Tuona kohtalokkaana iltapäivänä, tuona kohtalokkaana pääsiäisenä Jumala kuoli.
Voiko Jumalan kuoleman hetkeä edes sanoa kohtalokkaaksi? Kyllä, koska kohtalokkaaksi se muodostui synnille, perkeleelle ja kuolemalle itselleenkin. Niiden valta tuhottiin Jumalan kuolemassa, ja pääsiäisestä tulisi ihmisille pelastuksen ja elämän pääsiäinen.
Olen pohtinut, mitä itse haluaisin paastonaikana saavuttaa. No, ehkei saavuttaa mitään sinällään, mutta haluan tuntea Kristuksen pelastustyön vieläkin paremmin. Se on jatkuvasti mieltä kutkuttava ja kiehtova asia, nimittäin Jumalan kuolema ihmiskätten kautta.
Friedrich Nietzsche osui lausahduksellaan Jumala on kuollut oikeaan, mutta hän erehtyi totaalisesti tarkoituksessaan. Lainaan kuitenkin Nietzschen lauseen ja käytän sitä toisesta perspektiivistä.
Risti on kristillisen uskon keskus, mutta sitäkin tärkeämpää on ensin tuntea, joka keskukseen on naulittuna. Edellinen Rooman piispa Benedictus XVI kirjassaan Syntyi Neitsyt Mariasta on kirjoittanut Jesajan joulun profetiasta: Neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan ja antaa hänelle nimeksi Immanuel (Jes. 7:14). Tämä nimi ei ollut Jeesuksen kutsumanimi, kuten Benedictus kirjoittaa, mutta se on myös Jeesuksen nimi. Kaksi nimeä paljastavat paljon Jumalan Pojasta, hänen todellisen luontonsa ja tehtävänsä: Jumala on meidän kanssamme ja hän pelastaa.
Miksi hän pelastumisemme tähden antautui käsiimme kuolemaan asti? Tämä kysymys kaihertaa usein mieltäni, kun pääsiäisen salaisuutta pohdin. Ihmishahmoon kätkeytyi jumaluus, joka loi kaiken, mutta kuitenkin hän antoi luomiensa olentojen, Jumalan kuvien, tappaa itsensä. Jumala kuoli ihmisten toimesta ja ihmisten syystä. Se vain kertoo, mihin ihmisinä pystymme, ja sen Jumala kai halusi myös osoittaa.
Psykologiset selitykset ehkä pyrkisivät kuvaamaan ihmisen irtaantumista Jumalasta kasvuprosessiksi kohti aikuisuutta. Lasten on kypsyttävä ja irtauduttava vanhemmistaan, ja irtautuminen tapahtuu kapinan kautta. No tätä kautta koko ihmiskunnan historia on ollut yhtä kapinaa, mutta kypsymistä en voi sanoa tapahtuneen yhtään. Mitä ihmisen tarinaa on tutkittu ja dokumentoitu, ihminen ei ole muuttunut yhtään miksikään. Vastikään oli uutisissa tammikuun puolella, muistaakseni, juttu kivikaudella tapahtuneesta joukkomurhasta. Nähtävästi metsästäjä-keräilijöiden ryhmä oli hävittänyt toisen ihmisheimon.
Ihmiskunnan historiaa näyttää enemmänkin toistavan syntiinlankeemuskertomusta – ihmisen itsekkyyttä, ylpeyttä, ahneutta ja vallanhimoa. Ihminen pyrkii Jumalan paikalle, ja yhtenä keinonaan siihen asemaan päästäkseen ihminen surmasi oman Luojansa. Mitä ihminen Jumalan asemassa tekisi?? Jostain syystä en edes halua tietää vastausta.
Ristillä kuollut Jumala on haastanut kristikunnan ajattelijoita alusta alkaen. Vastaus päätyy elämään, voittoon kuolemasta ja kaikesta. Jumalan alistuminen ihmisen pahuudelle kukistaa sen jumalallisella hyvyydellä. Jumalan alistuminen katoamiselle antaa tilalle ikuisuuden. Jumalan alistuminen kuolemalle antaa vain elämän, ikuisen jumalallisen elämän.
Yksi on lääkäri, lihallinen ja hengellinen, syntynyt ja syntymätön, lihaan tullut Jumala, kuolemaan tullut todellinen elämä, sekä Mariasta että Jumalasta syntynyt, ensin kärsimyksen alainen, sitten sen ulkopuolella, Jeesus Kristus, meidän Herramme.
Ignatios Antiokialainen (n. 110 jKr.), Kirje efesolaisille 7:2
Lunastus on sisällöltään toinen kuin sovitusuhri. Itäinen teologia korostaa lunastusta, jossa Kristuksen elämä, puhtaus ja pyhyys ovat maksuna ihmiskunnasta. Sovitusuhriajattelu on todellakin jatketta eläinuhriajattelulle, sille ajatukselle, että verenvuodatusta vaaditaan anteeksiantamisen ehtona, ja jonka ajattelun sisällä UT:n kreikankieliset kirjoittajat pääasiassa ovat, vaikkakaan ei edes heprealaiskirjeen kirjoittaja niin puhtaasti kuin voisi luulla. Muistutan, että Mooseksen kirjoissa ihmisuhrit ovat kauhistus. Jeesus Nasaretilainen julisti syntejä anteeksi ilman viittausta mihinkään uhriin, vain Jumalan armollisuuteen ja hyvyyteen viitaten. Kuva jumalasta, joka vaatii ja tarvitsee ihmisuhrin voidakseen antaa anteeksi, implikoi myös sadistisuuden tuohon kuvaan.
Jensonin mukaan Jeesuksen rukous ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät” sai kyllä-vastauksensa ylösnousemuksessa. Girard puhuu siitä, kuinka yhteisön väkivallan uhreista tehdään syntiepukkeja ja pelastajia ja lynkkaus selitetään Jumalan tahdoksi (siis muissakin uskonnoissa kuin kristinuskossa), mutta evankeliumeissa yhteisön lynkkaamaksi joutuminen kuvataan ensimmäistä kertaa uhrin näkökulmasta. Jensonin ajatuksella voi jatkaa tuota girardilaista tulkintaa: myös pahin – viattoman uhraaminen – annetaan anteeksi, myös koska tuo viaton ei puolustaudu väkivallalla eikä palaa kostamaan.
Totta on, että sovitus ja lunastus ovat erilaisia sanoja. Verbin sovittaa heprealaismuoto ”kaphar” on Strongin sanakirjan mukaan jonkin peittämistä(to cover, purge, make an atonement, make reconciliation, cover over with pitch) Koko Mooseksen laissa oli korvausperiaatteena rikkeen peittäminen samanlaisella: ”silmä silmästä, hammas hampaasta”(5.Mo19:21) Tästä syystä ymmärrämme, ettei Aadamia vastaavaa sovitusuhria lakiliiton uhrikaapista löytynyt.
Raamattu sanoo Jeesuksesta, että ”hän on meidän syntiemme sovittaja”(”sovitus”KR38). (1.Joh2:2) Eräät käännökset käyttävät tässä (sovitus)uhri-sanaa. (Esim. ”atoning sacrifice”NIV, ”sacrifice”NLT).
Melkoisen naseva on ajatus Jeesuksen täydellisen ihmiselämän täydellisestä peittävyydestä eli sovittavuudesta, kun pidetään mielessä sen ensimmäisen Aadamin tausta. Ihmiskunnan ulkopuolelta se lunastaja tarvittiin. Mutta se, että Jumala lähetti nimenomaan rakkaan esikoisensa meidän syntisäkkien puolesta kuolemaan kertoo jostakin käsittämättömästä rakkaudesta.
Tälläkin pyrin jälleen viittaamaan siihen, että otsikon ajatus Jumalan kuolemisesta on paitsi mahdotonta myös täysin tarpeetonta.
Ymmärsinköhän nyt oikein ajatuksesi Salla siitä, että ”Jeesus Nasaretilainen julisti syntejä anteeksi ilman viittausta mihinkään uhriin, vain Jumalan armollisuuteen ja hyvyyteen viitaten.”
Miten sinä ymmärrät Kristuksen sanat Johanneksen evankeliumissa, kun hän totesi: ”Mutta sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä, ja viimeisenä päivänä minä herätän hänet”?(Joh6:54)
Eikö noissa sanoissa ole ainakin ripaus uhriverta?
Raulin toiseen kommenttiin: kyllä ymmärsit. Tuossa siteeraamassasi Johanneksen evankeliumin kohdassa ymmärrän viitattavan ehtoolliseen, kenties muuhunkin Kristuksen seuraamiseen. Uhriverta siihen saa vain tulkinnan kautta. Ehtoollistakin tulkitaan monin tavoin.
Ehtoolliskäsityksiä on todella useamaankin junaan. Mutta eivätkö kaikki yleensä ole linjassa sen kanssa, että Jeesuksen uhrista nyt tässä hyötyä syödään ja juodaan? Katoliset taitavat ottaa sen hyvinkin vakavissaan ja kirjaimellisestikin.
On hyvin vaikea, oikeastaan täysin mahdotonta olla tulkitsematta Raamattua näissä Jeesuksen voimakkaissa sanoissa. Eri asia on sitten se tärkein: mikä ymmärryksistä on se oikea, Raamatun Kirjoituttajan ajatus.
Seurauksista päätellen monet Jeesuksen kuulijoista ymmärsivät veren ja lihan syömisen kovin kijaimellisesti. He kun tulkitsivat sanoman: ”Sietämätöntä puhetta. Kuka voi kuunnella tuollaista? Opetus siitä, että Jeesuksen seuraajat ”on pyhitetty ainutkertaisella uhrilla, kun Jeesus Kristus uhrasi oman ruumiinsa” meni näiltä hätiköijiltä sivu suun.(Hepr10:10)
Rauli: muistathan aikajärjestyksen, jos tulkitset Raamatun dokumentoivan historiaa kirjaimellisesti. Heprealaiskirjeen opetusta ”ainutkertaisesta uhrista” ei vielä ollut olemassa silloin, kun Jeesusta kommentoitiin.
Girardin ajattelussa on kiinnostava väite mm. se, että yhteisön syntipukkiuhri tuo yhteisölle rauhan. Uhraamista toistetaan rituaalisessa muodossa (vrt. ehtoollinen) ja se toimii eräänlaisena rokotteena viattomien väkivaltaista uhraamista vastaan yhteisön alku-uhrista. Jossain vaiheessa uhrirituaali menettää voimansa. Ehtoollista voi todella tulkita uhriateriana. Osasta ihmisiä veri-ruumis-puhe on primitiivistä ja käsittämätöntä (esim. japanilaiset suurimmaksi osaksi, useat länsimaiset ihmiset). Silti kristillisen ehtoollisen voi tulkita myös ”käänteisen transsubstantiaatio-opin mukaan”: liha ja veri ovat muuttuneet leiväksi ja viiniksi: kyseessä on paitsi muistoateria, myös ylösnousemuksen, ja sitä kautta anteeksiannon ja uuden alun ateria.
Luterilaisuudessa esiintyy usein vahva tendenssi painottaa ristiä (krusifiksin merkityksessä) enemmän kuin ylösnousemusta. Pitkäperjantai ilman pääsiäistä olisi vain yksi loputtomista turhista uhreistä ja risteistä, joita historiassamme riittää.
Kiitos Salla kannanotostasi.
Pitää kovasti paikkansa se, ettei Heprealaiskirjettä eikä sen sanomisia ollut olemassa silloin, kun Johanneksen kuvailemasta Jeesuksen lihan ja veren syönnistä oli puhe. Raamattu on kuitenkin kokonaisuus, joten useimmiten ei sanojen aikajärjestys ole ongelma. En toki tarkoittanut todistaa Johanneksen kohtaan liittyvää ajatusta uhrista sitaatillani. Sen tarkoitus oli vain samoja ilmaisuja käyttäen osoittaa, mitä Jeesuksen hylänneet menettivät.
He menettivät otteen ”Jumalan Karitsaan”(muuten: aika outo ilmaus, jos Jeesus olisi itse Jumala), joka erinomaisella tavalla Raamatussa symboloi Jeesuksen roolia nimenomaan kertakaikkisena uhrina. Ja ilmaus hyödyntää myös muinaisen Jumalan kansan pitkää ja Kristusta kohti kasvattavaa uhraamisperinnettä.
Ja olen edelleen samaa mieltä kanssasi siitä, että ”ehtoollista voi todella tulkita uhriateriana”. Mallihan löytyy Luukkaan 22. luvusta, jossa Kristus sanoi uhriinsa viitaten: ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni.”(Lu22:19)
Myöhemmin apostoli Paavali osoitti, että Jeesuksen kuolinpäivä ja siis suuremman pääsiäislampaan uhraamispäivä oli oikein hyvin kristittyjen muistissa ja sitä noudatettiin.(1.Ko11:24,25)
Ville otti pääsiäisen lähestymistavaksi keskustelun avauksessaan Jumalan kuoleman. Vaikka olenkin sitä mieltä, että Jeesus Ihmisen Poikana juutalaisen pesah-perinteen jatkoksi uhrattiin eikä itse Jumalaa, suunta on oikea.
Sinä puolestasi kirjoitat, että ”kyseessä on paitsi muistoateria, myös ylösnousemuksen, ja sitä kautta anteeksiannon ja uuden alun ateria.”
Ylösnousemus kolmantena päivänä on jokaiselle Jeesuksen askeleissa kulkevalle kristitylle tärkeä tapahtuma, myös minulle. Mutta eikös Jeesus käskenyt juuri kuolemaansa muistamaan, siis sitä lunastustapahtumaa? Piti muistaa ”usein” täydellisen ihmiselämän uhria, joka annettiin meidän puolestamme? Tuona pitkäksi kutsuttuna perjantaina peittyi( hepr. kaphar) eli sovitettiin Aadamin meille perinnöksi antaman syntitaakka.
Ja siihen peittämiseen tarvittiin juuri sopivan kokoinen kansi. Me synnin perineet olisimme olleet liian pieniä, Kaikkivaltias Jumala liian iso. Jeesuksen Kristuksen toisen Aadamin kokoinen uhri oli tismalleen oikeaa kokoa.
Rauli, Luukkaan samoin kuin evankeliumeita vanhemman 1.Kor.11 mukaan Jeesus pyytää muistamaan itseään, ja toki viittaa kuolemaansa, mutta ei anna tulkintaa itse tulkintaa lunastuksesta. Kor. kohdassa sanotaan myös ”Niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte tästä maljasta, tei siis julistatte Herran kuolemaa […]” Ymmärrän ehtoollisen olevan myös peili omalle väkivaltaisuudelleni, jota kautta olen osallinen Kristuksen kuolemaan. Samalle se on lempeä peili, joka myös julistaa anteeksiantoa ja ylösnousemusta.
Kiinnostavaa on, että Jeesus valitsi ruumistaan edustamaan leivän, eikä pääsiäislammasta, jota sitäkin olisi pääsiäispöydässä ollut.
Nämä eivät ole ajatuksia omasta päästäni.
Niin, Jeesuksen asettaman viimeisen aterian pointti oli siis Korinttilaiskirjeen mukaan ”te siis julistatte Herran kuolemaa, siihen asti kun hän tulee.” Kuolemistapahtumaa siis piti muistaa, sovitusta ja Pääsiäislampaan uhraamista.
Kun Jeesus sitten herätettiin kolmantena päivänä, uhrina annetulle täydelliselle ihmisruumiille oli tapahtunut jotakin: hauta oli tyhjä. Raamattu ei kerro enempää, mutta johtopäätösten teko tuskin on kiellettyä.
Jeesuksen antama uhri oli lopullista laatua, ei hän ihmisolemustaan ja siihen kuuluvaa lihaa ja verta kolmantena päivänä takaisin ottanut. Silloin kyseessä ei olisi ollut uhri vaan kolmen päivän laina. Jatko Raamatussa kertookin Kristuksen hyvin ihmiselle epätavallisista liikkeistä, vaikka Tuomakselle naulan jäljet pitikin näyttää. Näin Raamattu kuvailee Jeesuksen herättämistä: ”Hän, joka tosin kuoletettiin lihassa, mutta tehtiin eläväksi hengessä”(1.Piet3:19KR38)
Sanot Salla näkeväsi Kristuksen kuolemassa jotakin peilikuvaa ”omalle väkivaltaisuudelleni, jota kautta olen osallinen Kristuksen kuolemaan.”
Miten sinä olet osallinen Kristuksen kuolemaan? Olisi mielenkiintoista kuulla asiasta enemmän.
Kiitos Rauli, kun tulit elävöittämään meidän puolikuolleiden Lutskujen keskustelua. Sinä pakotat meidät uskon perustuksille. Muutoin kulkisimme kuka missäkin maisemissa. Ainakin aivan epäolennaisissa kysymyksissä. Tuo viittauksesi 300lv. olleeseen palaveriin herätti kiinnostukseni siihen mitä siellä oikeasti touhuttiin. Väitit kaiketi kolminaisuus opin syntyneen siellä. Ilman että sillä olisi mitään Raamatullisia perusteita. Ymmärsinkö oikein?
Ihan mukavan oloista pohdintaahan teillä luterilaisilla tuntuu olevan, mutta kiitän kohteliaisuudesta. Ja sitten tuo vaatimaton asenteesi lämmittää aivan erityisesti, yritän ottaa siitä oppia ja kuunnella entistä enemmän myös muiden lähtökohtia näissä keskusteluissa.
Ja sitten siihen, mitä väitän.
Olisi melkoisen uskaliasta ja virheellistäkin väittää, että kolminaisuusoppi on täysin ilman Raamattua kasaan kyhätty oppirakennelma. Tulkinnastahan tässä on tietenkin kyse.
Lienee täysin kaikkialla tunnustettu historiallinen tosiasia, että opetus kolmiyhteiestä Jumalasta virallistettiin 300-luvulla. Wikipedia esimerkiksi toteaa, että ”kolminaisuusoppi dogmina syntyi tarpeesta määritellä käsitteellisesti ja analyyttisesti kristillisiä totuuksia kristinuskon levitessä hellenistiseen ja roomalaiseen maailmaan.”
Pääasiassa Nikea 325 ja Konstantinopoli 381 nuijivat pöytään ne opetukset, jotka monen mielestä tänäkin päivänä muodostavat jakolinjan kristittyjen ja ei-kristittyjen välillä. Myöhemmin laaditun Athanasiuksen tunnustuksen mukaan ”Sen, joka tahtoo pelastua, on ennen kaikkea pysyttävä yhteisessä kristillisessä uskossa. Sitä on noudatettava kokonaisuudessaan ja väärentämättä. Joka ei niin tee, joutuu epäilemättä iankaikkiseen kadotukseen. Yhteinen kristillinen usko on tämä: …”
http://www.evl.fi/tunnustuskirjat/ekumeeni.html
Varmasti täällä on monia, jotka tietävät paljon pakanakeisari Konstantinus Suuren johtamasta kokoontumisesta. Siellä oli meno ja meininki melkoisen kaukana kristillisyydestä, kertovat tietolähteet yksituumaisesti. Kokouksen lopputulosta pidetään silti ”luovuttamattomien asioiden” luettelossa. Joku asiasta paremmin perillä oleva oikaiskoon, jos olen väärin informoitu. Minun käsitykseni 300-luvun kirkollishistoriasta on verraten vähäistä, mutta mielelläni sitä vähääkin tarkistan.
Kolminaisuusopissa näen ehdottoman ristiriitaisuuden Raamatun tekstin kanssa. Tämän keskustelun kannalta oleellista on se, ettei Jeesus ole Jumala vaan Jumalan Poika. Seuraavassa kaksi esimerkkiä:
Athanasiuksen mukaan ”Poika on luomaton” kun taas Raamattu kertoo Jeesuksen olevan ”Jumalan luomakunnan alku”(Ilm3:14)
Athanasius määrittelee Pojan aseman siten, että ”Poika on kaikkivaltias”, mutta Raamatussa kerrotaan aika monta kertaa, että Isä on Jeesuksen Pomo. ”Isä on minua suurempi” oli Jeesuksen mielipide maan päällä ollessaan(Joh14:28) ja taivaassa vallitsevasta hierarkiasta Raamattu kertoo, että ”Kristuksen pää on Jumala”.(1.Ko11:3)
Ylivoimaisesti paras perustelu kolminaisuusopille on mielestäni se, ”ettei ihmisjärki voi asiaa ymmärtää”. Tiedän rajoitukseni kyllä monissakin ymmärtämisissä, mutta Jumalan ylivertaisuus kaikissa asioissa Poikaansa nähden on mielestäni kaikkein kaltoin kohdeltu Jeesuksen opetus. Kolminaisuusopin kannalta lienee tuskallista esimerkiksi Jeesuksen toteamus ”Totisesti, totisesti: ei Poika voi tehdä mitään omin neuvoin, hän tekee vain sitä, mitä näkee Isän tekevän. Mitä Isä tekee, sitä tekee myös Poika.”(Joh5:19) Ei kovin tasa-arvoista kai kenenkään mielestä?
Ehkä nyt ymmärrät sen, miksi Jumalan kuolema on minulle täysin kummallinen ajatus siinä missä käsite Jumalan synnyttäjäkin.
Kyse on kuitenkin oikeasta kristillisestä uskosta, eikä niinkään opista.
Oppi ainoastaan on oikeasta uskosta lähtevä säteily. Koollekutsumisen syy oli joku harha , joka ei perustunut kristilliseen uskoon vaan pakanalliseen filosofointiin. Tämä oppi myös kielsi Jeesuksen jumalallisuuden. Samalla asettaen keskustelun Raamatun sanan yläpuolelle. Jopa Jumalan asemaan. Tälläinen oppi ei voi olla oikea. Sillä siitä puuttuu Jumalan voima.
Viki-p:eestä tutkailin noita asioita. Oli hyvä kun laitoit Rauli ottamaan asioista selvää. Nyt ymmärrän lähtökohtiasi paremmin. Kovin korkeatasoista keskustelijaa minusta et tämmöisestä kansakoulupohjaisesta voi valitettavasti saada. Suomea sentään ymmärrän. Ilmaisuni voi joskus olla heikonlaista. Kirjoitustaito kun on mitä on. Opista , tai opeista keskustelu tuskin johtaa mihinkään. Miksi keskustelisimme jonkin lähteen olemuksesta, kun voimme juoda itse lähteestä. Veden mausta saamme varman tiedon ; mikä on hyvää, tai hyljättävää.
En todellakaan ole arviomassa täällä kenenkään keskustelutaitoja, siihen eivät minun rahkeeni riitä. Ja sellainen olisi Jeesuksen antamlle mallille täysin vastakkaista, hän kun tarkkaili ihmisissä Isänsä tavoin myönteisiä piirteitä. Ps130:3) No, uskonnollisista johtajista hänellä oli kyllä varsin suoraviivaistakin sanottavaa.
Ainakin minulla, ehkä muillakin on paljon oppimista myös asenteessasi, joka on kuin Raamatun lehdiltä suoraan poimittu: ”Älkää tehkö mitään itsekkyydestä tai turhamaisuudesta, vaan olkaa nöyriä ja pitäkää kukin toista parempana kuin itseänne.”(Fil2:3)
Nämä kirkolliskokousten päätökset eivät vain oikein itseäni vakuuttele. Muinoin 300-luvulla niihin liittyi sellaisia lieveilmiöitä kuten väkivaltaa, poliittista tarkoitushakuisuutta, ja junttaaminenkin tunnettiin jo tuolloin. Otan aiheesta esimerkin, joka ei minulle sinänsä ulkopuolisena tippaakaan kuulu. Muita keskustelijoita liikuttanee sitäkin läheisemmin.
Silloin kun itse kuuluin luterlaiseen kirkkoon, naispappeus koettiin selkeästi Raamatun vastaisena. Ruotsissa sellainen jo oli, mutta se oli vaan naapurin ”edistyksellisyyttä”. Nyt taitaa olla vain pieni ja sinnikäs vähemmistö kirkolliskokouksen hyväksymää lakia ja käytäntöä vastustamassa. Osa kertoo olevansa aika tiukoilla jäätyään jälkeen kirkolliskokouksen ohjeistuksesta.
Ei liene kaukana se päivä, jolloin Pekka ja Kalle julistetaan ”Jumalan kasvojen edessä” kristilliseen avioliittoon myös Suomessa. Ja se julistus ei edellyä yhdenkään Raamatun rivin muuttamista, kirkolliskokouksen nuijankopautus kun toimii Jumalan käsikassarana.
Muistan takavuosilta erään kirkolliskokousedustajan kommentin Kotimaan palstoilta. Häntä hirvitti meno ja näin hän kärjisti: ”Odotan kauhulla hetkeä, jolloin äänestämme Jumalan olemassaolosta”.
Näillä esimerkeillä haluan vain korostaa, että vaikka Raamattu on pysyvää ja tukevaa Jumalan sanaa, eri aikoina pidettyjen kirkollisten kokoontumisten suuntaviitat voivat osoittaa mihin tahansa ilmansuuntaan.
Miten Jumala onkin onnistunut kätkemään aarteensa paskanlemuiseen peltoon. Sitä en lakkaa ihmettelemästä. Kirkossahan on moni asia päin helvettiä. Ei siis ole ihme jollet kirkon jäsenenä ole päässyt aarretta löytämään. Martti veljeni esitti , että kirkosta on joskus vaikea löytää seurakuntaa. Nenääsi pidellen sinunkin piti lähteä, kun ei elämänlähdettä löytynyt. Helppo on löytää syitä lähtemiseen. Aarteen löytämisen mahdollisuus täällä kuitenkin yhä on. Sillä puolella on monia hyviä ja houkuttavia asioita. Varsinainen aarre sieltä kuitenkin puuttuu.
Mukavan kansantajuisesti asioita kuvailit. Kaikesta näkee, että olet asioita miettinyt.
Minä en aikanaan lähtenyt kirkosta ovet paukkuen enkä nenääni pidellen. Vuosien harkinta tarvittiin, hetken hurmion varaan ei saa näin tärkeää asiaa rakentaa. Elämänantaja on lahjoittanut jo nyt paljon. Ja lupaus ikuisesta elämästä saa vastarakkauden syttymään edelleenkin.
Olen koittanut välttää Kotimaa24:n palstoilla liiallisesta kriittisyyttä kirkkoa kohtaan. Hyvä uutinen Jumalan valtakunnasta kun ei ole kriittisyyden varassa, se ei ole toisella tavalla ajattelevien tölvimistä. Kaikki me toisinaan osumme harhaan tässäkin asiassa.
Kirkon myrskyisä ajeleminen opintuulien tuiverruksessa ei tuota minulle mitään erityistä mielihyvää. Keskustellessani hyvin usien uskon asioista kirkkoon kuuluvien lähimmäisteni kanssa olohuoneen sohvalla, voin helposti todeta, että usko Jumalaan ja Raamattuun on hiipumaan päin. Hengellisen ilmapiirin sijaan kansalaiset kulkevat kohti materialistisia arvoja myös tällaisessa pikkukaupungissa. Sääli.
Siitä aarteen etsimisestä on Raamatussa muuten erinomainen kuvaus Sananlaskujen kirjassa: ”Herkistä korvasi kuulemaan viisautta, avaa sydämesi ymmärrykselle, pyydä tietoa avuksi, korota äänesi ja kutsu ymmärrystä. Etsi sitä kuin hopeaa, tavoittele niin kuin kätkettyä aarretta. Silloin tajuat, mitä on Herran pelko, opit, mitä on Jumalan tunteminen.”(San2:2-5)
Tuon ohjeen mukaisesti toimimalla voi meistä jokainen ymmärtää keskusteluotsikon sanoman. Sis sen, kuoliko meidän puolestamme Jumala vai hänen Poikansa.
Valtava aarre on olla rakkauden kohteena. Vielä suurempi aarre on Hän joka rakastaa meitä. Hänen henkilökohtainen tunteminensa tuottaa loppumatonta onnellisuutta. Siitä nousee suuri ilo. Nimi taivaan kirjoissa. mikä se parempaa voisi olla. Syvä rauha ja lepo kaikissa tilanteissa. Sydämestä nouseva halu palvella ja rakastaa jokaista, sillä rakkaudella jolla hän meitä rakastaa. jatkuva johdatus elämän jokisella askeleella. Kuoleman kohdatessa askel vain eteisetä olohuoneen puolelle. Sitä hetkeä miettiessä; sydän täyttyy ilolla. Katkeamaton yhteys. Elävä toivo. Voima elämän muutokseen. Kaikki tuo ja paljon muuta vain yhden nimen takana. Hänen nimensä on Ihmeellinen neuvonantaja Immanuel Jumala meidän kanssamme. Juuri Hän jota oppinne väittää joksikin muuksi kuin mitä Hän on.