Jumalan käsi, Korkeimman käsi ja meidän auttavat kätemme

Nykyisessä mediamaailmassa ilmaus ”Jumalan käsi” tuo usein ensimmäisenä mielikuvan Diego Maradonan kiistanalaisesta (kädellä avustetusta) maalista jalkapallon Meksikon MM-kisoissa 1986 Englantia vastaan. Kiistanalaisuuteen tuo oman värinsä niin episodia edeltänyt Argentiinan ja Iso-Britannian välinen Falklandin sota kuin Maradonan värikkäät vaiheet kuningashetkien jälkeen. Sanapari viittaa tässä yhteydessä siis vilpin kätkemiseen hurskaan ilmauksen kaapuun. Jumala kun itse asiassa edellyttää totuutta salatuimpaan saakka ja hänen sanansa on kaksiteräinen, viiltävä miekka eikä niinkään sulalla kutittelua. Syntien anteeksianto ei ole mitään löperöä puhetta vaan ainoa mahdollisuus yhteyden palauttamiseen ja sitä kautta myös tervehtymiseen ja elämään uusin voimin. Valitettavasti meiltä on tämä voimavara päässyt osin unohtumaan, osin väljähtymään, osin myös elpymään. Nykymaailmassa pikemminkin ”roastataan” kuin ripittäydytään. Teatterihan voi olla toki terapeuttista, mutta ei se välttämättä kuljeta lähemmäksi totuutta merkityksessä yhteyden eheytyminen Jumalaan, toinen toisiimme ja luomakuntaan.

Modernin maailman on sanottu kärsivän ”Jumala-pimennyksestä”. Niinpä kirkon olennaisin tehtävä olisikin löytää tapa puhua Jumalasta. Tätä tehtävää ei pystytä hoitamaan välttelemällä puhetta Jumalasta. Usein toki voidaan asioita tehdä ymmärrettävämmäksi ja lähestyttävämmäksi itse kullekin aloittamalla arkisesta kokemusmaailmasta, johon ei välttämättä sisälly perinteistä uskonnollista kieltä. Dietrich Bonhoeffer opetti osaltaan perusviisautta: ”Ei voi puhua Jumalasta, jos ei ensin puhu Jumalalle”, kuten Horst Georg Pöhlmann tulkitsi DB:n antia sukupolvelleen. Hengellisyys on kristinuskolle ilmaa keuhkoihin.

Tänään alkavalla kristittyjen ykseyden rukousviikolla on jykevän raamatullisesti otettu kansainväliseksi teemaksi: ”Herran käsi on voimallinen”. Yhtäältä teema muistuttaa elämämme ja kaikkeuden perustasta: koko todellisuus romahtaisi, jos Kaikkivaltias vetäisi kätensä pois hetkeksikin. Toisaalta Kristusta seuraamaan kutsutut kristityt on kutsuttu olemaan rohkeita ja toivossa väkeviä, niin että he uskaltavat tehdä myös suuria ja nähdä pienessä ja vähäisessä suurta. Augustinus ja Luther tunnetusti totesivat, että tee työtä niin kuin rukouksesi ei sinua mitenkään auttaisi ja rukoile niin kuin työsi ei sinua mitenkään auttaisi. Työ menestyy, jos sillä on siunaus – menestys tosin saattaa olla toisenlaista tai sillä on toisenlainen aikataulu kuin ajattelemme.

Tänään, entisenä Pietarin piispanistuimen muistopäivänä – nykyisin 22.7. – erityisenä mietiskelyteemana on: ”Rakastakaa muukalaisia, sillä te olette itsekin olleet muukalaisina Egyptissä”. Tiedämme hyvin, että teema on ollut koko Euroopassa ja maailmanlaajuisesti kuuma, kun turvapaikanhakijoiden määrät ovat yllättäneet; aiotun kapasiteetin ylityttyä on vaadittu rajoja kiinni ja pikaista palautusta, taakanjakoa, suurisydämisempää inhimillisyyttä jne. Yhtä mieltä olemme varmasti ainakin useimmat siitä, että voitavansa on tehtävä hädänalaisen auttamiseksi ja että kaikki ihmiset ovat Jumalan luomina yhtäläisiä arvoltaan, vaikka käytännössä tätä olisi hankala toteuttaa. Suomessa olemme järjestäytyneistä yhteiskunnista onnistuneet ihmisarvoisen elämän edistämisessä sitten nälkävuosien ja sisällissodan niin hyvin, että voimme sanoa Herran käden olleen täällä voimallinen: ”Siunaa ja varjele meitä, Korkein, kädelläs” (VK 584:1).

Eri mieltä ollaan siitä, miten kaikille hyvää yhteiskuntaa rakennetaan. Hyvää suuntaa tässä antavat kansainväliset sopimukset ja perustuslain arvot, joiden tausta on ”ihmistä suuremmassa”, ajatuksessa Jumalan sydämiin istuttamasta luonnonoikeudesta, joka suojaa mielivallalta. Siksihän Olaus Petrin tuomariohjeissa sanotaan: ”Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata olla lakikaan”. Lause henkii suurta kunnioitusta lakia ja järjestystä kohtaan Jumalan hallintavallan toteuttajana, mutta ottaa huomioon myös sen, että lakeja säätävät ja niitä soveltavat erehtyväiset ihmiset, jotka ovat osa syntiin langennutta todellisuutta. Hyvän suunnan tavoittelulle on eduksi, kun rohjetaan kuunnella aidosti toista ja ymmärtää hänen lähtökohtiaan sekä tarkentaa ajatuksia uuden tiedon valossa. Siten voidaan hakea yhteistä perustaa. Olennaista on tahto etsiä yhteyttä eikä selvitä kamppailusta ensisijaisesti voittajana voittamisen vuoksi. Silloin ei monestikaan oikeastaan kukaan voita, jos yhteistä hyvää haetaan. Huomionarvoista on myös se, että rakkaus toteutuu usein rakenteiden ja säännösten kautta sekä niiden taustalla olevan kokonaisnäkemyksen kautta, vaikka yksilötason lähimmäisyys on luovuttamatonta sekin. Tarvitaan suomalaista, eurooppalaista ja globaalia visiota resurssien jakamiseksi kunkin ihmisen arvoa kunnioittavalla tavalla, inhimillisen elämän realiteetit huomioon ottaen.

Siksi edelleen on hyvän yhteiselämän, kirkon ja yhteiskunnan ja koko luomakunnan kannalta olennaista muistaa Jeesuksen sana, jossa on kätkettyä ja lujaa vahvuutta yli pikkumaisen kukkoilun: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Hengellisyys ja käytännön lähimmäisyys kuuluvat yhteen ja ruokkivat toisiaan, koska niissä toteutuu osallisuus Kristuksesta ja Hengestä, Jumalan käsistä maan päällä. He antavat suuntaa kristilliselle elämälle ristinmerkin viestimällä kokonaisvaltaisella tavalla: ajatuksin, tuntein ja kätten töin.