Luin ammulla taas yhtä hengellistä kirjaa ja siinä sanottiin näin:
”Varmaa on siis se, ettei kukaan sellainen saa Jumalan armoa, joka ei janoa ja kaipaa sitä…”
Aika järisyttävä ajatus, mutta näin hän se on. Presidenttikään ei voi armahtaa kuin sen, joka armahdusta pyytää. Mitään muuta lakiin perustuvaa vaatimusta ei aseteta. Näin käsitän asian. Korjatkoon lakimiehet asian, jos olen väärässä.
Sama periaate koskee Jumalan armoa. Se ei kuulu kenellekään sellaiselle, jolta Jumalan laki voi vielä jotain vaatia. Jos laki voi vaatia jotain, niin armo on tarpeeton. Silloinhan lain vaatimukset täyttämällä selviäisi kuiville.
Jos joku voi täyttää Jumalan lain vaatimukset, niin mihin hän sen lisäksi vielä armoa tarvitsee. Siinä tilanteessa ei armoa kukaan edes anoisi, eikä sitä silloin myöskään voisi saada. Jollei mitään hätää ole, niin armoon on turha vedota.
Nyt kun koko maailman synti on laitettu Vapahtajamme päälle niin sovitus kaikesta pahasta on jo toimitettu. Jeesus tuli synniksi, niin hän otti koko syntikuorman kannettavakseen. Kenenkään ei tarvitsisi jäädä tulevan tuomion alle. Jokaisen tarvitsisi ainoastaan anoa armahdusta vedoten tähän lupaukseen. Armo kuuluu jokaiselle, joka sitä anoo, mutta ei yhdellekään niistä, jotka ei sitä halua.
Sytinen anteeksisaamisen mahdollisuus on kuin lottovoitto.
Rahoja ei voi saada, jollei niitä lunasta itselleen. ( Taitaa siihenkin olla jo mahdollisuus.) Jumalan armon saamiseen taas ei. Se ei tule, niin kuin Manulle illallinen.
Jumalan armoa ei voi tietenkään saada, jollei sitä halua. Armo on tarjolla kaikille, mutta vain ne, jotka sen itselleen tahtovat, vain he sen voivat saada. Jotenkin luulisi, että asia olisi aivan selvä, että muilla ei voi olla mitään osuutta tähän armoon.
En malta olla ottamatta kantaa tuohon, mitä Riitta Sistonen toteaa tekojen esilläpitämisestä. Taitaa olla niin, että tuon ns. ” tekojen kierteen” aloitti jo Kain, kun hänen uhrinsa ei kelvannut Jumalalle, josta sitten seurasi ensimmäinen velisurma. Kyllä me tiedämme kokemuksesta, miten vaikea on ottaa jotakin vastaan armosta ja olemme tarjoamassa armonantajalle heti jotakin hyvitystä.
Kun Jeesus puhdisti 10 spitalista vain yksi palasi takaisin ja ylisti Jumalaa suurella äänellä ja lankesi kasvoilleen hänen jalkojensa juureen ja kiitti häntä. Ja Jeesus sanoi hänelle: ”Nouse ja mene; sinun uskosi on sinut pelastanut.” (Luk17) Mitä tuo mies teki? Palasi takaisin ja kiitti! Siinä oli hänen tekonsa. Valittaen pitää todeta, kuinka tuo kiitos onkaan monesti lujassa ja valitus ja parku vallitsevat varsinkin ristin alla, kun vanha aatami saa oikeutetusti selkäänsä. Vaan vanha aatami ei pyhity, se on turha luulo. Synti on siinä kiinni, kuin täi tervassa (Rom7).
Mitä vielä uskoon tulee, Luther kirjoittaa mm. ”Usko on siis siis Jumalaan kohdistuva luja ja varma ajatus tai luottamus, että hän on suosiollinen Kristuksen tähden ja Kristuksen tähden ajattelee meistä rauhan, ei tuskan ja vihan ajatuksia. Sillä Aabrahamille ei myönnetä vanhurskautta
toiminnan vaan uskon nojalla. Eikä sitä kuitenkaan myönnetä uskolle, ikäänkuin se olisi meidän työtämme, vaan se annetaan Jumalan ajatuksen vuoksi, jonka usko käsittää ” (WA 42, 564).
Edelleen Luther toteaa : ”Jos tahdot pelastua, sinun on aloitettava uskosta sanaan (joka on Jumalan teko) ja sakramenteihin ilman mitään tekoja; teot taas seuraavat kyllä uskoa, kunhan et halveksi uskoa.”
Tähän liittyen Luther kirjoittaa: ”Uskominen näin on kaikista teoista ylevin ja vaikein, vaikka sinun olisi oltava vailla kaikkea muuta.” (WA 6, 530). Huomaammeko siis tämän, mitä tässä sanotaan. – Uskominen on teoista kaikista ylevin ja vaikein -, johon myös Pekka Veli viittaa. Se on siten suurin ja vaikein teko, kun se pitää yksin Jumalan totuudellisena ja uskoo hänen sanaansa. Meidän lankeemuksemme on kuitenkin aina uskon esteenä ja tuo ”Helvetin enkeli” on aina kimpussamme kuiskaten korvaamme; ”onko Jumala todella sanonut?”
Kiitos Kosti näistä uskoani ravitsevista sanoista.
Kiitos Pekka Veli mahdollisuudesta kommentointiin. Usko on pohjimmiltaan tavattoman yksinkertainen asia, sillä sanoohan Jeesus itse: ”Usko ainoastaan, niin sinä pelastut.” Ei kuitenkaan opetuslapsienkaan ollut helppo uskoa myrskyisellä Genesaretin järvellä ja hädissään he huusivat: ”Auta Herra me hukumme!” Jumala on luvannut auttaa meitä hädässämme ja hän auttaa meitä jokaista aivan varmasti, jos ei heti niin hetken päästä. Ja mikäli ei hetken päästä, niin hänen apunsa saapuu oikeaan aikaan silloin, kun on Jumalan aika. Tässä meidän uskomme joutuu koetteelle, mutta turvatkaamme lujasti uskossa Jumalan lupauksiin, vaikka näyttäisi ja tuntuisi aivan toiselta. Kuten Jeesus sanoo: autuaita ne jotka eivät näe, mutta kuitenkin uskovat. Näin uskossa odotamme Jumalan lupauksen toteutumista, mikä meidän hätämme sitten onkaan.
200 klikkausta vuorokaudessa, joten lukijoita on.
Näin se minunkin mielestäni on kuten Kosti Vasumäki Lutheria lainaten kirjoittaa.
Aiemmin kirjoitin sitaatin Lutherin kirjasta ”Puhe hyvistä teoista”. Luther kirjoittaa heti ensimmäiseksi, että ensimmäinen hyvä teko on: ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Älä pidä muita Jumalia”.
”Usko Kristukseen on teko, joka tekee muista teoista hyviä. ”Usko ei ole hyve toisten joukossa eikä sieluntila. Se, että tästä harvoin kuulee puhuttavan ja että jotkut haukkuvat tämän vuoksi minua kerettiläiseksi, johtuu siitä, että he eivät sokean järkensä ja pakanallisen oppinsa vuoksi ole asettaneet usko toisen ’hyveiden’ yläpuolelle, vaan niiden rinnalle, ja ovat määritelleet sen omaksi, kaikista muista hyveistä poikkeavaksi erilliseksi teoksi. Todellisuudessa usko kuitenkin yksin tekee muista teoista hyviä, otollisia ja arvokkaita sen johdosta, että se panee luottamuksensa Jumalaan eikä epäile sitä, että kaikki mitä ihminen Jumalan edessä tekee, on hyvää. Eivätpä he ole edes antaneet uskon pysyä tekona, vaan ovat tehneet siitä – kuten he sitä nimittävät – habituksen (sieluntilan), vaikka koko Raamattu ei anna hyvän, jumalallisen teon nimeä muuta kuin yksin uskolle. Siten ei ole ollenkaan ihmeellistä, että näistä ihmisistä on tullut sokeita sokeiden taluttajia (Matt. 15:14). Tämä usko tuo mukanaan rakkauden, rauhan, ilon ja toivon, sillä Jumala antaa jokaiselle, joka häneen uskoo, heti Pyhän Henkensä. Paavali sanoo: ’Te ette ole saaneet Henkeä lain teoista vaan uskossa kuulemisesta’. Gal. 3:2).
Ja kiitos Kosti Vasumaa kun selvensit, että tuo tekojen esille tuominen liittyy nimenomaan syntiinlankeemuksessa saatuun turmeltuneeseen ihmisluontoon!
Se on juuri sitä, että ihminen ei halua tulla mitättömäksi Jumalan edessä, vaan yrittää löytää itsestään jatkuvasti jotain hyvää Jumalalle kelpaavaa. Siis tarkoitan jotain joka on vanhurskauttavan uskon ulkopuolelta tulevaa, ihmisestä itsestään tulevaa Jumalalle kelpaavaa. Tämä mitättömäksi ja tyhjäksi tuleminen jo täällä aiemmissa kommenteissa teilattiin kun sitä esitin.
Itse kun on kerran kokenut ja tajunnut oman asemansa ja mahdollisuutensa pyhän Jumalan edessä, niin se mullistaa uskon. Se on vasta varsinainen uskoontulo. Pääsee armosta osalliseksi Jumalan lapsen vapauteen kun voin armosta omistaa Kristuksen vanhurskauden itselleen.
Riitta Sistonen, jostain syystä tuo Kain tuli mieleeni, kun hänen uhrinsa/tekonsa ei kelvannut Herralle. Muistin vasta nyt, että Luher on tuossa Genesis-kommentaarissaan selittänyt tuota Kainin uhria ja sitä, miksi se ei kelvannut Jumalalle. Syntiinlankeemus on tietysti taustalla ja Luhter toteaakin, että vaikka Kain oli esikoinen, hän ei uskonut Jumalan lupaukseen mutta uhraa kuitenkin. Herra ei kuitenkaan katso hänen tekoonsa, kun Kain suorittaa sen epäuskossa. Mutta tästä Luther enemmän.
Riitta: ”Itse kun on kerran kokenut ja tajunnut oman asemansa ja mahdollisuutensa pyhän Jumalan edessä, niin se mullistaa uskon. Se on vasta varsinainen uskoontulo.”
Rukoilevaisuudessa on opetettu, ”ensin tuli synti synniksi, mutta sitte tuli jumalisuus synniksi.” Toisesta heräämisestä käytetään nimitystä hurskas herääminen, jolloin ihminen ymmärtää, että hänen on mahdotonta tulla autuaaksi omalla hengellisyydellä, rukouksilla, ynnä muulla. Tässä kohdassa omat työt näkyvät laskelmointina ja omana hurskautena, ja se kaikki puistattaa sekä kuvottaa kristittyä. Jotkut lyövät hanskat naulaan tässä vaiheessa todeten, että ei minusta ole kristityksi, joillekin toisille avautuu armo; Kristus on sovittanut jopa minun hengellisen elämäni vilpillisyyden, Hän on minun uskoni alkaja ja täyttäjä. Hän on ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu.
Kaikessa yksinkertaisuudessaan: armo ei olisi armoa, jos se saadaan ansioista. Armo= ansioton rakkaus meidän osaksemme.
Voi näitä teologian kiemuroita. Miksi kristityille pitää selittämällä selittää, että usko ei ole mikään teko? Jos ajatellaan uskomista johonkin ihan ”maallisesti”: ”uskon mitä sanot”, ”uskon, että huomenna sataa”, ”uskon hänen puhuvan totta”. Eihän tule mieleenkään, että usko olisi ”teko”. Miksi me teologisesti väittelemme siitä? Usko on uskomista, ei tekemistä.
Kari Roos, olen samaa mieltä siitä, että usko on uskomista, ei tekemistä. Mutta jostain syystä apostoli Paavalikin joutui selittämään miten pelastus on yksin uskosta ei teoista. Olisikohan tässä kuitenkin jotakin tekemistä syntiinlankeemuksella ja sillä persoonalla, joka yrittää vääntää uskon ihmisen omaksi ansioksi ainakin osittain, jos ei kokonaan.
Klassinen, luterilainen kristillinen dogmatiikka erottaa vanhuskauden ja teot. Tässä kuvaus, lopussa viite.
” Pyhitys ja hyvät teot eivät ole välttämättömät autuuteen. Tämä on Raamatun oppi, koska se sanoo, ettei uskolle heti ensi hetkestä alkaen kuulu ainoastaan syntien anteeksiantamus, vaan myös pelastus, eikä tässä siis lainkaan oteta lukuun pyhitystä ja hyviä tekoja (Room. 4:6; Ef. 2:8; vrt. Yksim. Ohje, M. 531, 7; suom. 437). Myöskin paranneltu majorilaisuus, jonka mukaan hyvät teot tosin eivät ole välttämättömät autuuden saavuttamiseen, mutta kyllä sen säilyttämiseen, on raamatunvastainen; senkin näet kumoavat ne raamatunlauseet, joissa uskolle luvataan autuus omaksi ensi hetkestä alkaen. Jos oletetaan, että teot ovat takeena autuuden säilyttämisestä, joudumme siihen merkilliseen tilanteeseen, että usko yksin muka tarttuisi vanhurskauteen ja pelastukseen, mutta sitten luovuttaisi tehtävänsä teoille, niin että näiden siitä lähtien olisi pidettävä voimassa uskoa, saatua vanhurskautta ja autuutta (Yksim. Ohje, M. 631, 34; suom. 504). Siitä olisi seurauksena tavallaan uskon viraltapano pelastuksen saavuttamisen välineenä. Mutta Raamatun mukaan ei ainoastaan armontilan alku tapahdu uskon välityksellä, vaan myös sen säilyminen (Room. 5:1 ss.; Kol. 1:22 – 23; 1. Piet. 1:5). Lyhyesti sanottuna on raamatunvastaista puhua hyvien tekojen välttämättömyydestä, olipa sitten kysymys autuuden saavuttamisesta tai sen säilyttämisestä.” ( Frans Pieper).
Tässä tulee hyvin esille se, että teoilla ei ole mitään vaikutusta pelastukseen, ei ennen uskoon tuloa eikä sen jälkeen. Seuraavaksi Pieper kuitenkin kirjoittaa seuraavasti, joka on ristiriidassa edellisen kanssa;
”Raamattu opettaa selvästi, että pahat teot tekevät tyhjäksi uskon. Raamattu sanoo sellaisten ihmisten, jotka pahoilla teoillaan karkottavat hyvän omantunnon, joutuneen uskossaan haaksirikkoon (1. Tim. 1:18 – 20; 2. Tim. 2:16 – 18). Yksimielisyyden Ohje viittaa vielä lisäksi sellaisiin kohtiin kuin 1. Kor. 6:9 ss.; Gal. 5:21; Ef. 5:5; Room. 8:13; Kol. 3:6 (M. 630, 31 s.; suom. 504). Raamattu ilmaisee meille syynkin, miksi pahat teot tekevät uskon tyhjäksi. Ihminen ei ole uskon causa efficiens ihmissydämessä, vaan Pyhä Henki. Koska nyt pahat teot saattavat Pyhän Hengen murheelliseksi ja hän lopulta väistyy sydämestä, tekevät pahat teot uskon tyhjäksi (Ef. 4:30). Pyhä Henki, joka on uskon myötä tullut ihmissydämeen, on sekä uskon Henki (2. Kor. 4:13) että samoin myös pyhityksen ja hyvien tekojen Henki (Gal. 5:22). Hän kehottaa ja kannustaa sisäisesti lakkaamatta ihmistä välttämään pahaa ja tekemään hyvää (Room. 8:9,14). Jos kuitenkin Pyhää Henkeä itsepintaisesti estetään toteuttamasta tätä puolta työssään, hän lakkaa myös vaikuttamasta uskoa. Tällä tavoin pahat teot epäilemättä tekevät tyhjäksi uskon.” ( Frans Pieper, Kristillinen Dogmatiikka)
Vastaavat lauselmat ovat löydettävissä luterilaisista formuloista, jonka pohjalta Pieper asiaa käsitteleekin. Tässä näkyy mielestäni heikko heijastuma yhtenäisen kirkon ajoista jolloin armosta, vanhurskaudesta ja teoista opetettiin eri tavalla kuin mitä uskonpuhdistus opetti. Tässä tulee esille hyvin se ajatus, luterilainen ajatus, jos armo on pelkästään ajatus, filosofinen käsite, joka antaa minulle anteeksiannon varmuuden, elämäntavalla ei ole toiminnallisesti merkitystä. Mutta jos armo ymmärretään jumalallisen elämän konkreettiseksi ja elämää antavaksi lahjaksi, osallistumiseksi Jumalan elämään, silloin on kysymys jostain aivan muusta.
”Ennen suurta skismaa ja kirkon jakaantumista, idässä ja lännessä oli olemassa yhteinen opetus armosta, samoin kuin kaikkien muidenkin uskon oppien kohdalla. Kuitenkin lännessä esiintyi opetuksia, jotka muuttivat käsitystä armosta. Jotkut sanovat, että autuas Augustinus avasi oven myöhemmille, nykyaikaisille opetuksille, jotka tunkeutuivat länteen. Mutta tämä tapahtui vähitellen.” ( Raimo Sistonen, https://www.tsasouna.net/FI/2018/02/27/armosta-2/. Tämä voi pitää täysin paikkansa, onhan luterilaisessa tunnustuksessa lainattu noin 30 kertaa pyhän Augustinuksen tekstejä https://www.suomenpatristinenseura.fi/julkaisut/spf8/, s,111)
” Uskonpuhdistuksen aikana Lutherin ja Calvinin opetukset armosta olivat reaktio katolisen kirkon skolastista, akateemista opetusta vastaan. Martti Luther reagoi ensisijaisesti opetukseen aneista, mikä vaikutti siltä, että pelastuksen voisi hankkia tekojen avulla. Rooman kirkko opettaa, että se jakaa Kristuksen äärettömiä ansioita eli armoa ja pyhien käyttämättömiä ja ylimääräisiä ansioita,joita yhdessä nimitetään ”hyvien tekojen varastoksi”, uskovaisille lempeytenä. Se opettaa, että aneet poistavat synnin aiheuttaman ajallisen rangaistuksen ja siten vähentävät aikaa, jonka mahdollisesti joutuisi viettämään kiirastulessa kuoleman jälkeen. Tätä käytäntöä vastaan Luther alkoi opettaa pelastuksesta, joka tapahtuu ”yksin armosta”, mikä on toinen ei-raamatullinen opetus. Tämä opetus oli sekä Lutherin että Calvinin uskoa siihen, että Jumalan kuva ihmisessä katosi, kun Aadam syntiinlankeemuksessa teki syntiä. Tästä johtuen ihminen ei kykene tekemään hyvää; hän voi vain tehdä syntiä. Jos tämä on totta, pelastus on kokonaan Jumalan työtä. Ihminen ei voi vaikuttaa omaan pelastukseensa. Armo merkitsisi olennaisilta osin juridista, oikeudellista vapautusta syyllisyydestä, jota Luther kutsui ”vanhurskautumiseksi yksin uskosta”. ( Näin mm. Raimo Sistonen, https://www.tsasouna.net/FI/2018/02/27/armosta-2/) tuo artikkeli kannattaa muutenkin lukea niin asia hahmottuu paremmin.
Keskustelu on mielekästä, sillä tekojen ja armon välinen suhde on meille, kuin taiteilua miekanterällä, josta voi kaatua helposti, joko oikealle tai vasemmalle. Tarkkana kuin porkkana täytyy asiassa jatkuvasti olla.
Olen samaa mieltä kuin Pekka Veli, että epäuskon takia me armon kadotamme. Kukapa meistä ei olisi myös tänään tehnyt pahaa, jos ei teoissa ja sanoissa niin ajatuksissa, joten en näe ristiriitaa sen kanssa mitä Pieper sanoo tuossa edellä vanhurskauttavasta uskosta. En ole juurikaan tuohon dogmatiikkaan tutustunut. Oppi on siinä vedetty hieman liian kireälle.
Sami, tuot myös esille käsityksen, että luterilainen ajatus armosta olisi pelkästään filosofinen käsite vailla konkreettista sisältöä, joka antaisi myös pelastusvarmuuden mutta ei sitten muuta. Olisiko luterilainen käsitys Jumalan armosta sentään näin kevyellä pohjalla. Epäilen, ettei Luther olisi kyseisellä ”filosofisella ajatuksella armosta” kyennyt puolustautumaan Wormsin valtiopäivillä, vaan olisi joutunut peruuttamaan kirjoituksensa.
”Ei ole olemassa ”järjestelmää” armon hankkimiseksi, koska on kysymys ihmisten sydämistä, sisäisistä tapahtumista. Voinee kuitenkin sanoa, että Jumala on kirkon sisällä ja sen kautta laatinut ”reseptin”, jonka mukaan aloitamme täyttämällä Herran käskyt- rakastamalla Jumalaa, rakastamalla lähimmäistämme, rakastamalla vihollisiamme, kääntämällä toisen poskemme ja etsimällä sellaisia hyveitä, joita Kristus luettelee ”autuuden lauseissa” jne. Tämä elämäntapa avaa sydämet jumalalliselle armolle.” (Raimo Sistonen)
Tuo edellinen ”armon hankkiminen” tarkoittaa mielestäni sitä, että ennen tuota Jumalan pitää puhdistaa sydämemme uskolla. Yrittihän Lutherkin elää luostarissa, kuten kunnon munkin kuuluukin rukoillen itsensä sairaaksi, että hän ei saanut viiteen vuorokauteen nukuttua. Rukousrästejä jäi niin paljon täyttämättä, ettei siitä enää mitään tullut, joten hän heitti ne tikapuut sikseen.
Kosti kirjoitat;
”Tuo edellinen “armon hankkiminen” tarkoittaa mielestäni sitä, että ennen tuota Jumalan pitää puhdistaa sydämemme uskolla. Yrittihän Lutherkin elää luostarissa, kuten kunnon munkin kuuluukin rukoillen itsensä sairaaksi, että hän ei saanut viiteen vuorokauteen nukuttua. Rukousrästejä jäi niin paljon täyttämättä, ettei siitä enää mitään tullut, joten hän heitti ne tikapuut sikseen.”
Tässä olen informoitu väärin ” armon hankimisen suhteen”. Raimo Sissonen puhuu tässä Jumalan luomattomista energioista eli tästä askeettisesta elämässä joka läpäisee idän kirkon kristillisyyden. Tällä ei ole mitään tekemistä lutherin luostarikokemusten kanssa.
Pahat teot eivät poista armoa, vaan epäusko, joka saa aikaan pahat teotkin. Jos pahat teot veisivät meiltä armon, niin kukaan ei voisi pelastua. Toisaalta väite, että emme voi mitään hyvää tehdä on ristiriidassa sen kanssa, että Jumala on luonut meidät nimenomaan niitä hyviä töitä varten.
Oman hengellisyyden ihailu ja omiin hyvin tekoihin luottaminen pelastuksen perustana voivat myös langettaa pois armosta.
Vrt. edellä Kostin viittaus Kainiin.
Täällä hyvä keskustelu jatkuu…
Lähtökohtaisesti Raamatusta nousee esiin ihmiskuva, joka ei ole kovin suosittu, varsinkaan nykyaikaan, tosin ei Jeesuksen aikalaisetkaan kovin hyvin kestäneet Jeesuksen puheita, kun sanoi: ” Jos siis te, jotka olette pahoja, osaatte antaa lapsillenne hyviä lahjoja” Pahat ihmiset voivat siis tehdä hyvää, mutta se ei tee ihmisistä hyviä.
Raamattu myös selkeästi rinnastaa käsitteet: Totuus ja valhe, hyvä ja paha.
Tunnustamalla ihmisen pahuuden, ihminen tavallaan on Jumalan kanssa samaa mieltä ja se on Jumalan mielenmukaista (vanhurskasta) ja hyvä ihmiselle. Kun taas, joka kieltää pahuuden ihmisessä, taistelee tavallaan totuutta vastaan ja elää näin ollen valheessa ja on erimieltä Jumalan kanssa. Emme varsinaisesti ole enää Jumalan kuvia, vaan Adamin kuvan kaltaisia. (1.Moos.5:1-3) Kyse on hyvän ja pahan tiedon kanssa elämisestä. Tiedämme hyvän ja pahan, mutta emme ole enää vapaita tekemään vain hyvää, tai paremmin sanottuna voima puuttuu, lihan heikkouden tähden.
Kreikan kielessä ”tunnustaminen” on nimeomaan samanmielisyyttä, se ei ole pelkästään jonkun asian myöntämistä, vaan se on alistumista toisen mielipiteeseen ja hyväksymistä se oikeaksi. Ei siis niin, että minulla on minun mielipide ja sinulla sinun mielipide ja kumpikin pitäytyvät omassa ja elämä jatkuu kaikessa rauhassa, vaan synnin tunnustaminen on myös, että nähdään oma vääryys suhteessa Jumalan oikeaan. Tämä on ylpeälle mahdotonta. (Kain ei katunut, vaan käänsi selkänsä ja lähti pois Jumalan silmien alta)
Kun siis tunnustamme syntimme Jumalalle, niin olemme Hänen kanssaan samanmielisiä (vanhurskaita) ja näin me elämme myös sellaisessa totuudessa ja ihmiskuvasta, jonka Raamattu meidän eteemme maalaa.
Yksinkertaistaen, ihmiskuvamme on Kristittynä nyrjähtänyt ja valheellinen, jos emme näe omaa raadollisuuttamme ja tunnusta sitä. Luonnollinen ihminen taas pitää ihmistä hyvänä ja kaikkeen hyvään pystyvänä ja elää näin ollen valheellisesta ihmiskuvasta käsin, eikä tunnusta sokeuttaan ja elää sen mukaan. (Matt.6:23)
Ristiriita sekulaarin ja Kristillisen ihmiskuvan kanssa juontuu siis paljolti siitä, että perisyntiä ei tunneta ja tunnusteta. Hämmentävintä onkin, että monet Kristityksi tunnustavat eivät tunnusta perisyntiä, josta kaikki pahat teot syvyydeltään maailmassa juontuu.
Onkin hyvä kysyä, miksi ihmiselle täytyy alusta asti opettaa hyvän tekemistä, jos me siihen luonnostaan kykenemme ja vastaavasti, miksi me opimme luonnostamme tekemään pahaa, ilman, että meille kukaan sitä opettaa… Ja lopulta miksi meille yleensä täytyy sanoa: ”Rakastakaa toisianne”, jos me luonnostamme jo niin teemme?
Kun lainasin Lutherin esitystä Puhe hyvistä teoista, mietin myös sitä, että aina on opetettu että usko ei ole teko. Luther kuitenkin tähdentää, että tässä teossa tulisi kaikkien toisten tekojen syntyä ja ikään kuin saada lainaksi uskolta hyvä olemus, joka voisi virrata myös muihin tekoihin.
Luther ottaa lähtökohdaksi Joh. 6:28-29, jossa juutalaiset kysyivät Jeesukselta ”Mitä meidän pitää tekemän, että me Jumalan tekoja tekisimme. Jeesus vastasi: Se on Jumalan teko, että uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt.”
Ehkä joku teologi voi ottaa tähän kantaa onko usko teko vai ei? Useat täällä kuitenkin olivat eri mieltä Lutherin ja Jeesuksen sanojen kanssa.
En ole teologi, mutta edellä on selvästi sanottu, mikä on Jumalan teko, se, että me uskomme. Se ei ole meidän tekoamme, usko on annettu ylhäältä, Jumalan toimesta, lahjaksi meille.
Näin tietenkin on, että se on Jumalan teko, että me uskomme häneen. Tuossa lainaamassani kohdassa Luther kirjoittaa uskosta, että ”se on teoista ylevin ja vaikein”, mutta nähdäkseni hän tarkoittaa vain sitä, että se on suurin asia, että me uskomme yksin Jumalaan ja hänen sanaansa. Näin ainakin itse tuon Lutherin tekstin ymmärrän.
Ajattelen itse tosiaan tämän asian ihan ”maalaisjärjellä”, en teologisesti, että ei usko johonkin mitenkään voi olla meidän tekomme. Toki se voi olla Jumalan teko, että Hän antaa meille uskon, mutta se on mielestäni eri asia.