Viime vuosisadalta alkaen on vähitellen totuttu siihen, että eksegeettisesti suuntautuneet tutkijat julkaisevat aina välillä Raamattuun liittyviä paljastus- ja kohukirjoja. Ville Mäkipellon, Juha Pakkalan ja Raimo Hakolan uusin tällainen: Jumalan synty: Isän ja Pojan vaiettu historia on pääsiäisen alla nyt esillä kaikkialla. Satuin lukemaan teoksesta Kari Latvuksen Vartija-lehteen kirjoittaman esittelyn. Esittely on asiallinen, mutta eräs kohta siinä jäi pohdituttamaan. Latvuksen mukaan nimittäin ”[t]eologisen tutkimuksen ja käytännön seurakuntatyön välimatka on nykyisin kovin suuri ja populaaria tiedonvälitystä tarvitaan.” Ajatus siis lienee, että tutkimus on kertonut jotakin uutta Israelin Jumalan ja Jeesuksen jumaluuden kehittymisestä, ja tämä pitäisi huomioida jotenkin seurakunnassa.
Latvus käyttää kirjoituksessaan termiä ”välimatka”. Välimatka soveltuu kuitenkin mittaamaan vain samalla koordinaatistolla sijaitsevien pisteiden etäisyyttä.
Itse ajattelen, että seurakuntatyö ja kirja eivät sijaitse tällaisella samalla koordinaatistolla, vaan aivan omissa avaruuksissaan. Kirjalla ei ole mielestäni seurakuntatyölle mitään suoraa relevanssia. Ennitään jonkinlaisena aatedialogin virikemateriaalina se voisi toimia. Seuraavassa pyrin kuvaamaan, miksi.
Mielen, eikun Jumalan, kieltäminen
Mäkipellon, Pakkalan ja Hakolan kirja edustaa niin sanottua uskontohistoriallista tutkimusta. Siinä uskontoja ja niiden parissa syntyneitä dokumentteja tarkastellaan lähtökohtaisesti naturalistisesti, historian prosessien kautta kehittyneinä kultturirakennelmina. Lisäksi näitä kehitysprosesseja ei kyetä yleensä osoittamaan, vaan niistä luodaan enemmän tai vähemmän perusteltuja hypoteeseja. Uskonnoilla ei lähestymistavassa ole mitään transsendenttia viittauskohdetta. Ja vaikka sillä sellainen olisi, tällä ei prosessin kannalta mitään relevanssia, eikä sitä voitaisi periaatteessakaan tieteellisillä metodeilla tavoittaa.
Seurakunnan ja sen työn lähtökohta ja lähtöoletus taas on Kolmiyhteinen Jumala ja inkarnaatio. Inkarnaatiossa ja sen ’jatkeessa’, Raamatun vaikuttavassa sanassa, kirkossa ja sen sakramenteissa Jumala tulee läsnäolevaksi todellisuuteen tavalla, joka on samanaikaisesti kätkettyä mutta vaikuttavaa. Kirkon tapa lukea Raamattua sisältää suuren joukon oletuksia mm. inspiraatiosta, Raamatun tekstien varsinaisesta viittaus- ja merkityssisällöstä, tulkintaprosessista ja vaikutustavasta, joita ei voi verifioida eikä falsifioida naturalistisin menetelmin. Kirkko itse tunnustaa tämän ja sen elämä perustuu tähän. Sanalla, Raamatulla, jota näissä yhteisöissä tutkitaan, on maailmassa kenties jonkinlainen sama materiaalinen ekstensio, mutta niiden intensio, kohde, tarkoite ja kokonaisobjekti, on täysin erilainen. Puhuessaan samasta asiasta ne eivät intensiossa tavoita lainkaan toisiaan.
Asia on kätevää havainnollistaa analogialla mielenfilosofiasta. Mielenfilosofia ja aivotutkimus tutkivat kenties jossakin määrin samaa kohdetta, joka saattaa ristetä konkreettisissa ihmisaivoissa. Se, mitä ne varsinaisesti pitävät kohteenaan on kuitenkin täysin erilaista. Välittävää ne yhdistävää verifioitua selitysmallia ei ole, eikä aivotutkimuksen väitteillä vaikkapa jonkin aivojen osan evoluutiosta ole juurikaan relevanssia sen kannalta, mitä mieli mentaalisina tiloina on. Kun yksi tutkija sitten metodiensa puitteissa kertoo, ettei löydä tietoisuutta, ei tietoisuus sillä poistu, vaan on ymmärrettävä, että ero metodisissa ja filosofisissa lähtökohdissa on radikaali ja tulokset saneleva. Samaan havaintoon pitäisi päätyä radikaaleja väitteitä esittävän eksegetiikan kohdalla. Siksi herää kysymys, miksi oletetaan, että tällaisella teologisella tutkimuksella pitäisi olla jotakin tekemistä seurakuntatyön kanssa. Sillä radikaaleista ja kategorisista väitteistähän kyse on. Tämän tiedostaa hyvin Latvuskin, joka kirjoittaa:
Kirja tulee tyrmistyttämään konservatiiviset lukijat, tarjoaa kaikki ainekset myös iltapäivälehdistön klikkiotsikoille (Jumalalla puoliso, Jumalan iso penis, Jeesuksen syntymäkertomukset keksittyjä jne). Piiloon ei ole jäänyt mitään, mikä synnyttää tunteita ja debatteja.
Kirjan ja sen ympärillä pyörivän kampanjan tarkoitus näyttää siten olevan viime kädessä samantyyppinen kuin somen: Kuulkaa ja katsokaa nyt, tyrmistykää, ostakaa kirja, jotta pääsette tunnetripille. Ymmärtämällä lähestymistapojen erot voi yrityksen esittäjälle kohottaa hattua ja jatkaa eteenpäin, kukin omaan suuntaansa. Filosofinen ja teologinen aatekeskustelu on nimitäin tärkeää, mutta siinä ei ole niinkään merkityksellistä tuntea jonkin suuntauksen piirissä esitettyjä yksityiskohtaisia väitteitä kuin niiden yleinen metodi ja premissit. Vaikkapa arvioidakseen salatieteen teorioita uskontohistoriallisista raamatuntulkinnoista ei ole niinkään olennaista perehtyä niiden yksityiskohtiin. Sitäkin voi toki tehdä, jos keskustelu tällä tasolla kiinnostaa (esim. tässä ja tässä). Itse käsittelen seuraavassa uskontohistoriallisen tutkimuksen yleistä luonnetta.
Uskontohistoriallisen tutkimuksen historiaa
Tenttiessäni Vanhan testamentin eksegetiikkaa luin Genesiksen alkutekstin rinnalla Gerhard von Radin uskontohistoriallisia kommentaareja. Paljolti lukutapa perustuu assosiaatioihin ja vertailuun. Kun tekstissä on syntykertomus jollekin juutalaiselle tavalle tai uskomukselle, lähtöoletus on, että syntykertomuksen on oltava keksitty etiologia. Esimerkiksi kertomuksen Jaakobin painista Jumalan kanssa on perustuttava kanaanilaisessa kulttipaikassa harjoitettuun rituaalitanssiin, jolle on myöhemmin keksitty sen selittävä ja pyhittävä tarina kantaisän painista Jumalan kanssa. Tällaisten tarinoiden alle kaivautumalla paljastetaan Israelin uskonnon aito, kätketty ja torjuttu historia. Samaten: koska ympäröivissä temppeleissä on ollut jumalankuva, on Jerusalemin temppelissäkin pitänyt olla. Koska vaatimus jumalan kuvaamattomuudesta on niin voimakas, kertoo se, että juutalaisilla on jotakin salattavaa. Lähtökohta on, että Israelin uskonnossa ei ole eikä ole voinut olla mitään omintakeista – ja miten olisikaan, kun kansan alkukertomukset, kuten Exodus, on tulkittu lähtökohtaisesti epähistoriallisiksi.

Seikka, jota nykyisin ei usein tunnisteta, on, että lähestymistapa on antisemitistinen. Sen juuret ovat saksalaista teologiaa 1900-luvun alussa ravistelleessa Bibel – Babel -riidassa. Ennen siirtomaavaltojen viimeisiä kuolonkouristuksia Lähi-idän kaivauksissa löydettiin Gilgameš-eepoksen kaltaisia assyrialaisia ja babylonialaisia kirjoituksia ja zigguratin kaltaisia rakennelmia. Niistä löydetyt yhteydet mm. vedenpaisumuskertomukseen ja tarinaan Baabelin tornista synnyttivät panbabylonistisen teesin, että Raamatun myytit olivat näiden korkeakulttuurien kertomusten historiallisesti ja moraalisesti korruptoituneita muotoja. Idean isä, kuuluisa assyriologi Friedrich Delitzsch, luterilaisen teologin ja hebraistin poika, halusi korvata ne terveillä germaanisilla myyteillä – projekti, joka sai poliittista suosiota. Myöhemmin tutkimus pyrki löytämään vastaavanlaisia yhtymäkohtia myös kanaanilaiseen uskontoon osoittaakseen, että juutalaiset olivat sekakansa, jonka myyttistä laajamittaista exodusta ei koskaan ollut tapahtunut. Kyseessä on eräänlainen juutalaisen uskonnon dekonstruktio.
Vaikka inhimillinen toiminta ei tyhjenekään täysin tällaisiin motiiveihin, monesti liberaalin teologian takana vaikuttaa olevan tällaisia isänmurhia. Irtaudutaan omasta ahtaaksi koetusta perinteestä ja halutaan korvata se maailmalle avoimemmalla, suosiota saavalla ajattelulla. Valtapyyteet saatetaan pukea siihen, kuinka ajatusten tieteellisyyttä korostetaan.
Tieteellisen ajattelun alkeista
Uskontotieteen eräs metodi on juuri tällainen myyttien ja symbolien vertailu. Samantyyppistä vertailua voidaan toteuttaa esimerkiksi omalla erityisalallani, aatehistoriassa. Samanlaisten piirteiden perusteella voidaan olettaa vaikutusta. Päättely ei kuitenkaan vielä ole kovinkaan varmaa ilman konkreettisia osoituksia vuorovaikutuksesta ja riippuvuudesta: Korrelaatiosta ei seuraa kausaliteettia. Jäätelön syöminen ei aiheuta hukkumisia. Usein kyse on lisäksi analogioista ja assosiaatioista. Jumalaan liitetään synkkä pilvi ja salamat: sehän on ukkosenjumala! Jumalaan liitetään kirkkaus: sehän on auringonjumala! Jumalan ja kansan liittosuhde solmitaan vasallisopimukselle rinnasteisilla sanoilla: Sieltähän koko idea on omaksuttu! Kuninkaalla on päässään kruunu: nehän ovat kaupungin muurit, kertoen, kuinka kuninkuus syntyi kaupunkivaltiossa! Eikun sädekehä, kertoen kuinka kuningas on jumalallinen!? Kristus kuolee ja herää kuolleista, Osiris kuolee ja herää kuolleista, Lemminkäinen myös. Kausaliteetti vai korrelaatio? Sidonnaisuus vai rinnasteisuus?

Salatieteiden kannattaja tulee ja kertoo jo antiikin ajoista tutun hermetismin hengessä, kuinka kaikki ovat saman viisauden symbolia, ja yhdistää assosiatiivisesti suuren joukon historiallisia typoksia yhdeksi. Uskontohistoriassa on välillä todella paljon samaa ja joitakin artikkeleita lukiessaan joutuu kysymään, miten niin paljon assosiatiivista päättelyä on päässyt läpi. Kyseessä voi olla hyperdiffusionismiksi kutsuttu pseudotieteellinen hypoteesi, teoria, joka on äärimmäisen vaikeasti falsifioitavissa. Se olettaa, että samankaltaiset ideat eivät synny rinnakkain useissa paikoissa, vaan korrelaation takana on lähes aina juurikin kausaliteetti. Kuitenkin myös vastateoria, että samankaltaisia ideoita syntyy usein rinnakkain, erityisesti jos ne ovat muista syistä plausiibeleita, on yhtä hyvin perusteltu, jolloin kriteeriksi jää valinta abstraktien päättelyperiaatteiden välillä. Mutta teoria on tieteellinen, kun se on perusteltu ja julkaistaan vertaisarvioidusti, ja tiedeyhteisö pitää sitä jollain todennäköisyydellä vähintään mahdollisena. Vahvempi teoria vaatisi kuitenkin ns. savuavia pyssyjä, esimerkiksi kirjallisia dokumentteja ja tietoa kirjoitusten laadintaoloista, eikä niitä yleensä ole saatavilla.
… ja rajoista
Viime kädessä hyvin paljon riippuu siten siitä, mitä pitää todennäköisenä ja mahdollisena. Uskontohistoriallinen koulukunta on nojannut tällä tasolla alun perin saksalaisen idealismin käsitykseen historian muuttumattomista laeista, jotka sanelevat, kuinka uskomukset kehittyvät. Kun niitä sovelletaan, tieteilijä paljastaa oppimattomalle kansalle, kuinka asiat oikeastaan olivat, wie es eigentlich gewesen ist. Tämä valistuksen projekti näkyy hyvin usein tutkimuksessa ja sen saarnaamisessa kirkolle ja kirkossa, kuten voidaan havaita. Kuitenkin jo yleisen rationaliteetin valossa voidaan myös todeta, että vaikka ja koska puheena oleva tutkimus on tieteellistä ja historiatieteellistä, se esittää mahdollisuuksia, ei välttämättömyyksiä. Kun tietokirjaa rummutetaan uusia tosiasioita paljastavana, hyvin nopeasti ylitetään tieteellisen tutkimuksen rajat ja ryhdytään saarnamiehiksi ja kirjankaupittelijoiksi. [Lisäys: Tähän asiaan pureutuu kriittisesti etenkin Emil Antonin blogi teoksesta.]
Omasta mielestäni uskontohistorialliset teoriat ovat joskus mielenkiintoisia ja voivat parhaimmillaan valaista Vanhan ja Uuden testamentin sekä erityisesti apokryfisten teosten syntyä. Niillä ei kuitenkaan, ja juuri tieteellisyytensä vuoksi, ole sellaista sisäänrakennettua todistus- ja osoitusvoimaa, että ne kertoisivat, kuinka asiat ovat oikeasti olleet. Tämän ymmärtäminen ei ole epätieteellistä, vaan tieteen ja sen reunaehtojen ymmärtämistä. Ne voivat esittää mielenkiintoisia käsityksiä mahdollisista maailmoista, mutta kristityn näkökulmasta usein hyvin epätodennäköisistä ja epätoivottavista, sekä kirkon näkökulmasta mahdottomista. Ne puhuvat todellisuudesta, jossa Jumala on suljettu sekä historiallisen vaikutuksen että tekstin varsinaisen viittaus- ja merkityssisällön ulkopuolelle. Yksinkertaisesti: Seurakuntatyölle tällaisista lähtökohdista tehdyllä tutkimuksella ei ole mitään relevanssia.
Ainoa kohtauspiste löytyy siten ehkä siitä, että ne tutkivat samaa havaittavaa kohdetta, mutta niiden käsitys kohteen luonteesta on täysin erilainen. On kuin toinen tutkisi aivosolujen biologisia prosesseja ja tekisi niistä jo metodisissa lähtökohdissaan tietoisuuden ulossulkevia johtopäätöksiä, ja toinen tutkisi ihmismielen sisäisiä prosesseja. Kirkolle Jumalan redusointi materiaan (uskontohistoriaan) on yhtä mielekäs lähtökohta kuin tietävälle ja kokevalle sen kertominen, ettei mitään kokemusta oikeasti ole. Joku voi ehkä kokea tämän radikaalina havaintona ja huutaa keskustelemaan siitä, mutta tangenttipistettä ei oikeasti näytä löytyvän. Kristitylle jää tehtäväksi hahmottaa riittävän hyvin lähestymistapaero, jotta ei antaudu hedelmättömään yritykseen keskustella. Seurakuntatyössä kohtaaminen keskittynee siihen, että kertoo, kuinka kirkko Raamattua lukee.
Kuinka kirkko sitten lukee Raamattua?
Luterilaisessa teologiassa ja kirkon elämässä on lähtökohtana, että Raamattu kokonaisuutena, Sana, on armon välikappale, joka voi vaikuttaa ja vaikuttaa jopa silloin, kun sen kognitiivista sisältöä ei ymmärretä. Välikappale tai väline, lat. vehiculum > eng. vehicle, ei ole itsessään niin olennainen kuin se, mitä se kuljettaa. Kirjoitettu teksti on sanan ”kuoret”, mutta työskentely tai ”painiminen” sanan ja Jumalan kanssa saa aikaan sen, että sanan merkityssisällöt avautuvat samoissa tilanteissa syvemmin ja uusissa tilanteissa uusin tavoin. Tämä johtuu siitä, että sanan varsinainen merkityssisältö on siihen sitoutunut Jumala, ja sana on vain väline, jonka kautta Jumala toimii. Siksi Raamattu on itsessään vaikuttavaa. Se on myös syvä ja itse itseään selittävä, sisältää enemmän kuin vain kirjaimellisen kuoren. Kirkon järjestys ja kristittyjen kokemus rakentuu tämän ajatuksen ympärille. Martti Luther kuvaa tätä käsitystä Roomalaiskirjeen luennoissa:
Sillä sanansa hän on toteuttava vanhurskaasti (Room. 9:28)
Tämä ”toteuttava” tarkoittaa Pyhää Henkeä ja kirjainta, s.o. liha ja lihan viisaus ei millään tavalla kykene käsittämään Jumalan vanhurskautta ja viisautta. Sen vuoksi on välttämätöntä, että juuri tämä vanhurskauden ja viisauden sana, joka on uskon sana, saatetaan toteen, niin että se jää ulottumatta suorastaan lihaan ja sen viisauteen ja vanhurskauteen asti, ei valtaa sitä, mutta ei myös tule sen valtaamaksi. Sen vuoksi käy pakostakin niin, että lihalliset ihmiset loukkaantuvat tähän sanaan, joutuvat sen ulkopuolelle ja tulevat vajaamittaisiksi sitä ymmärtämään.
Sillä ennen kuin tämä uskon sana, Hengen sana, ilmoitettiin, kaikki oli kätketty vertaukseen ja varjoon […] Mutta niin pian kuin Jumala alkoi sulkea aistimin havaittavan ja kuvallisen pois ja puhua Hengen salattua sanaa, joka on uskon sanaa, niin silloin siitä välttämättä on samalla kertaa lyhennetty kaikki vertauksellinen, aistimin havaittava ja kuvallinen. Ja juuri sen kautta ovat kaikki nuo, jotka riippuvat kiinni noissa aistimin havaittavissa ja kuvallisissa, tulleet lyhennetyiksi, tai paremmin sanoen, se itse on leikattu heistä pois. (Roomalaiskirjeen luento, s. 251-252).
Martti Lutherin hermeneutiikka liittyy käsitteeseen verbum abbreviatum, käsitykseen että sanalla on varsinainen ’lyhyt’ sisältö, joka on hengellinen, elävän Jumalan ilmoitusta. Se on kätkeytynyt materiaaliseen ja aineellisen, ”varjoon”. Ilmoituksen ja Jumalan toiminnan ulkoinen muoto näyttää tarkoituksellisesti hölmöltä ja arvottomalta, sillä sen on tarkoitus nöyryyttää ihmisen viisaus, joka kuvittelee asettuvansa sanan yläpuolelle ja selittävänsä sen pois. Tämä inhimillinen ’lihan viisaus’ voi koettaa purkaa sanan alkutekijöihinsä löytämättä siitä mitään, sillä ”havaittava” ja ”kuvallinen” on ”leikattu” sanasta pois, tai pikemminkin ”heistä”, lukijoista, koska itse metodi sulkee sen pois. Vasta kun ihminen itse on hiljentynyt, sana voi alkaa puhua.
Uskontohistoriallisen tutkimuksen ja seurakunnan välinen välimatka on siis tällaisissa premisseissä. Toisen lähtökohta on Kolmiyhteinen Jumala ja hänen kätkeytymisensä, toisen metodinen naturalismi. Leikkauspistettä ei ole, vaan kun jälkimmäinen sorkkii vain sanan kapaloita se leikkaa itsensä irti kirkon tarkoittamasta sanasta. Kirkon tapa lukea Raamattua sisältää suuren joukon lähtöoletuksia mm. inspiraatiosta, Raamatun tekstien varsinaisesta viittaus- ja merkityssisällöstä, tulkintaprosessista ja vaikutustavasta, joita ei voi verifioida eikä falsifioida naturalistisin menetelmin.
Siitä, miten ilmoitus tarkalleen ottaen kätkeytyy historiallisiin tapahtumiin voi muodostaa erilaisia teorioita, mutta niidenkin suhteen näyttää olevan, että jokainen teoria on vähäisempi kuin elävä sana, joka ylittää ja alittaa ne. Jeesus ja Luther opettavat kuitenkin henkilökohtaista verifikaatiometodia luvaten, että kun ihminen tarttuu sanaan ilman ennakko-oletuksia, sana alkaa itse toimia. Tätä elämää kirkko elää.
Usein nämä teokset sijoittuvat juuri pääsiäisen tai joulun tienoille julkaistaviksi , tarkoituksellisesti ilmeisesti.
Olen Ilmarin kanssa samaa mieltä, mutta puolustan samalla kirjoittajia: onhan sitä taottava, kun rauta on kuuma ja kilinä kuuluu eikä oma ideologiakaan aseta esteitä.
Kirja osaltaan kertoo, mistä luterilaisen kansankirkon kohdalla on lopulta kyse: uskonnottomasta kristinuskosta. Yltiöpositivistinen ja naturalistinen ymmärrys tieteestä meni mailleen jopa yhteiskuntatieteistä jo noin sata vuotta sitten, mutta suomalaisessa eksegetiikassa se elää ja voi edelleen hyvin.
Did I Not Bring Israel Out of Egypt? – Enkö Minä tuonut Israelia pois Egyptistä?
https://www.thetorah.com/author/gary-rendsburg
”Heprealaisten kirjoitusten mukaan Egyptistä lähteminen on Israelin muodostava ja perustava tapahtuma. Raamattu ei todellakaan tarjoa muuta selitystä Israelin alkuperälle kansana. On myös totta, ettei nykypäivänä todistusta koskien Moosesta tai yleensä israelilaisia, jotka asuisivat Egyptissä tai olisivat lähteneet Egyptistä, ei ole löydetty. Siksi monet raamatuntutkijat ja arkeologit suhtautuvat skeptisesti ja hylkäävät maastamuuton todellisen historian.”
Tähän Egyptistä lähtöön kirjassa – Jumalan synty – suhtaudutaan myös epäillen, kun israelilaisten maahantulo on ajoitettavissa 1500-1300-luvulla eKr. Miten siis 500-luvulla eKr. kirjoitettu teksti voisi kuvata uskottavasti 1000 vuotta aikaisemmin elänyttä Moosesta? MPH:n kirjan vastaus tähän ovat muinaisten kirjurien tekstien poistot, lisäykset ja korvaaminen uusilla teksteillä. Ei myöskään arkeologia ole pystynyt osoittamaan minkäänlaisia viitteitä suuren kansanryhmän vaelluksesta Siinain tai Negevin autiomaassa.
Ilmankos Ylekin on tarttunut asiaan 5.4. otsikolla : ”Jumala syntyi 2 600 vuotta sitten, virkamiestyönä ja voimapolitiikan seurauksena.”
Teologisessa tiedekunnassa aikoinaan tentin erään kirjan Vanhan Testamentin silloiselle professori Timo Veijolalle. Vastauksessani tein kysymyksen, että luulevatko Vanhan Testamentin eksegetiikan tutkijat ymmärtävänsä Vanhaa Testamenttia paremmin kuin Jeesus ja apostolit? Timo Veijola kutsui minut vastaanotolleen ja raivosi minulle sanoen, että kysymykseni oli törkeintä, mitä hän on koskaan saanut. Kyllä hän sitten rauhoittuikin, ja pääsin tentistä läpi.
Mika,
Uskon, että taivaasta sinua seurattiin ja puollettiin!
Jos joku lähde antaa erilaista tietoa kuin Raamattu, jumalattomat tutkijat pitävät sitä automaattisesti luotettavampana lähteenä kuin Raamattua. Uskovainen ei ajattele näin, vaan pitää aina Raamattua luotettavampana lähteenä. Uskovainen ei voi pitää Raamattua tavallisena kirjana muiden kirjojen joukossa. Raamattu on kirjojen kirja. Se on syntynyt Pyhän Hengen inspiroimana. Se on kokonansa totuus.
Mika,
Tämä on hyvä!
Mielenkiintoista on sinänsä, että ko. kirja sai varsin paljon aikaa YLE:n illan pääuutislähetyksessä. Tokihan kaikenlaista kulttuuria voi uutisissakin esitellä. Olisi toki ollut hyvä valottaa (edes maininnalla) tieteen hämyn keskellä, että esitetty teoriapohja ei ole se ainut olemassaoleva aiheen tiimoilta – jos siis tiedettä haluttaisiin edustaa aidosti tieteellisellä tavalla. Ehkä se koettiin yhtä merkitykselliseksi kulttuuriseksi ilmiöksi kuin Erika Wikmanin Euroviisuiluprojekti, joka on varsin paljon uutisaikaa saanut?
Kiitoksia Ilmarille hyvästä analyysistä. Taas kerran. Myös Emil Anton on käsitellyt tätä uutuuskirjaa hyvin katolisten teologiemme hapatusta.net -sivustolla. Tutkimusta popularisoiva tietokirja, joka on kuitenkin pamfletti.
On jotenkin surkeaa, että taas kerran uutisvirran valtaa tällainen liberaaliprotestantismin näkemyksiä levittävä paljastuskirja. Jonka ylevänä tavoitteena on kertoa hurskaalle kristikansalle, kuinka sitä on petetty eikä mikään oikeasti ole niin kuin uskomme.
Mika R. Olen sitä mieltä että asiat eivät ole noin yksioikoisia. Tutkimus esittää erilaisia kysymyksiä Raamatun tekstille ja metodin soveltamisesta seuraavat vastaukset eivät vain toista Raamatun omaa kertomusta.
Kannattaa huomata, että Raamattukaan ei syntynyt kulttuurisessa ja historiallisessa tyhjiössä. Arkeologian ja historian tutkimustulokset eivät aina pidä yhtä Raamatun tekstin (tai sen perinteisen tulkinnan) kanssa, mutta toisaalta sen syntyajan kulttuurin tunteminen auttaa meitä myös ymmärtämään sitä paremmin. Tämä tekstin ja historian/arkeologian jännite on täsmälleen sama kuin vaikkapa tutkittaessa Troijan sotaa, Marathonin taistelua tai Rooman varhaishistoriaa.
Kannattaa ehkä tehdä A. H. Francken Lutherin pohjalta muotoilema ero Raamatun ulkoisen ja sisäisen tulkinnan välillä. Ensiksi mainittuun riittää tarvittava tietotaito, jälkimmäiseen uskosta vanhurskautetun uudistunut ymmärrys. Samalla on niin, että kaikki mahdolliset Raamatun tutkimuksen metodit eivät välttämättä ole luterilaiselle kristitylle hyödyksi. Varsinkaan kirkon palveluksessa.
Marko, mitä mieltä olet Timo Laadon kirjoituksesta uusimmassa Länsi-Suomen Herännäislehdessä eli Länkkärissä? Siinä Laato useammalla sivulla käsittelee aihetta Raamattu. Laato mm. todistaa Raamatun oman sanan mukaisesti Raamatun olevan kokonansa totuus. Psalmi 119:160. Myös Jeesus itse sanoo Raamatun ja Jumalan sanan olevan totuus. Joh. 17:17. Etkö usko näitä Raamatun omia sanoja?
Sinun oma kirjoituksesi on tässä lehdessä heti Laadon kirjoituksen jälkeen. Sitä en ole vielä lukenut. Pidätkö siis sitä Timo Laadon kirjoitusta oikeaan osuvana?
Mika R. Silmäilin Timon artikkelin läpi vain nopeasti. Voi toki olla, että minulla on hiukan erilainen lähestymiskulma tähän aihepiiriin. Tietenkin Raamattu on kokonansa totuus ja luotettava. Samalla kannattaa huomata, että sana ”totuus” ymmärretään hiukan eri tavoin myöhemmästä länsimaisesta kuin Raamatun kirjoitusajankohdan näkökulmasta. Lisäksi tulee Raamatun edustaman suullisen kulttuurin ja paljon myöhäisemmän länsimaisen kirjallisen kulttuurin ero.
On myös eri asia sanoa, että ”Raamatussa on virheitä” kuin sanoa, että ”Raamatun ulkopuoliset lähteet antavat monista Raamatussa kerrotuista tapahtumista toisenlaisen kuvan”. Jälkimmäisen hyväksyn, edellistä en.
Lisäys: olen tehnyt myös sen havainnon, että ei-teologit saattavat arvostaa Raamatun ja muiden antiikin lähteiden luotettavuuden paljon korkeammaksi kuin radikaalit eksegeetit. (Luen välillä aika paljon antiikin historiaa. Siellä tulevat joskus esiin aivan samanlaiset kysymyksenasettelut kuin modernissa eksegetiikassa, mutta paljon asiallisemmin.)
Vielä muutama Raamatun todistus itsestään: ”Raamattu ei voi raueta tyhjiin.” (Joh. 10:35). ”Kun sinun sanasi avautuvat, niin ne valaisevat ja antavat yksinkertaiselle ymmärrystä.” (Ps. 119:130). ”Kuinka makeat ovat minulle lupauksesi! Ne ovat hunajaa makeammat minun suussani.” (Ps. 119:103). ”Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun tielläni.” (Ps. 119:105). ”Herran sanat ovat selkeitä sanoja.” (Ps. 12:7). ”Jokainen Jumalan sana on taattu.” (Sananlaskut 30:5). ”Jumalan sana on elävä ja voimallinen.” (Hebr. 4:12).
”te, jotka olette uudestisyntyneet, ette katoavasta, vaan katoamattomasta siemenestä, Jumalan elävän ja pysyvän sanan kautta.” (1. Piet. 1:23). ”Tahtonsa mukaan hän synnytti meidät totuuden sanalla.” (Jaak. 1:18). Ks. myös 2. Piet. 1: 19-21 ja 2. Tim. 3:16.
Juuri näin, Mika. Sitten joku voi tietysti kysyä: eikö psalmi 119 ylistä ensisijaisesti Tooraa ja Jumalan käskyjä sekä niiden mietiskelyä sekä seuraamista. Ja Heprealaiskirje evankeliumia (sanan laajassa, lain ja evankeliumin) sisältävässä merkityksessä).
Olen itse aikanaan menettänyt lapsuudenuskoni luettuani Heikki Räisäsen kirjat Raamattutieto ja Miten ymmärrän Raamattua oikein. Oireena oli, että silloin jo vuosikausia jatkunut Raamatun lukeminen muuttui täydelliseksi tervanjuonniksi. (Itse asiassa en enää muista, kumpi se oli vaiko molemmat). Ja kun Jumala herätti kovan kastekriisin ja helvetinpelon kautta sekä avasi uskon oven, Raamattu muuttui uudella tavalla eläväksi. Tiedän, että kokemuksille ja elämyksille ei pidä rakentaa, mutta tuo murros muutti käänteen tekevästi suhteeni Raamattuun. Ja kuitenkin myös toinen kokemus oli käänteentekevä: kun noin 7-8 vuotta myöhemmin sai uskoa synnit anteeksi Helsingin RY:n seuroissa. Sai käsittää uskonvanhurskauden: että aurinko (Kristus) ei kierräkään maata (minua, meitä) vaan päinvastoin. Jumalan tiet ovat joskus merkillisiä.
”Ja sitä lujempi on meille nyt profeetallinen sana, ja te teette hyvin, jos otatte siitä vaarin, niin kuin pimeässä paikassa loistavasta lampusta, kunnes päivä valkenee ja kointähti koittaa teidän sydämissänne. Ja tietäkää ennen kaikkea se, ettei yksikään Raamatun profetia ole kenenkään omin neuvoin selitettävissä; sillä ei koskaan ole mitään profetiaa tuotu esiin ihmisen tahdosta, vaan Pyhän Hengen johtamina ihmiset ovat puhuneet sen, minkä saivat Jumalalta.” (2. Piet. 1:19-21).
”Jokainen kirjoitus, joka on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta, on myös hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi, kasvatukseksi vanhurskaudessa.” (2. Tim. 3:16).
Laitoin vielä nämä jakeet tänne.
Kävin vuonna 2010 vähän keskustelua sähköpostin kautta Heikki Räisäsen (1941-2015) kanssa. Kysyin: ”Mitä sinulla on tarjota klassisen kristinuskon tilalle? Haluatko ottaa uskon ja Jeesuksen Kristuksen pois ihmisten sydämistä?”
Räisänen mm. vastasi: ”Olen sanonut lukemattomia kertoja, etten halua ottaa keneltäkään mitään pois.” En nyt siteeraa tässä kaikkea, mistä keskustelimme. Lopuksi Räisänen vielä totesi minulle: ”Aika surullista, millaisin ansioin tiedekunnasta voi saada maisterin paperit. Alakul. terv. HR.”
Räisänen sanoi haluavansa pitää esillä vaihtoehtoa. Tätä on ns. kulttuurikristillisyys.
Kehotin Räisästä uskomaan Jeesukseen.
Helluntaipastori Janne Saarela on tehnyt analyysiä tästä kirjasta ja sen lähteistä .
https://tekstikritiikkitiistai.blogspot.com/2025/04/jumalan-synty-isan-ja-pojan-katketty.html?m=1
Myös Emil Anton suosittelee tätä 🙂
Niin ei kirjoittajat ole mitään uutta tuoneet esille , valittuja harhaoppisia lähdetietoja käyttäneet. Hyvä analyysi Janne Saarelalta!
Njaa… Peruspiirteet ainakin minun teologipolveni oppi jo 1980-luvun lopulla eksegetiikan peruskursseilla. Osa suoritti jonkin peruskurssin käymällä Studia Generalia -luennoilla, jotka sittemmin julkaistiin nimellä ”Paimentolaisten uskonnosta kirkkolaitokseksi). Itse suoritin kaiken kirjatentteinä. Muistaakseni niihin sisältyi luennot korvaavana opuksena Joachim Jeremiaksen kesken jäänyt Uuden testamentin teologia. Jeremias edusti toki historiallis-kriittistä koulukuntaa, mutta jokin hänen tekstissään välitti – niin koin – ymmärryksen meitä ihmisiä korkeammasta hengellisestä todellisuudesta.