuat. Kerran söin melkein vahingossa veriruokaa. Mitä minulle olisi tapahtunut?

Tiesin jo silloin, että on olemassa silti jotain mitä ei voi nähdä.

Jumala ja Saatana. Jeesuskin on. Ja enkeleitä, ja demonitkin on totta. Demonit ovat pahoja, ja pelkään niitä yksin ollessani.

Jumala voi nähdä minun mieleeni ja seinien läpi. Se näkee kaiken. Jumala näkee minut, jos teen syntiä. Mietin mitä on synti? Kiukuttelu? Äidin mielen pahoittaminen? Väsyminen kokouksissa? Suuttuuko Jumala? Jumalan mielen pahoittaminen? Minua väsyttäisi kokouksessa, mutta en uskalla nukahtaa. Setä sanoo lavalta: uskon ja jumalan rienaaminen on syntiä. Minä en tiedä mitä rienaaminen on mutta pelkään jos nukahdan kokouksessa, rienaan.

Laitan jalat ristiin penkin päälle. Voi, minun jalkojani puuduttaa. Pissattaa. Täti tönäisee minut istumaan suoraan. Laittaa käteeni raamatun. En osaa hakea kaikkia raamatunpaikkoja. Kuuntelen: Ottakaamme esiin ensimmäinen Aikakirja ja luku 13 jae 10: ”Silloin Herran viha syttyi Ussaa kohtaan, ja hän löi hänet sen tähden, että hän oli ojentanut kätensä arkkiin, ja niin hän kuoli siihen, Jumalan eteen.”

Tiesitkö, että Jumala ei taida enää nykyään heti tappaa jos tekee väärin?

Minä en tiennyt 6-vuotiaana.

Otan keltaisen kirjani. Tämä kirja on hassu, sillä siinä on paljon kauniita kuvia paratiisista, mutta paljon pelottavaa. Joitakin kuvia vilkaisen pikaisesti yksin ollessani.

Luen ja tavaan mielessäni: pienen käteni pieni sormi liikkuu tekstirivin alla…” IH-Mi-set PEL-Kä-si-vät… ei minun olisi tarvinnut jatkaa tavaamista. Tiesin miten ihmiset pelkäsivät. He eivät kuunnelleet Jumalaa eivätkä Nooaa, ja nyt tuo pieni poika hukkuu kuvassa äitinsä kanssa. Niitten isä on myös kuvassa. Virta vie isää ja hätä on suuri. Minä päättelin tämä kaverini kanssa kun katselimme kuvia yhdessä.

Voi miksi isä ei ota puun kappaleesta kiinni, jonka kyydissä on kissaeläin? Tuo kallio tuntuu niin liukkaalta. Kuoleeko kaikki? Käännän sivua.

Pissattaa niin kovasti. Kuiskaan tädille, että on pakko mennä vessaa. Hiippailen hiljaa, mutta hitaasti. Minusta ei saa lähteä häiritsevää ääntä jumalan pyhien keskuudessa. En tiedä miksi.

Laulu alkaa, kiiruhdan takaisin. Kokousajasta on mennyt puolet. Nyt alkaa tauko. Pyörin pitkin käytäviä. En tiedä kelle puhuisin. En tiedä minne menisin. Vedän hameen helmaa alemmas. Vilkaisen peiliin, etteivät polveni vain näy. Näytänkö tarpeeksi säädylliseltä? Mitä se tarkoittaa?

-Mulla irtosi hammas! Aloitan reippaana tyttönä keskustelun tutun tädin kanssa. Irvistän ja näytän koloa suussani. Haluaisin jatkaa, että laitoin sen tyynyn alle, jotta hammaskeiju tuo minulle markan tai kultaisen värisen vitosen. Mutta hammaskeijuja ei ole. Ja on paheksuttavaa puhua niistä sekä kuvitella niitä olevan. Se on taikauskoa… Mitä sen on? Tiedätkö sinä? Minä en. Mutta minä opin koko ajan.

Kokous jatkuu.

Otan keltaisen kirjan esiin. Katson Lootin vaimoa joka on suolapatsas. Yritän rapsuttaa kirjan pintaa. Jos rapsutan suolan irti, niin voisiko Lootin vaimo päästä perheensä luokse? Itkeekö se? Miten minun äiti pärjää? Minulla on ikävä äitiä. Entä jos minun äiti kuolee? Noilla ihmisillä, Lootin perheellä on hätä katseessa, kun ne juoksevat karkuun tulikiviä: punaisen taivaan alla. Punainen taivas on varma merkki tulikivistä ja Harmagedonista. Näin se on.  Tiesitkö?

Päätän: ”Minä alan tarkkailla taivasta, jotta olen heti kotona oman perheen tykönä, jos näen Harmagedonin alkavan. Minua pelottaa se.”

Jos se alkaa kun olen koulussa? Entä jos se alkaa kun äiti ja iskä eivät ole kotona? Entä jos olen reissussa tai kylässä kun se alkaa? Minä voisin pysyä koko ajan äidin vieressä, niin emme ole erillään, kun Harmagedon alkaa.

Tavaan lisää keltaisen kirjan sivulta: SE O-SOIT-TAA että Jumala pelastaa vain ne, jotka tottelevat häntä, MUT-TA tottelemattomat menettävät elämänsä… Kuolevat.

Kuolema on tyhjää. Ei ole taivasta. Ei ole tietoisuutta. Ei ole lohtua. Kun kuolee, ei tiedä mitään.

Pappa kuoli, ja se ei ole taivaassa vaan se on aivan kokonaan pois. Sitä ei ole yhtään missään olemassa. Ei ole mitään lohtua johon tarttua. Papan ruumis on vain maassa ja mätänee sinne.

Minun kaverini koulusta kuolee Harmagedonissa. Tai minä luulen niin. Se ei usko Jehovaan. Minun mummoni kuolee myös. Mutta minä tiedän, että Harmagedon tulee ennen kuin mummo kuolee. Kun mummo eli 1914 vuonna, ja sen sukupolven ihmisiä pitää elää, kun Harmagedon tulee. Se tulee pian.

Sitä sinä et varmasti tiennyt niin kuin minä tiesin tämän jo 6-vuotiaana.

Kääntelen sivuja.

Katson äidin itkua kymmenen vitsausta kuvasarjassa. Hänen esikoisensa on kuollut, koska enkeli surmasi pojan. Lapsen pää roikkuu, eikä lasta ole enää olemassa.  Minua mietityttää, että voiko enkeli tulla surmaamaan minut, jos Jumala vaatii niin?

Selaan keltaisen kirjan sivuja. Punainen meri tappoi nuo hevosetkin, joiden kyydissä sotilaat ylitti sitä. Äiti sanoi, että ne varmaan ui rantaan turvaan. Ne hevoset.

Mooses surmautti ihmiset, jotka palvoivat kultaista vasikkaa. Ihmiset näyttävät iloisilta mutta se on Saatanan johdattelua. Saatana muuten johdattelee helposti harhaan Jumalan polulta.

Kuuntelen setää lavalta: ”mutta varokaa Saatana Panettelijan ansoja. sillä näin lopun aikoina Panettelija kiertelee kuin karjuva leijona nielaistakseen tosi uskovia”…

Salomon oli viisas kuningas. Hän keksi aikoa halkaista vauvan, että oikea äiti pelastaa sen. Minä mietin: entä jos kumpikaan ei olisi ollut oikea äiti? Olisiko vauva halkaistu? Miltä halkaistu vauva näyttää? Tarvitseeko siihen terävän puukon? Miten joku voi halkaista vauvan? Onneksi äiti pelasti lapsen ja antoi sen mieluummin väärälle äidille. Miksi väärä äiti olisi antanut halkaista lapsen? Tuleeko siitä paljon verta? Sattuuko vauvaan?

Oletko sinä nähnyt kuvaa jossa mies aikoo halkaista itkevän vauvan? Minä olin jo 4-vuotiaana nähnyt. Tai aikaisemminkin sillä sain kirjan lahjaksi 1-vuotiaana.

Stefanusta on aivan varmasti sattunut kun se kivitettiin. Kun vainoja tulee lopun aikoina ja minua kivitetään, en tiedä miten kykenen antamaan kivittäjille anteeksi? Minua pelottavat vainot. Entä jos äiti kärsii? Tai näen kun äiti viedään kaasukammioon? Minä olen sitten yksin. Ihan yksin.

Otan tätiä kädestä kiinni. Jospa täti olisi sitten minusta huolehtimassa?

Mutta minä tiedän miten selviän Harmagedonista ja vainoista! Ja tiedän, että nämä kirjoitukset ovat totta keltaisessa kirjassa ja se ei ole mikään satukirja niin kuin Hannu ja Kerttu. Kun teen Jumalan tahdon mukaan, selviän.

Siis tiesitkö, että Raamatussa olevat tarinat on totta? Minä ainakin tiesin 6-vuotiaana, että ne ovat totta ja niin on tapahtunut. Jumalansota tulee ja hävittää kaikki vääräuskoiset.  Linnut syövät vääräuskoisten lihan ja kaikki pahat ihmiset, minun ja seurakuntani ympäriltä tapetaan Jumalan toimesta Harmagedonissa ja minä pääsen paratiisiin.

Paitsi minun mummoni ei varmaan pääse sinne kun ei hän käy kokouksissa. Eikä minun opettajani. Eikä koulutoverit… Eikä moni muukaan.

Linnut syövät niitten lihan myös. Mietin miltä se näyttää. Mietitkö sinä 6-vuotiaana, miten korppikotka syö naapurisi lapsen lihan, kun hän kuolee Harmageddonissa? Minä mietin joskus. Mutta en usein. Se tuntuu niin pahalta.

Suljen kirjan. Puristan sen kassin pohjaan. Minua itkettää. Minun paras kaverikin kuolee. Entä jos minä olen syntinen enkä pelastu? Tai jos joudun yksin paratiisiin, ilman äitiä ja isää? Pitääköhän täti minusta huolen? Saankohan pitää leluni vai tuhoutuvatko ne? Tuhoutuuko minun kotini tulikivistä?

Puristan käteni ristiin. Rystyset valkoisena. Ai niin, ei ristejä. Siirrän kädet siveelliseen ja kunnioittavaan asentoon rukouksen ajaksi, vain sisäkkäin ja painan pääni alas. Setä kiittää kaikesta siitä miten Jumala suojelee tosi uskovaisia tässä lopun ajan ahdingoissa ja auttaa selviämään vaikeuksista parhaaksi katsomalla tavallaan. Poikasi Jeesuksen Kristuksen kautta.
Aamen.

Auto on kylmä. Painan pääni ikkunalasiin ja hengitykseni huurruttaa siihen sumean piirto alustan. Piirrän kuvan, perheestäni. Minä en haluaisi menettää sitä mutta jos niin käy? Jos Jumala ei katso perhettäni tarpeeksi hyväksi paratiisiin?

Tädin auto kääntyy pihallemme. Tuijotan taivasta. Se on tulessa auringonlaskusta. Punainen kuin tulikivien peittämä. Nielaisen ja kiitän kyydistä. Kiirehdin pian kotiin. Ehdin varmasti ennen kuin Harmagedon alkaa. Juoksen portaat viidenteen kerrokseen. Kokouslaukku hakkaa kylkeeni ja painaa paljon. Hengästyttää, mutta en saa pysähtyä. Hissiä en voi käyttää, sillä jos se jää välille, en pääse kotiin turvaan äidin luokse. Rappukäytävän valot sammuvat ja harmaat kiviset kierreportaat katoavat silmistäni. Hapuilen katkaisinta. Jos nyt tuli sähkökatkos, kun tulikivet osuvat voimalaitokseen, niin missä kerroksessa olin? Olinko kolmannessa?

Se alkaa varmaan nyt.

Ei se alkanut sinä iltana. Tiesitkö sen?

Minä en… Rappukäytävän valot syttyivät katkaisimesta painaessa.

Kiiruhdan äkkiä äitini syliin. Puristan ja kysyn, onko isä kotona myös? Toivon, että ensi sunnuntaina olemme koko perhe kokouksessa, että pelastumme.  En halua paratiisiin ilman äitiä ja isää. Näkeehän Jumala, että äiti ja isä ovat hyviä ihmisiä? Että jos ei pääse kokoukseen ei tarvitse kuolla?

Illalla käännän huoneessa olevan peilini ja kääriydyn peittoon tiiviisti. Demonit voivat tulla, ja minua pelottaa, jos ne tulevat jostain esineestä minun luokse ja ahdistelevat.

Äiti lukee keltaista kirjaa. Pyydän lukemaan paratiisista. Ja äiti lukee. Lopussa on lause, josta äitini tykkää, ihan viimeinen sivu:

”Pikku Samuel on hyvä esimerkki meille. Muista, että hän oli vain neljän tai viiden vuoden ikäinen ryhtyessään palvelemaan Jehovaa hänen tabernaakkelissaan…. Oletpa kuinka nuori tahansa, sinä et ole liian nuori palvellaksesi Jehovaa.”

Niin, pienestä alkaen.

Nimimerkki ”Uskoin murruin elin”