Nobel-kirjailija Mario Vargas Llosan viisi vuotta sitten julkaisema romaani Keltin uni on vaikuttava kuvaus irlantilaisen ihmisoikeustaistelija Roger Casementin ( 1864-1916) elämästä. Casement hakeutui nuoruusvuosinaan Afrikkaan romanttisten haaveiden houkuttelemana. Hän oli lukenut ja kuullut paljon tuosta tutkimattomasta maanosasta, jossa valkoisella miehellä olisi vielä niin paljon tehtävää. Lähtiessään Afrikkaan Casement liittyi niiden hyvää tarkoittavien ihmisten joukkoon, joiden mielestä Afrikka olisi ”sivistettävä” ja liitettävä läntiseen kulttuuripiiriin niin pian kuin mahdollista.
Casement päätyi Kongoon. Siellä hän kauhistui nähdessään millaisia olivat ne valon tuojat, jotka Eurooppa oli lähettänyt sivistystä aikaan saamaan. Suuri osa heistä oli pahimmanlaatuisia hylkiöitä, onnenonkijoita, uraltaan suistuneita virkamiehiä, juoppoja tai ahneita kauppiaita. Henry Morton Stanleyn, kuuluisan löytöretkeilijän seurassa Casement tunsi suorastaan fyysistä pahaa oloa.
Stanley oli kylmäverinen roisto, jolle ihmishenki ei merkinnyt mitään. Eräiden kuvauksien mukaan hän saattoi ampua alkuasukkaan huvin vuoksi, vain tarkkuuttaakseen kivääriään. Stanley tarvitsi retkikuntiaan varten suuren määrän kantajia. Kun yksi heistä sortui, hänet korvattiin heti toisella. Siellä missä Stanley liikkui, viidakkopolkuja reunustivat ihmisen luut merkiksi siitä, että sivistys teki nyt voimalla tuloaan Afrikkaan.
Tämä on kovin toisenlainen kuva kuin se, jonka tunnemme koulukirjan sivulta. Siinähän kaksi herrasmiestä, Livingstone ja Stanley kohtaavat keskellä ”pimeintä” Afrikkaa mielessään jalot päämäärät. Kevyt päännyökkäys, kättely, sitten kuullaan tuo kuuluisa repliikki: ” Tohtori Livingstone, otaksun…” Kohtaus on taitavasti piirretty. Siinä on ripaus huumoria, sankaruutta, mutta myös iloista tulevaisuudenuskoa. Afrikkaa odottavat onnelliset päivät, kun nämä mainiot miehet ovat liikkeellä.
Stanleylla oli Kongossa arvovaltainen toimeksiantaja, hän toimi siellä kuningas Leopold II:n valtuuttamana. Kongosta oli tullut kuin vahingossa Belgian kuninkaan yksityinen siirtomaa, jota hän hallitsi miten halusi. Alueen runsaslukuinen väestö valjastettiin kumin tuotannon palvelukseen. Kumin merkitys raaka-aineena nousi sitä mukaa kuin autot kulkuvälineinä yleistyivät. Raakakumia tarvittiin suunnattomia määriä. Sitä hankittiin yksinkertaisella tavalla. Alkuasukkaita vangittiin ja pakotettiin hankkimaan kumia tiettömien taipaleiden takaa, ampuma-aseilla ja ruoskalla uhaten. Jos kumikiintiö ei täyttynyt, työläiseltä saatettiin katkaista käsi.
Tässä häikäilemättömässä saalistuksessa kuoli satojatuhansia ihmisiä. Jotkut tutkijat puhuvat jopa miljoonasta ihmisuhrista. Väitetään, että 1800-luvun kansanmurhan jäljet näkyvät vieläkin Kongon väestöpyramidissa.
Historiankirjoitus on antanut Leopold II:lle lisänimen ”Rakentajakuningas”. Monet Brysselin keskustan arvorakennukset ovat hänen hallituskaudeltaan. Rakentaminen kävi luontevasti, kun siirtomaasta virtasi Belgiaan suunnattomia rikkauksia. EU:n virastot toimivat Belgian kukoistavassa pääkaupungissa tätä nykyä kortteleissa, jotka on sananmukaisesti pystytetty luiden päälle.
Kongossa Casement tutustui Joseph Conradiin, joka romaanissaan Pimeyden sydän liikkui lähellä samoja kauheuksia, joiden silminnäkijäksi Casement joutui. Pimeyden sydämestä tehtiin toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvalloissa väitöskirja, jossa pohdittiin, mitä kirjassa esiintyvät symbolit merkitsevät. Kun siirtomaajoukkojen kersantilla on pöydällään pääkallosta valmistettu tuhkakuppi, tutkija piti sitä kuvana, joka nousi suoraan kirjailijan piilotajunnasta.
Tämä on esimerkki siitä, miten syvälle metsään akateeminen tutkimus voi pahimmillaan mennä. Tutkija peilasi kirjailijan piilotajuntaa, kun taas Conrad oikeasti kuvasi sitä, mitä hän omin silmin matkoillaan näki: siirtomaajoukkojen sotilaalla oli pöydällään ihmisen pääkallosta tehty tuhkakuppi!
Casement oli yksi niistä rohkeista, jotka käynnistivät maailmanlaajuisen liikkeen julmuuksien lopettamiseksi. Avainasemassa oli Englannin yleinen mielipide, joka oli jotenkin saatava herätettyä. Käynnistettiin valtava lehdistökampanja, joka tuotti tuloksia. Leopold pakotettiin perääntymään ja ottamaan ihmisoikeudet huomioon toimissaan. Olot Kongossa kohenivat vähitellen, mutta paljon pahaa oli jo ehtinyt tapahtua.
Englantiin palattuaan Casement sai osakseen ylenpalttista kiitosta ja arvonantoa. Pian hän oli suosittu vieras klubeissa ja kysytty esitelmöitsijä juhlatilaisuuksissa. Silti Casement eli vaatimattomasti , mutta kärsi samalla alituisista rahavaikeuksista. Syynä oli se, että hän antoi avokätisesti palkkionsa pois ja eli itse niukasti, yksinkertaiseen elämäntapaan tyytyen.
Pian Englannin turvallinen elämä alkoi kyllästyttää Casementia. Hän kaipasi kauas maailmalle. Hänen toiveensa toteutui, kun hän sai komennuksen Britannian konsuliksi Brasiliaan, toimipaikkanaan Amazonin alue.
Siellä toistui merkillisellä tavalla se, mitä Casement oli kokenut Afrikassa. Raakakumin himo oli vallannut myös Amazonin alueen valtaapitävät. Kokonaisia intiaaniheimoja tuhottiin. Niitä, jotka nostivat äänensä kansanmurhaa vastaan, toimitettiin häikäilemättömästi pois päiviltä. Myös Casementin henki oli uhattuna. Siitä hän ei välittänyt. Hän tarttui rohkeasti myös tähän uuteen haasteeseen ja ryhtyi puolustamaan intiaaneja.
Pitkän taistelun jälkeen saatiin koottua kansainvälinen tutkimuskomitea. Kun se saapui paikan päälle ja aloitti työnsä, sattui joskus, että joku sen jäsenistä pistäytyi kuulustelujen välillä ulkona oksentamassa. Niin kammottavia yksityiskohtia kuulusteltavien kertomuksiin sisältyi.
Näillekin julmuuksille saatiin aikanaan loppu. Jos kertomus päättyisi tähän, sillä olisi onnellinen päätös. Näin ei valitettavasti käynyt.
Casementin irlantilainen veri muistutti itsestään mitä enemmän vuosia kului. Hän alkoi murehtia Irlannin kohtaloa, sen alistettua asemaa Britannian yhteydessä. Tässäkin asiassa hän ryhtyi kohta käytännön toimiin.
Siinä kulki se raja, jonka yli Casement ei olisi Englannin viranomaisten mielestä saanut kulkea. Britannian hallitus kantoi vilpittömästi huolta ihmisoikeuksista kaukana maailmalla, mutta Irlannin kysymys oli tabu. Siihen kukaan ei saanut puuttua – varsinkaan irlantilainen.
Tässä on jotain tuttua. Ihmisoikeuksia on miellyttävintä edistää jossakin kaukana, mutta rauhanpalkitut katsovat karsaasti, jos joku käy raivaamaan heidän omaa tonttiaan. Kaikki ovat yksimielisiä siitä, että vaikkapa Daifurissa pitää jotakin, mutta jos joku arvostelee terrorismista epäiltyjen laitonta vangitsemista ja kidutuksia, se koetaan kiusalliseksi. Kun tietovuotaja Snowdenilta tivattiin, miksi hän piileskelee Venäjällä eikä jatka sieltä matkaansa länteen, hän sanoi pelkäävänsä, että jos hän lähtee matkaan, häntä kuljettava lentokone ammutaan alas riippumatta siitä, kuinka monta kanssamatkustajaa sattuu olemaan kyydissä. Selvyyden vuoksi sanottakoon, että Snowden ei tarkoittanut venäläisiä.
Meidän suomalaisten on helppo tässä asiassa syytellä muita. Siksi pitää palauttaa mieleen se aika, jolloin Nicaraguan ihmisoikeudet olivat meille tärkeämpiä kuin se mitä tapahtui Virossa. Toiseen maahan on matkaa tuhansia kilometriä, toiseen Porkkalan kallioilta kirkkaalla ilmalla miltei näkee.
Jälkeenpäin ajatellen Casement toimi Irlannin kysymyksessä naiivisti ja hyväuskoisesti. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän hakeutui saksalaisten palvelukseen ja oli mukana Irlannin pääsiäiskapinassa v. 1916. Siinä operaatiossa meni pieleen kaikki mikä vain mennä voi. Casement vangittiin ja kuljetettiin Lontooseen, jossa hänet tuskastuttavan oikeudenkäynnin päätteeksi hirtettiin.
Vain kymmenen vuotta aikaisemmin Casement oli ollut juhlittu sankari. Nyt hän oli kuolemaantuomittu rikollinen ja isänmaanpetturi. Kuolema ei ollut hänelle brittiviranomaisten mielestä riittävä rangaistus. Casementin teloituksen jälkeen häntä vastaan käynnistettiin massiivinen likakampanja. Perusteena käytettiin Casementin homoseksuaalisuutta, josta saatiin rajattomasti häväistysaineistoa.
Afrikan vuosinaan Casement pelkäsi joskus, että se mitä hän joutui kokemaan, ylittäisi psyykkisen kestokyvyn rajat. Elämän järjettömyys ja julmuus ahdisti häntä. Samalla hänelle antoi toivoa se hiljainen luottamus, joka henki niistä fransiskaani-isistä, joihin hän sattumalta tutustui. Nämä sääntökuntalaiset pysyttelivät uskollisesti asemapaikoillaan, palvelivat ihmisiä, pysyivät lujina ja jatkoivat kärsivien auttamista. Samoin Casement ihaili niitä protestanttisia lähetyssaarnaajia, jotka raportoivat väsymättä ihmisoikeusloukkauksista Eurooppaan, ottivat suuria henkilökohtaisia riskejä saamatta itselleen muuta kuin vaikeuksia. Nämä ihmiset olivat Casementille toivon kynttilöitä, jotka loistivat pimeässä yössä.
Vargas Llosa antaa ymmärtää, että nämä ihmiset auttoivat Casementia kestämään synkkien hetkien yli, jopa niin, että hän säilytti heidän avullaan järkensä.
Tulee mieleen G.K.Chestertonin ajatelma – vapaasti lainaten. Se, että Jumala turvautui kerran ristin hulluuteen, auttaa meitä säilyttämään järkemme tässä mielettömässä maailmassa,
Järkyttävää luettavaa. Ei ihme jos joku haluaa vaihtaa kanavaa. Näitä asioita ei haluta tietää. Ei sitäkään, että sama Afrikan ja E-Amerikan riisto jatkuu yhä.
Meidän jatkuva kasvumme perustuu, suurelta osin, heidän köyhtydyttämiseen.
Muutos voi tula piankin. Olot siellä muutuvat niin sietämättömiksi, että he tulevat kaikki tänne.