Jumalan historian historia elävän sanan leikkauspöydällä

Viime vuosisadalta alkaen on vähitellen totuttu siihen, että eksegeettisesti suuntautuneet tutkijat julkaisevat aina välillä Raamattuun liittyviä paljastus- ja kohukirjoja. Ville Mäkipellon, Juha Pakkalan ja Raimo Hakolan uusin tällainen: Jumalan synty: Isän ja Pojan vaiettu historia on pääsiäisen alla nyt esillä kaikkialla. Satuin lukemaan teoksesta Kari Latvuksen Vartija-lehteen kirjoittaman esittelyn. Esittely on asiallinen, mutta eräs kohta siinä jäi pohdituttamaan. Latvuksen mukaan nimittäin ”[t]eologisen tutkimuksen ja käytännön seurakuntatyön välimatka on nykyisin kovin suuri ja populaaria tiedonvälitystä tarvitaan.” Ajatus siis lienee, että tutkimus on kertonut jotakin uutta Israelin Jumalan ja Jeesuksen jumaluuden kehittymisestä, ja tämä pitäisi huomioida jotenkin seurakunnassa.

Latvus käyttää kirjoituksessaan termiä ”välimatka”. Välimatka soveltuu kuitenkin mittaamaan vain samalla koordinaatistolla sijaitsevien pisteiden etäisyyttä.

Itse ajattelen, että seurakuntatyö ja kirja eivät sijaitse tällaisella samalla koordinaatistolla, vaan aivan omissa avaruuksissaan. Kirjalla ei ole mielestäni seurakuntatyölle mitään suoraa relevanssia. Ennitään jonkinlaisena aatedialogin virikemateriaalina se voisi toimia.  Seuraavassa pyrin kuvaamaan, miksi.

Mielen, eikun Jumalan, kieltäminen

Mäkipellon, Pakkalan ja Hakolan kirja edustaa niin sanottua uskontohistoriallista tutkimusta. Siinä uskontoja ja niiden parissa syntyneitä dokumentteja tarkastellaan lähtökohtaisesti naturalistisesti, historian prosessien kautta kehittyneinä kultturirakennelmina. Lisäksi näitä kehitysprosesseja ei kyetä yleensä osoittamaan, vaan niistä luodaan enemmän tai vähemmän perusteltuja hypoteeseja. Uskonnoilla ei lähestymistavassa ole mitään transsendenttia viittauskohdetta.  Ja vaikka sillä sellainen olisi, tällä ei  prosessin kannalta mitään relevanssia, eikä sitä voitaisi periaatteessakaan tieteellisillä metodeilla tavoittaa.

Seurakunnan ja sen työn lähtökohta ja lähtöoletus taas on Kolmiyhteinen Jumala ja inkarnaatio. Inkarnaatiossa ja sen ’jatkeessa’, Raamatun vaikuttavassa sanassa, kirkossa ja sen sakramenteissa Jumala tulee läsnäolevaksi todellisuuteen tavalla, joka on samanaikaisesti kätkettyä mutta vaikuttavaa.  Kirkon tapa lukea Raamattua sisältää suuren joukon oletuksia mm. inspiraatiosta, Raamatun tekstien varsinaisesta viittaus- ja merkityssisällöstä, tulkintaprosessista ja vaikutustavasta, joita ei voi verifioida eikä falsifioida naturalistisin menetelmin. Kirkko itse tunnustaa tämän ja sen elämä perustuu tähän. Sanalla, Raamatulla, jota näissä yhteisöissä tutkitaan, on maailmassa kenties jonkinlainen sama materiaalinen ekstensio, mutta niiden intensio, kohde, tarkoite ja kokonaisobjekti, on täysin erilainen. Puhuessaan samasta asiasta ne eivät intensiossa tavoita lainkaan toisiaan.

Asia on kätevää havainnollistaa analogialla mielenfilosofiasta. Mielenfilosofia ja aivotutkimus tutkivat kenties jossakin määrin samaa kohdetta, joka saattaa ristetä konkreettisissa ihmisaivoissa. Se, mitä ne varsinaisesti pitävät kohteenaan on kuitenkin täysin erilaista. Välittävää ne yhdistävää verifioitua selitysmallia ei ole, eikä aivotutkimuksen väitteillä vaikkapa jonkin aivojen osan evoluutiosta ole juurikaan relevanssia sen kannalta, mitä mieli mentaalisina tiloina on. Kun yksi tutkija sitten metodiensa puitteissa kertoo, ettei löydä tietoisuutta, ei tietoisuus sillä poistu, vaan on ymmärrettävä, että ero metodisissa ja filosofisissa lähtökohdissa on radikaali ja tulokset saneleva. Samaan havaintoon pitäisi päätyä radikaaleja väitteitä esittävän eksegetiikan kohdalla. Siksi herää kysymys, miksi oletetaan, että tällaisella teologisella tutkimuksella pitäisi olla jotakin tekemistä seurakuntatyön kanssa. Sillä radikaaleista ja kategorisista väitteistähän kyse on. Tämän tiedostaa hyvin Latvuskin, joka kirjoittaa:

Kirja tulee tyrmistyttämään konservatiiviset lukijat, tarjoaa kaikki ainekset myös iltapäivälehdistön klikkiotsikoille (Jumalalla puoliso, Jumalan iso penis, Jeesuksen syntymäkertomukset keksittyjä jne). Piiloon ei ole jäänyt mitään, mikä synnyttää tunteita ja debatteja.

Kirjan ja sen ympärillä pyörivän kampanjan tarkoitus näyttää siten olevan viime kädessä samantyyppinen kuin somen: Kuulkaa ja katsokaa nyt, tyrmistykää, ostakaa kirja, jotta pääsette tunnetripille. Ymmärtämällä lähestymistapojen erot voi yrityksen esittäjälle kohottaa hattua ja jatkaa eteenpäin, kukin omaan suuntaansa. Filosofinen ja teologinen aatekeskustelu on nimitäin tärkeää, mutta siinä ei ole niinkään merkityksellistä tuntea jonkin suuntauksen piirissä esitettyjä yksityiskohtaisia väitteitä kuin niiden yleinen metodi ja premissit. Vaikkapa arvioidakseen salatieteen teorioita uskontohistoriallisista raamatuntulkinnoista ei ole niinkään olennaista perehtyä niiden yksityiskohtiin. Sitäkin voi toki tehdä, jos keskustelu tällä tasolla kiinnostaa (esim. tässä ja tässä). Itse käsittelen seuraavassa uskontohistoriallisen tutkimuksen yleistä luonnetta.

Uskontohistoriallisen tutkimuksen historiaa

Tenttiessäni Vanhan testamentin eksegetiikkaa luin Genesiksen alkutekstin rinnalla Gerhard von Radin uskontohistoriallisia kommentaareja. Paljolti lukutapa perustuu assosiaatioihin ja vertailuun. Kun tekstissä on syntykertomus jollekin juutalaiselle tavalle tai uskomukselle, lähtöoletus on, että syntykertomuksen on oltava keksitty etiologia. Esimerkiksi kertomuksen Jaakobin painista Jumalan kanssa on perustuttava kanaanilaisessa kulttipaikassa harjoitettuun rituaalitanssiin, jolle on myöhemmin keksitty sen selittävä ja pyhittävä tarina kantaisän painista Jumalan kanssa. Tällaisten tarinoiden alle kaivautumalla paljastetaan Israelin uskonnon aito, kätketty ja torjuttu historia. Samaten: koska ympäröivissä temppeleissä on ollut jumalankuva, on Jerusalemin temppelissäkin pitänyt olla. Koska vaatimus jumalan kuvaamattomuudesta on niin voimakas, kertoo se, että juutalaisilla on jotakin salattavaa. Lähtökohta on, että Israelin uskonnossa ei ole eikä ole voinut olla mitään omintakeista – ja miten olisikaan, kun kansan alkukertomukset, kuten Exodus, on tulkittu lähtökohtaisesti epähistoriallisiksi.

Seikka, jota nykyisin ei usein tunnisteta, on, että lähestymistapa on antisemitistinen. Sen juuret ovat saksalaista teologiaa 1900-luvun alussa ravistelleessa Bibel – Babel -riidassa. Ennen siirtomaavaltojen viimeisiä kuolonkouristuksia Lähi-idän kaivauksissa löydettiin Gilgameš-eepoksen kaltaisia assyrialaisia ja babylonialaisia kirjoituksia ja zigguratin kaltaisia rakennelmia. Niistä löydetyt yhteydet mm. vedenpaisumuskertomukseen ja tarinaan Baabelin tornista synnyttivät panbabylonistisen teesin, että Raamatun myytit olivat näiden korkeakulttuurien kertomusten historiallisesti ja moraalisesti korruptoituneita muotoja. Idean isä, kuuluisa assyriologi Friedrich Delitzsch, luterilaisen teologin ja hebraistin poika, halusi korvata ne terveillä germaanisilla myyteillä – projekti, joka sai poliittista suosiota. Myöhemmin tutkimus pyrki löytämään vastaavanlaisia yhtymäkohtia myös kanaanilaiseen uskontoon osoittaakseen, että juutalaiset olivat sekakansa, jonka myyttistä laajamittaista exodusta ei koskaan ollut tapahtunut. Kyseessä on eräänlainen juutalaisen uskonnon dekonstruktio.

Vaikka inhimillinen toiminta ei tyhjenekään täysin tällaisiin motiiveihin, monesti liberaalin teologian takana vaikuttaa olevan tällaisia isänmurhia. Irtaudutaan omasta ahtaaksi koetusta perinteestä ja halutaan korvata se maailmalle avoimemmalla, suosiota saavalla ajattelulla. Valtapyyteet saatetaan pukea siihen, kuinka ajatusten tieteellisyyttä korostetaan.

Tieteellisen ajattelun alkeista

Uskontotieteen eräs metodi on juuri tällainen myyttien ja symbolien vertailu. Samantyyppistä vertailua voidaan toteuttaa esimerkiksi omalla erityisalallani, aatehistoriassa. Samanlaisten piirteiden perusteella voidaan olettaa vaikutusta. Päättely ei kuitenkaan vielä ole kovinkaan varmaa ilman konkreettisia osoituksia vuorovaikutuksesta ja riippuvuudesta: Korrelaatiosta ei seuraa kausaliteettia. Jäätelön syöminen ei aiheuta hukkumisia. Usein kyse on lisäksi analogioista ja assosiaatioista. Jumalaan liitetään synkkä pilvi ja salamat: sehän on ukkosenjumala! Jumalaan liitetään kirkkaus: sehän on auringonjumala! Jumalan ja kansan liittosuhde solmitaan vasallisopimukselle rinnasteisilla sanoilla: Sieltähän koko idea on omaksuttu! Kuninkaalla on päässään kruunu: nehän ovat kaupungin muurit, kertoen, kuinka kuninkuus syntyi kaupunkivaltiossa! Eikun sädekehä, kertoen kuinka kuningas on jumalallinen!? Kristus kuolee ja herää kuolleista, Osiris kuolee ja herää kuolleista, Lemminkäinen myös. Kausaliteetti vai korrelaatio? Sidonnaisuus vai rinnasteisuus?

Salatieteiden kannattaja tulee ja kertoo jo antiikin ajoista tutun hermetismin hengessä, kuinka kaikki ovat saman viisauden symbolia, ja yhdistää assosiatiivisesti suuren joukon historiallisia typoksia yhdeksi. Uskontohistoriassa on välillä todella paljon samaa ja joitakin artikkeleita lukiessaan joutuu kysymään, miten niin paljon assosiatiivista päättelyä on päässyt läpi. Kyseessä voi olla hyperdiffusionismiksi kutsuttu pseudotieteellinen hypoteesi, teoria, joka on äärimmäisen vaikeasti falsifioitavissa. Se olettaa, että samankaltaiset ideat eivät synny rinnakkain useissa paikoissa, vaan korrelaation takana on lähes aina juurikin kausaliteetti. Kuitenkin myös vastateoria, että samankaltaisia ideoita syntyy usein rinnakkain, erityisesti jos ne ovat muista syistä plausiibeleita, on yhtä hyvin perusteltu, jolloin kriteeriksi jää valinta abstraktien päättelyperiaatteiden välillä. Mutta teoria on tieteellinen, kun se on perusteltu ja julkaistaan vertaisarvioidusti, ja tiedeyhteisö pitää sitä jollain todennäköisyydellä vähintään mahdollisena. Vahvempi teoria vaatisi kuitenkin ns. savuavia pyssyjä, esimerkiksi kirjallisia dokumentteja ja tietoa kirjoitusten laadintaoloista, eikä niitä yleensä ole saatavilla.

… ja rajoista

Viime kädessä hyvin paljon riippuu siten siitä, mitä pitää todennäköisenä ja mahdollisena. Uskontohistoriallinen koulukunta on nojannut tällä tasolla alun perin saksalaisen idealismin käsitykseen historian muuttumattomista laeista, jotka sanelevat, kuinka uskomukset kehittyvät.  Kun niitä sovelletaan, tieteilijä paljastaa oppimattomalle kansalle, kuinka asiat oikeastaan olivat, wie es eigentlich gewesen ist. Tämä valistuksen projekti näkyy hyvin usein tutkimuksessa ja sen saarnaamisessa kirkolle ja kirkossa, kuten voidaan havaita. Kuitenkin jo yleisen rationaliteetin valossa voidaan myös todeta, että vaikka ja koska puheena oleva tutkimus on tieteellistä ja historiatieteellistä, se esittää mahdollisuuksia, ei välttämättömyyksiä. Kun tietokirjaa rummutetaan uusia tosiasioita paljastavana, hyvin nopeasti ylitetään tieteellisen tutkimuksen rajat ja ryhdytään saarnamiehiksi ja kirjankaupittelijoiksi. [Lisäys: Tähän asiaan pureutuu kriittisesti etenkin Emil Antonin blogi teoksesta.]

Omasta mielestäni uskontohistorialliset teoriat ovat joskus mielenkiintoisia ja voivat parhaimmillaan valaista Vanhan ja Uuden testamentin sekä erityisesti apokryfisten teosten syntyä. Niillä ei kuitenkaan, ja juuri tieteellisyytensä vuoksi, ole sellaista sisäänrakennettua todistus- ja osoitusvoimaa, että ne kertoisivat, kuinka asiat ovat oikeasti olleet. Tämän ymmärtäminen ei ole epätieteellistä, vaan tieteen ja sen reunaehtojen ymmärtämistä. Ne voivat esittää mielenkiintoisia käsityksiä mahdollisista maailmoista, mutta kristityn näkökulmasta usein hyvin epätodennäköisistä ja epätoivottavista, sekä kirkon näkökulmasta mahdottomista. Ne puhuvat todellisuudesta, jossa Jumala on suljettu sekä historiallisen vaikutuksen että tekstin varsinaisen viittaus- ja merkityssisällön ulkopuolelle. Yksinkertaisesti: Seurakuntatyölle tällaisista lähtökohdista tehdyllä tutkimuksella ei ole mitään relevanssia.

Ainoa kohtauspiste löytyy siten ehkä siitä, että ne tutkivat samaa havaittavaa kohdetta, mutta niiden käsitys kohteen luonteesta on täysin erilainen. On kuin toinen tutkisi aivosolujen biologisia prosesseja ja tekisi niistä jo metodisissa lähtökohdissaan tietoisuuden ulossulkevia johtopäätöksiä, ja toinen tutkisi ihmismielen sisäisiä prosesseja. Kirkolle Jumalan redusointi materiaan (uskontohistoriaan) on yhtä mielekäs lähtökohta kuin tietävälle ja kokevalle sen kertominen, ettei mitään kokemusta oikeasti ole. Joku voi ehkä kokea tämän radikaalina havaintona ja huutaa keskustelemaan siitä, mutta tangenttipistettä ei oikeasti näytä löytyvän. Kristitylle jää tehtäväksi hahmottaa riittävän hyvin lähestymistapaero, jotta ei antaudu hedelmättömään yritykseen keskustella. Seurakuntatyössä kohtaaminen keskittynee siihen, että kertoo, kuinka kirkko Raamattua lukee.

Kuinka kirkko sitten lukee Raamattua?

Luterilaisessa teologiassa ja kirkon elämässä on lähtökohtana, että Raamattu kokonaisuutena, Sana, on armon välikappale, joka voi vaikuttaa ja vaikuttaa jopa silloin, kun sen kognitiivista sisältöä ei ymmärretä. Välikappale tai väline, lat. vehiculum > eng. vehicle, ei ole itsessään niin olennainen kuin se, mitä se kuljettaa. Kirjoitettu teksti on sanan ”kuoret”, mutta työskentely tai ”painiminen” sanan ja Jumalan kanssa saa aikaan sen, että sanan merkityssisällöt avautuvat samoissa tilanteissa syvemmin ja uusissa tilanteissa uusin tavoin. Tämä johtuu siitä, että sanan varsinainen merkityssisältö on siihen sitoutunut Jumala, ja sana on vain väline, jonka kautta Jumala toimii. Siksi Raamattu on itsessään vaikuttavaa. Se on myös syvä ja itse itseään selittävä, sisältää enemmän kuin vain kirjaimellisen kuoren. Kirkon järjestys ja kristittyjen kokemus rakentuu tämän ajatuksen ympärille. Martti Luther kuvaa tätä käsitystä Roomalaiskirjeen luennoissa:

Sillä sanansa hän on toteuttava vanhurskaasti (Room. 9:28)

Tämä ”toteuttava” tarkoittaa Pyhää Henkeä ja kirjainta, s.o. liha ja lihan viisaus ei millään tavalla kykene käsittämään Jumalan vanhurskautta ja viisautta. Sen vuoksi on välttämätöntä, että juuri tämä vanhurskauden ja viisauden sana, joka on uskon sana, saatetaan toteen, niin että se jää ulottumatta suorastaan lihaan ja sen viisauteen ja vanhurskauteen asti, ei valtaa sitä, mutta ei myös tule sen valtaamaksi. Sen vuoksi käy pakostakin niin, että lihalliset ihmiset loukkaantuvat tähän sanaan, joutuvat sen ulkopuolelle ja tulevat vajaamittaisiksi sitä ymmärtämään.

Sillä ennen kuin tämä uskon sana, Hengen sana, ilmoitettiin, kaikki oli kätketty vertaukseen ja varjoon […] Mutta niin pian kuin Jumala alkoi sulkea aistimin havaittavan ja kuvallisen pois ja puhua Hengen salattua sanaa, joka on uskon sanaa, niin silloin siitä välttämättä on samalla kertaa lyhennetty kaikki vertauksellinen, aistimin havaittava ja kuvallinen. Ja juuri sen kautta ovat kaikki nuo, jotka riippuvat kiinni noissa aistimin havaittavissa ja kuvallisissa, tulleet lyhennetyiksi, tai paremmin sanoen, se itse on leikattu heistä pois. (Roomalaiskirjeen luento, s. 251-252).

Martti Lutherin hermeneutiikka liittyy käsitteeseen verbum abbreviatum, käsitykseen että sanalla on varsinainen ’lyhyt’ sisältö, joka on hengellinen, elävän Jumalan ilmoitusta. Se on kätkeytynyt materiaaliseen ja aineellisen, ”varjoon”. Ilmoituksen ja Jumalan toiminnan ulkoinen muoto näyttää tarkoituksellisesti hölmöltä ja arvottomalta, sillä sen on tarkoitus nöyryyttää ihmisen viisaus, joka kuvittelee asettuvansa sanan yläpuolelle ja selittävänsä sen pois. Tämä inhimillinen ’lihan viisaus’ voi koettaa purkaa sanan alkutekijöihinsä löytämättä siitä mitään, sillä ”havaittava” ja ”kuvallinen” on ”leikattu” sanasta pois, tai pikemminkin ”heistä”, lukijoista, koska itse metodi sulkee sen pois. Vasta kun ihminen itse on hiljentynyt, sana voi alkaa puhua.

Uskontohistoriallisen tutkimuksen ja seurakunnan välinen välimatka on siis tällaisissa premisseissä. Toisen lähtökohta on Kolmiyhteinen Jumala ja hänen kätkeytymisensä, toisen metodinen naturalismi. Leikkauspistettä ei ole, vaan kun jälkimmäinen sorkkii vain sanan kapaloita se leikkaa itsensä irti kirkon tarkoittamasta sanasta. Kirkon tapa lukea Raamattua sisältää suuren joukon lähtöoletuksia mm. inspiraatiosta, Raamatun tekstien varsinaisesta viittaus- ja merkityssisällöstä, tulkintaprosessista ja vaikutustavasta, joita ei voi verifioida eikä falsifioida naturalistisin menetelmin.

Siitä, miten ilmoitus tarkalleen ottaen kätkeytyy historiallisiin tapahtumiin voi muodostaa erilaisia teorioita, mutta niidenkin suhteen näyttää olevan, että jokainen teoria on vähäisempi kuin elävä sana, joka ylittää ja alittaa ne. Jeesus ja Luther opettavat kuitenkin henkilökohtaista verifikaatiometodia luvaten, että kun ihminen tarttuu sanaan ilman ennakko-oletuksia, sana alkaa itse toimia. Tätä elämää kirkko elää.

133 KOMMENTIT

  1. Marko, Psalmissa 119 puhutaan myös lupauksista: jakeet 38, 41, 50, 58, 116, 130 ja 154. Lupaushan tarkoittaa armoa ja evankeliumia. ”Sinun armosi olkoon minun lohdutukseni.” Jae. 76. ”Tulkoon minulle sinun laupeutesi, että minä eläisin.” Jae. 77. ”Tee palvelijallesi armosi jälkeen.” Jae 124. ”Sinun sanasi on hyvin koeteltu, ja sinun palvelijasi rakastaa sitä.” Jae. 140.

    • En ole itse poistanut mitään. Jos yritän mennä kommenttien hallintaan se kertoo, ettei minulla ole oikeuksia, enkä pääse edes näkemään niitä. Kommenttien kokonaismäärän jälkeen numero 2 on punaisen pallukan sisässä, joten on mahdollista, että johonkin automaattiseulaan tms. ne ovat jääneet

    • Näin se on. Kommentteja poistetaan, vaikka blogisti ei olekaan niitä itse poistanut. Kommentoijat luulevat, että blogisti poistaa ja ovat vihaisia. Viimeisessä blogissani koskien wokea, kerroin avoimesti mitkä kommentit poistin. Sen jälkeen en poistanut ainuttakaan. Silti sieltä oli nähtävästi poistettu edelleen kommentteja. Tälle me blogistit emme mahda mitään.

    • Mika, minulle näkyy jostain syystä ilmoitus, että kommenttini odottaa moderointia. Kaikki kommentit ovat kyllä näkyvissä.

    • Marko, näkyvätkö sinulle keskustelumme Länkkäristä ja sen artikkelista? Tai näkyvätkö sinulle ne useat Raamatun jakeet, joissa Raamattu todistaa itse itsestään? Minulle ne eivät näy.

  2. Niin, kyllä tuossa – Jumalan synnyn historiassa – otetaan kantaa myös kaiken pahan alkuun ja juureen, joka on kirjoittajien mukaan sidoksissa Jumalan pitkään syntytarinaan. Kuten he Saatanasta toteavat, se nosti päänsä ”Jerusalemin vuoden 587 eKr. tuhon tuhkasta.” Kun jumaluus keskittyi Jahvelle, heräsi myös ”vastapelurin tarve.” Siitä johtuen kirjoittajat siirtyvät ihmisen lankeemuksen kautta helvettiin, niin sen synnytystuskat ovat ”ihmisten mielen tuotoksia” ja sillä on historia, joka vasta kristillisellä ajalla sai tulimeren ”negatiivisen sävyn.”

    • Ainakin kansa näyttää uskovan saatanan todellisuuteen. Oikein rukouksella lähestyttiin sitä Saksassa jalkapallostadionilla: ”Kuule meitä Lucifer, ja nouse manalasta, ota sielumme, johdata meidät valoon, hallitse maailmaa, kohottaudu liekeistä ja ilmesty.”

      SATANISCHE Choreo 💣IN DEUTSCHLAND 💥 Was sagt die Bibel über Satan?

      https://www.youtube.com/watch?v=dtTRebDiKUU

    • Riitta. Siitä mitä Saksassa tapahtuu paitsi poliittisesti kuten myös evankelisessa kirkossa, niin on varsin aiheellista kysyä, mikä on hengellinen tilanne maassa, jossa tapahtunut reformaatio muutti koko sen ajan Euroopan tilanteen. Eräs videon kommentoija viittaa tuosta tapahtumasta – tanssiin kultaisen vasikan ympärillä. ”Der Tanz um das Goldene Kalb.”

      Edelliseen liittyen paikallislehdessä – Jumalan synnyn kätketty historia – ei ole jäänyt myöskään huomaamatta. – ”Mäkipelto kertoo, että taivaallisen olentojen syntyyn liittyy myös Saatanan synty. Paholainen astui näyttämölle parisataa vuotta ennen ajanlaskun alkua. – Kun ajatus yhdestä kaikkivaltiaasta Jumalasta voimistui, tarvittiin maailman pahuuden selittämiseksi pimeyden voimia. Keksittiin Saatana ja helvetti.” Viittaisiko tämä ”keksintö” mahdollisesti liberaaliteologian älynväläykseen?

      ”Mäkipelto toteaa myös yleisen harhaluulon olevan se, että ”olisi yksi ja sama Raamatun Jumala. – Eräs selvimpiä viittauksia monijumalaisuuteen on Psalmi 82. ”Siinä kerrotaan, kuinka Jumala astuu esiin jumalten kokouksessa.”

      Tämä kaiketi sitten todistaa, että kirjoittajien ”tieteellinen” asenne – Jumalan syntyyn – on pelkästään neutraali? Heidän argumenttinsa Psalmista 82 ovat Ugaritin ”kivissä”, ei Raamatun eksegeesissä.

      Kirja – Jumalan synty – siis vannoo tieteellisyyden nimiin. Siksi siinä luonnollisesti maalataan kuvia, kuinka vielä sata vuotta sitten olisi ollut ennenkuulumatonta tieto ihmisen moninaisuudesta ja evoluutioteorian olevan tosi ihmisen elämän kehitys – tieteiden lahja ihmiskunnalle, joka ylivertaisessa viisaudessaan on kyennyt selittämään paitsi omansa myös ”Jumalan synnyn.”

    • Kosti V. Aika paljon VT:n tulkinnassa nojataan Ugaritin, Nuzin ja muiden muinaisten heprealaisten kulttuuripiirin teksteihin. Katsoin tämän psalmi 82:n jumalten kokouksen nopeasti Antti Laaton ja IVP:n VT:n taustojen kommentaarista. Ugaritin-yhteys näyttää siis myös konservatiivisten tai hyvin konservatiivisten teologien silmissä vahvalta. Kyse on niiden mukaan varhaisesta ajatuksesta, jonka mukaan Jahve oli jumalten kokouksen puheenjohtaja ja ylijumala. Pointti on se, että se, mistä ”jumalten kokouksessa” oli kysymys, selviää VT:n ulkopuolisesta lähdeaineistosta. Ilmeisesti Mäkipelto ja kumppanit tulkitsevat Psalmin 82 heijastumaksi polyteismistä eivätkä siitä käsin, että Israelin Jumala on se Korkein ja lopulta ainoa todellinen Jumala, kuten Psalmi 82 on ymmärrettävissä osana VT:tä ja koko Raamattua.

    • Marko S. (Ps82:6 / KR38)todetaan: Minä sanon: ”Te olette jumalia ja kaikki tyynni Korkeimman poikia; kuitenkin te kuolette, niinkuin ihmiset kuolevat ja kaadutte niinkuin kuka ruhtinas tahansa.” Tuota edeltää (Ps82:1) alku; ”Jumala seisoo jumalien kokouksessa, hän on tuomari jumalien keskellä.”

      Seuraavaksi Jumala nuhtelee noita ”jumalia” (j2). ”Kuinka kauan te tuomitsette väärin ja pidätte jumalattomien puolta? Siihen keitä he olivat on viite (Joh10:34-35): ”Eikö teidän laissanne ole kirjoitettuna: ’Minä sanoin: te olette jumalia’? Jos hän sanoo jumaliksi niitä, joille Jumalan sana tuli — ja Raamattu ei voi raueta tyhjiin .”

      Tuon tekstin perusteella kyseessä on sisäinen looginen ristiriita mikäli kysymyksessä olisi jotenkin viittaus polyteismiin, jossa Jumala nuhtelee toisia jumalia vääristä tuomioista, kun – Jeesus viittaa suoraan heihin joille Jumalan sana tuli tarkoittaen juutalaisia. Tähän yhteyteen sopii myös tuo jae (Ps82:7) ”Kuitenkin te kuolette, niinkuin ihmiset kuolevat, ja kaadutte niinkuin kuka ruhtinas tahansa.”

      Mielestäni tässä ovat kyseessä ne, joille oli uskottu hengellinen esivalta (Jumalan pojat), mutta jotka menettelivät väärin. Antti Laato muuten kirjassaan – Kristus psalmeissa kirjoittaa, että Ps82 viitaa nimenomaan tässä yhteydessä maallisiin tuomareihin. Tosin hän viittaa myös Ugaritin teksteihin.

      Luther toteaa myös tämän Psalmin 82 selityksen alussa: ”Koska jumalien tai viranhaltijoiden velvollisuus on muiden hyveiden ohella edistää Jumalan sanaa ja sen saarnaamista, tuleeko heidän myös puolustautua väärää opetusta vastataan.”

      Onko siten tekstien valossa uskottavaa, että -Israelin uskonto- oli tosiasiassa kehittynyt vähitellen kanaanilaisesta monijumalaisuudesta muotoon – Jahve yksin? Oliko israelilaisten varhainen ajatus polyteistinen, kun ”Jumalan pojat mainitaan jo Gen6:2? (Gen1-11 ongelman tiedän). ”Korkeimman poikiin” viittaa myös (2Mo7:1), kun Jumala sanoi Moosekselle. ”Minä asetan sinut Jumalaksi Faaraolle ja veljesi Aaron on oleva sinun profeettasi.”

      Mutta kuten tiedetään MPH:n kirjan mukaan, arkeologia ei ole pystynyt osoittamaan minkäänlaisia viitteitä suuren kansanryhmän vaelluksesta Siinain tai Negevin autiomaassa. Sitä ei ole siis tapahtunut, kun kirjoittajien mukaan – ”mikään Raamatun ulkopuoleinen lähde ei vahvista, että Aadamia, Eevaa, Nooaa, Aabrahamia, Jaakobia, Moosesta , Joosuaa tai Salomoa olisi oikeasti ollut olemassa?” Jäiköhän Daavid mainitsematta ja muutama muu?

    • Kosti, Paavali kirjoittaa: ”Sillä vaikka olisikin niin sanottuja jumalia, olipa heitä sitten taivaassa tai maassa, ja niitä on paljon semmoisia jumalia ja herroja…”(1 Kor.8:5). Näitä niin sanottuja jumalia on siis Paavalin mukaan paljon. Mutta ne eivät ole todellisuudessa mitään Jumalia.

      Ja 2 Kor 4:3-4 Paavali puhuu tämän maailman jumalasta: ”Mutta jos meidän evankeliumimme on peitossa, niin se peite on niissä, jotka kadotukseen joutuvat, niissä uskottomissa, joiden mielet tämän maailman jumala on niin sokaissut, ettei heille loista valkeus, joka lähtee Kristuksen kirkkauden evankeliumista, hänen, joka on Jumalan kuva.”

    • Lisäksi. Myös raamatunkäännös 1992 harhautuu siinä, että israelilaiset olisivat omaksuneet polyteismin, kun (5Mo32:8) väitetään. että… ”Korkein on määrännyt kansojen asuinsijat ja ”kullekin oman jumalan.” (Tässä seurataan Septuagintaa oletuksena, että se olisi vanhempi kuin hebrealainen teksti).”Herran (Jahve) osuus on hänen kansansa Israel, ja Jaakob hänen perintömaansa.” Korkein, jota ei luvussa mainita muualla, olisi sitten jonkinlainen ylijumala, joka on jakanut kansoille jumalat. Kuitenkin (VMo32:8) ‘el-yō-wn Eljon = (1Mo11:5) Yah-weh, Jahve hebrean tekstin mukaan.

    • Riitta. Olen samaa mieltä, että ”tämän maailman jumala” yrittää sokaista meidät kaikki ihmiset koko maailmassa yhä voimakkaamin ja monesta suunnasta, ettei Kristuksen kirkkauden evankeliumi saisi enää loistaa meille kaikille yksin armosta.

  3. Niin sanottu historiallis-kriittinen metodi, joka lähestyy Raamatun tekstiä ilman Jumalan pelkoa ja sen myöntämistä, että lukija on ”pyhällä maalla”, on aiheuttanut tuhoa luterilaisuudessa.

    Esipuheesta Robert D. Preusin kirjassa Raamatun inspiraatio, Concordia ry, 1999. Kirja on Preusin väitöskirja.

  4. Herra Jeesus, tule keskellemme, että sinun taisteleva seurakuntasi saisi esimakua riemuitsevan seurakuntasi olosta ja ilosta. Anna ylimaallinen rauhasi sydämeemme. Puhdista meidät kaikesta lihan ja hengen saastasta palvellaksemme sinua pyhyydessä. Näytä meille, mikä elämässämme on tärkeätä, mikä vähäpätöistä. Tee suureksi meille valtakuntasi voittoon saattaminen. Kulje kanssamme. Vie meidät kuolemasta elämään. Tulkoon sinun valtakuntasi.

    Jaakko Haavio, Taivaan avain, s. 218, WSOY, 1965.

  5. Kysykää ateisteilta ja uskonnottomilta, mitä heillä on tarjottavana kristinuskon tilalle? Joskus, taisi olla jo 60-luvulla, eräs ateisti vastasi: Työ ja vähäinen taidenautinto. Kysymyksen tehnyt pappi totesi: Nauroiko kukaan, kun kuuli tämän vastauksen? Ehkä joku voisi vastata: Järjenkäyttö tai erilaiset nautinnot. Aika köykäisiä vastauksia, jos verrataan niitä siihen, mitä kristinusko antaa! Joku ateisti joskus vastasi minulle muistaakseni: Älä ole kusipää. Minua ainakaan ei tyydytä tai minulle ei riitä mikään näistä vastausyrityksistä! Ikuista elämää taivaassa ei voita mikään, mitä tämä maailma voi tarjota.

  6. Neuvostoliitossa tehtiin aikoinaan julkisesti eräällä ilmeisesti jonkun yliopiston luennolla eräänlainen koe. Luennoitsija sanoi, että jos tämä pöytä tai tuoli nousee ilmaan, niin Jumala on olemassa, jos se ei nouse ilmaan, niin Jumalaa ei ole. Tuoli tai pöytä ei noussut ilmaan, mutta oliko tämä vakuuttava ja riittävä todiste siitä, ettei Jumalaa ole olemassa? Naurettava yritys!

  7. Tapahtui vanhan Neuvostoliiton aikaan. Eräs rakennustyömiesten porukka oli vierailulla siellä. He menivät syömään aivan tavalliseen työmaaruokalaan. Kun he söivät ruokaa, kaikki muut paitsi yksi miehistä, olivat sitä mieltä, että ruoka siellä oli surkeaa. Mutta yksi söi hyvällä ruokahalulla ja kehui hyvää olevan. Mietin, että tämä mies taisi syödä (kommunisti)aatteen voimalla. Eihän hän voinut uskoa ja ajatella Neuvostoliitossa missään olevan huonoa ruokaa.

    • Neuvostoliitossa sai kyllä Pietarin limpun muutamalla kopeekalla, mutta monia muita elintarvikkeita jonotettiin valtavan pitkissä jonoissa. Kommunistipuolueeseen kuuluvilla oli omat Berjozka-kaupat, joista sai myös länsimaisia luksustuotteita.

  8. Kosti V. Mäkipelto & knit edustavat eksegeettistä suuntausta, jonka mukaan VT:ia ei välttämättä ollenkaan pidä tulkita sillä tavalla kuin Uusi testamentti tai myöhempi kristillinen perinne tulkitsee. Lisäksi aine voittaa hengen sillä tavoin, että polyteistinen ympäristö ja arkeologian löydöt tai niiden puute painavat yksittäisten tekstien tulkinnassa enemmän kuin Raamattu. Voi myös olla, että heidän näkemyksensä mukaan koko psalmi on koottu hyvin eri-ikäisistä jakeista…

    Käsittääkseni Septuagintan tekstimuodot perustuvat ainakin osittain meidän masoreettisena tekstinä tuntemaamme heprealaista tekstimuotoa vanhempiin ja siitä poikkeaviin tekstimuotoihin. Mäkipelto on käsittääkseni tehnyt väitöskirjansa juuri tällaisista kysymyksenasetteluista.

    • Marko S. Olen tuon asian tiedostanut, että MPH:n pamfletissa aine voittaa hengen. Jumalan synty – näyttää seuraavan mm. Risto Lauhan perinnettä – Isien Jumalasta yhteen Jumalaan, jossa Lauha kertoo esim. ”Daavidin (jonka ”perhejumala” Jahve oli) kuninkuutta edeltävän ajan kuvauksessa uskonnolliset kirjoittajat saivat tyytyä aineistoon, joka oli pääosin muuta kuin historiallista.” “Vain” kivet ts. arkeologinen materiaali saa määrätä, millä perustein käsitys historiasta määritellään, jota edustaa myös Hakolan / Pakkalan kirja – Kristinuskon ja juutalaisuuden juuret.

      Pakkalan mukaan “Vanhan testamentin tekstejä voidaan käyttää historian lähteenä ensisijaisesti silloin, kun jäljitetään niiden omana kirjoitusaikana syntyneiden ja vaikuttaneiden uskonnollisten ja teologisten liikkeiden ajattelua.” (sivu17). Lisäksi Israelin synty selitetään kanaanilaisheimojen leviämisellä ja koko uskonnollista historiaa pidetään legendana.

      Siis aivan samoin kuin kirjassa -Jumalan synty -, Moosesta, Joosuaa tai Salomoa ei oikeasti ollut olemassa, kun heidän nimensä eivät ole kivistä luettavissa. Mutta toisaalta eikö siinä ole hieman looginen ristiriita, että tekstejä voidaan kuitenkin jossain määrin käyttää, mutta emme kuitenkaan luota niihin, koska uskonnolliset tekstit ovat legendaa.

      Ymmärrän tietenkin sen, että tiede etsii evidenssiä ja siksi se tuijottaa tässä tapauksessa kiviin ja – Baalin palatsiin ja kuninkaiden sukuun, josta todetaan: – ”Minulla on sanoma, jonka tahdon saattaa tietoosi, viesti, jonka tahdon sinulle kertoa. Se on puun ja kiven kuiskaus, taivaan puhetta maan kanssa, syvyyksien puhetta tähtien kanssa.”

      Kun aiemmin tuon ylläolevan tekstin kirjoitin, jossa Jumala seisoo jumalien kokouksessa tuomarina se luonnollisesti liittyy kristilliseen perinteeseen, joka ei mene yhteen – Jumalan synty – Ps82 kanssa. Arkeologia on hyvä työkalu Raamatun tutkimuksessa, mutta eikö olisi sitten parempi kieltää uskomasta kokonaan Raamatun teksteihin kuin kertoa vaikka sen ihmeen mitä Jumalan synnyn mukaan – ”Raamattu jättää kertomatta.”

      Nimittäin -, että ihmetellään Louvren taidemuseossa ”Baalin kivipaaden” ympärillä, kuinka se on paljon Raamatun tekstejä vanhempi.” Samassa huoneessa kiiltelee myös kultainen sonnipatsas. Se ei kaiketi ole kuitenkaan sama, jonka israelilaiset Punaisen meren ylitettyään / alitettuaan käskivät epäuskossaan Aaronin tehdä?

Ilmari Karimies
Ilmari Karimieshttps://helsinki.academia.edu/IlmariKarimies/
Lutherin uskokäsityksestä väitellyt teologian tohtori, luennoitsija. Reformaation teologian tuntiopettaja Avoimessa yliopistossa. Toiminut Helsingin piispan teologisena sihteerinä, kirkolliskokouksen perustevaliokunnan sihteerinä sekä neljässä pohjoismaisessa luterilais-katolisessa dialogikomissiossa.