Kolmikymmenvuotinen sota 1618-48 ja valistusfilosofian ajatus yksilön autonomiasta sekä uskonnon luonteen ymmärtäminen etupäässä kokemukseksi yliluonnollisesta puhdistetussa ”järjen” maailmassa johtivat osaltaan kirkkojen ja myös laajemmin uskonnon marginalisoitumiseen läntisessä kulttuuripiirissä. Tämä on liittynyt maallistumisen sekä sen ideologisoituneen muodon l. sekularismin esiinmarssiin, joka haluaa työntää kaiken uskontoon viittaavan pois julkisesta tilasta. Kuten Charles Taylor kirjoittaa kirjassaan A Secular Age: ”…maallistuminen pitää sisällään heikentyvän uskonnollisen uskon ja käytännön; ihmiset kääntyvät pois Jumalasta eivätkä enää käy kirkossa. Tässä mielessä läntisen Euroopan maat ovat pääosin maallistuneet – jopa ne, jotka säilyttävät jälkiä julkisesta viittaamisesta Jumalaan julkisessa tilassa.”
Viimeistään syyskuun 2001 tapahtumat osoittivat, ettei uskonto ole kadonnut arjen todellisuudesta mihinkään. Vaikka kirkot läntisessä maailmassa yleisesti ottaen ovatkin heikentyneet, kristinusko kasvaa vaikkapa Afrikassa ja Aasiassa voimakkaasti ja uskonnot yleensä ovat vahvoja tekijöitä globaalissa todellisuudessa. Läntisen modernismin ja imperialistisen globaalin kaupallisen logiikan vyörytys on yhtäältä herättänyt vastakkainasettelua ei-läntisten kulttuuripiirien kanssa, mutta myös läntisessä kulttuuripiirissä populismin ja muukalaisvihamielisyyden nousun myötä. Uskonnon läsnäolo politiikan arkipäivässä, mutta myös kiinnostus henkisyyttä kohtaan sekä vakiintuneiden uskontojen suhteellinen pysyvyys kaikesta huolimatta ovat saaneet puhumaan jälkimaallistuneesta (postsekulaaarista) ajasta, jossa uskonnottomien ja uskontoihin sitoutumattomien on opeteltava tulemaan keskenään toimeen yhteiseksi parhaaksi.
Eri puolilla maailmaa on uudessa tilanteessa hahmoteltu ”julkista teologiaa” (public theology), joka antaisi aineksia kirkoille osallistua omista lähtökohdistaan käsin yhteiskunnalliseen keskusteluun ilman että niistä tulisi jonkin ideologian juoksupoikia. Jo vanhastaan on painotettu sitä, että myös teologisessa etiikassa kysymysten oikeasta ja väärästä sekä kannanottamisen niihin tulee perustua mahdollisimman hyvään tietämykseen itse asiasta. Uskottavuus menee, kun räiskii miettimättä eri suuntiin tai on vain kuoron mukana perustelematta näkemyksiään. Kun lähtökohtia on työstetty oman itseymmärryksen pohjalta, on myös helpompi soveltaa asioita uudessa tilanteessa.
Esimerkiksi saksalaisessa kulttuuripiirissä, mutta myös Princetonissa 2007 perustetussa ”julkisen teologian maailmanlaajassa verkostossa”, ”julkinen teologia” liitetään keskeisesti Dietrich Bonhoefferin nimeen. Eläkkeellä oleva eetikko Johannes Fischer arvosteli Saksan evankelisen kirkon neuvoston pj:a piispa Heinrich Bedford-Strohmia ja tämän ”julkista teologiaa” siitä, että Bonhoefferiä käytetään tässä yhteydessä väärin. Bonhoeffer kun ei puhunut ensi sijassa julkisuudelle vaan kirkolle uskovien yhteisönä. Bedford-Strohm näkee kuitenkin teologian ja uskon julkisen ulottuvuuden olevan Bonhoefferin ajattelussa ilmeinen. Zeitzeichen-lehden kirjoituksessa hän lainaa Bonhoefferin Ethik-teosta: ”Pakomatkalla julkisesta vastakkainasettelusta saavuttaa yksi ja toinen yksityisen hyveellisyyden vapaakaupungin. … Vain itsepetoksen kustannuksella hän voi pitää sisäisen maailmansa puhtaana tahroilta.” Lisäksi B-S huomauttaa Bonhoefferin tilanteen olleen toinen diktatuurin olosuhteissa, joissa hänelle oli langetettu henkilökohtainen puhekielto.
Bonhoefferin ajattelussa julkisuus on kuitenkin sisään rakennettua. Toinen lainaus Ethik-teoksesta: ”Jumalan todellisuus ei avaudu muuten kuin, että se asettaa minut kokonaan maailman todellisuuteen. Maailman todellisuuden löydän kuitenkin aina jo kannettuna, omaksi otettuna, sovitettuna Jumalan todellisuudessa. Se Jumalan ilmoituksen salaisuus ihmisessä Jeesuksessa Kristuksessa.” Maallisuus siis pohjautuu hengellisyyteen. Bedford-Strohm viittaa myös edeltäjänsä edeltäjän Wolfgang Huberin analyysiin, jonka mukaan Bonhoefferille ”ei ole vastuullista tekoa ilman hengellistä kokemusta, poliittista toimintaa ilman spiritualiteettia, identifikaatiota toiminnassa ilman identiteetin lahjaa”. Kyse ei siis ole vain poliittisen kopioimisesta vaan orientaation löytämistä kiistanalaisissa peruskysymyksissä, jotka ovat löydettävissä julkisten keskustelujen syvyysulottuvuuksissa. Teologian tulee tehdä usein asiakysymysten taakse piileviksi jäävät eettiset syvyysulottuvuudet näkyviksi ja keskusteltaviksi. Tämä tarkoittaa sitä, että asia tulee kyetä ilmaisemaan kielellä, jonka myös henkilö, jolle uskonnollisen tradition käyttämä kieli on jäänyt vieraammaksi, voisi ymmärtää – ilman, että kielletään toiminnan uskonnollinen lähtökohta ja juuri. Hengellisesti perusteltujen ja hengelliseen profiiliin liittyvien näkemysten sisällöt tulisi tuoda julkiseen keskusteluun ymmärrettävällä tavalla.
Fischer kritisoi Bedford-Strohmia myös siitä, että ”rakkauden sijaan kultaisesta säännöstä tehdään eettinen johtonäkökulma, koska se sanoo jotain myös maalliselle järjelle”. B-S puolustaa ja konkretisoi lähtökohtaansa viittaamalla – suomalaisesta Luther-tutkimuksesta tuttuun tapaan – siihen, että kultainen sääntö pohjaa Jeesuksen sanaan: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat” (Matt.7:12). Jeesus siis summaa kristillisen etiikan tavalla, joka osoittaa, että ei ole vastakohtaisuutta uskonnollisesti perustellun rakkauden käskyn ja maallisesti sävyttyneen kultaisen säännön välillä. Toinen summa on tunnetusti rakkauden kaksoiskäsky (Matt. 22), jossa vielä selvemmin kytketään Jumala-suhde ja lähimmäissuhde toisiinsa. Tästä seuraa, että B-S:n mukaan on väärinkäsitys, että jumalanpalvelus ja hartaudenharjoitus olisivat jotenkin julkisen teologian intressin ulkopuolella. Pikemminkin on päinvastoin. Ydin on hengellisen ja eettisen ulottuvuuden erottamattomassa sidoksessa. Tätähän myös Suomessa on omalla tavallaan painotettu, kun on puhuttu Lutherin teologiasta samanaikaisesti uskon ja rakkauden teologiana.
Bedford-Strohm alleviivaakin, että tänään tarvitsemme erityisesti hengellistä uudistumista, joka tekee uskosta ja hurskaudesta avaimen täyteen elämään. Tästä ei seuraa poliittista pidättyväisyyttä, vaan uudistunut näky, myötäeläminen ja osallistuminen maailman elämän hyväksi. Näin reformaation 500-vuotismerkkivuonna on hyvä palauttaa mieliin ja pohtia uudelleen sitä perintöä, joka meillä on myös Lutherin teologian peruslähtökohdissa, jotka kytkeytyvät osaltaan myös laajemmin kristilliseen ajatusmaailmaan – esimerkkinä vaikkapa paavi Franciscuksen kirjoitukset, puheet ja puhuttelevat symboliset teot.
Tomi Karttunen sanoo kirjoituksensa lopussa:
”Näin reformaation 500-vuotismerkkivuonna on hyvä palauttaa mieliin ja pohtia uudelleen sitä perintöä, joka meillä on myös Lutherin teologian peruslähtökohdissa, jotka kytkeytyvät osaltaan myös laajemmin kristilliseen ajatusmaailmaan – esimerkkinä vaikkapa paavi Franciscuksen kirjoitukset, puheet ja puhuttelevat symboliset teot. ”
Paavi on kiistatta sanonut paljon merkittäviä asioita ja paljon hyvää. Esim. taannoinen vierailu Ruotsissa reformaation juhlallisuuksissa oli merkittävä tunnustuksen ja ystävällisyyden ele. Hän on myös ottanut eettisesti merkittävällä tavalla kantaa nykyisiin asellisiin konflikteihin ja ihmisoikeusrikkomuksiin.
Paavilta löytyy kuitenkin myös useita laajan julkisuuden saavuttaneita kannanottoja, jotka ilmentävät kristillistä perinnettä (sekä katolista että luterilaista), mutta joita on syytä arvioida kriittisesti. Yksi esimerkki:
http://yle.fi/uutiset/3-7786173
Aivan totta, että inhimillisestä näkökulmasta meidän jokaisen toiminnasta ja ajattelusta löytyy myös puutteita. Suuri linja on kuitenkin rohkaiseva.
Meidän jokaisen toiminnasta löytyy puutteita, se on totta. Paavi on globaalina vaikuttajana, auktoriteettina ja toimijana kuitenkin aivan eri luokkaa kuin ”meistä jokainen”, eikä hänen ongelmallisia julkisia puheenvuorojaan siten mielestäni pitäisi vähätellä tyyliin”meillä kaikilla on puutteemme”. Paavilla on suuri vastuu antaessaan esimerkiksi lastenkasvatusta (tässä tapauksessa piiskaamista) koskevia ohjeita. Maailmassa on miljoonia katolisia jotka ohjautuvat hänen kaitsentansa ja ohjeittensa mukaan. Jos hän näyttää vihreää valoa lasten piiskaamiselle kasvatuskeinona niin sillä saattaa olla hyvin suuri merkitys piiskattavien lasten kannalta. Etenkin kun suuri osa maailman katolisista asuu maissa joiden lainsäädäntö ei kiellä lasten ruumiillista kuritusta. Paavin ohjeet saattavat hyvinkin rohkaista katolisia vanhempia kurittamaan lapsiaan, etenkin siellä missä laki ei sitä kiellä, missä uskonnollisten auktoriteettien asema on vahva, ihmisillä on alhainen koulutustaso, ja missä perheitä ei yhteiskunnan taholta valisteta ruumiillisen kurituksen vahingollisuudesta.
Kiitoksia kirkon ulkoasiain osaston teologisen tiedotuslehti Reseption päätoimittajalle blogista. Lueskelin nettilehteä ja olen hyvilläni kirkon/kirkkojen globaalin ekumenian kehitysaskelista.
Pahoillani olen ”umpikonservatiiviksi” kasvaneena entisenä ortodoksikirkon jäsenenä uuden tasa-arvovaltuutetunkin kannattamasta sukupuolineutraalin avioliiton mahduttamisesta kirkon Traditioon.
Kun luottamuspääomaa poliittisiin päätöksentekijöihin ei ole, kuvittelen kirkkojen tulevaisuudessa täyttyvän biologisesti ”tieteellisesti todistetun” 30:n sukupuolen edustajasta, käsityksen ihmisestä vain yhtenä muiden eläinten kaltaisena eläinlajina yleistyvän ja myös Isä meidän –rukouksen ja kymmeneen käskyyn kuuluvan Kunnioita isääsi ja äitiäsi –käskyn poistuvan vanhentunutta perheyhteisöllisyyttä ja heteronormatiivisuutta edustavina. Jos niin tapahtuu, niin onneksi kirkosta voi erota ja tehdä tilaa heidän Traditioilleen.
Niin, tarkastelunäkökulmaa ei tulisi liiaksi kapeuttaa suomalaiseen ja globaaliin valtavirran mediatodellisuuteen ja kuvitella, että se on koko totuus. Vastareaktioita tällaiselle ajattelulle on, kuten tiedämme, olemassa, eikä lukkiutuneiden ääriasenteiden kamppailu lupaa hyvää. Ei voida lähteä siitä, että kirkon uskoa lähdettäisiin kulloisenkin ideologian mukaan muuttamaan. Siitä on varoittavia esimerkkejä. Silti pitäisi löytää keino ilmaista aidosti kunnioitusta jokaista ihmistä ja hänen elämäntilannettaan kohtaan, niin ettei se jää vain sanahelinäksi. Kunnioittavaa keskustelua tarvitaan, eikä se saa olla vain väsytystaktiikkaa tai eriävien näkökulmien kätkemistä ja pakkokeinoin jyräämistä etukäteen tiedettyä maalia kohti. Kestävin totuus voittakoon – totuus ja armo.
Tomi Karttunen kirjoittaa:
”Ei voida lähteä siitä, että kirkon uskoa lähdettäisiin kulloisenkin ideologian mukaan muuttamaan. Siitä on varoittavia esimerkkejä. ”
Sokea ja epäkriittinen mukautuminen kulloiseenkin vallitsevaan ideologiaan on tietysti huono juttu. Itsekritiikitön perinteisiin sitoutuminen on sekin huono juttu.
Kiitos Tomille blogikirjoituksesta. Toteat sen, että globaalissa etelässä kristinusko elää ja voi hyvin, vaikka pohjoisessa monet kirkot kamppailevat tilasta ja jäsenistä. Reformaation merkkivuosi muistuttaa paluusta alkuperäiseen uskoon ja sen voimaan. Hnegellinen uudistuminen voi siis olla tienä myös kirkkojen uudistumiselle.