Kun ihmisellä on hyvä olla ja turvallinen luottamus ja arvopohja elämässä, niin silloin säilyy terve järki ja kunnioitus myös elämän kriiseissä. Siksi myös lasten tulisi saada kasvaa turvalliseen Jumalan huolenpitoon elämässä. Se ja usko kantaa läpi elämän. Jumalan olemassaolo ei ala vasta 18-vuotiaana.
Perusturvallisuus luodaan jo alle 3-vuotiaana. Nykyään pettymyksen sietokyky laskee jo varhaiskasvatuksessa, kun lapset joutuvat taistelemaan aikuisten huomiosta ja huolenpidosta isoissa lapsiryhmissä ja kristillinen sanoma on vaiettu kokonaan pois lasten ja nuorten elämästä. Sama meno jatkuu peruskoulussa ja yliopistossa. Nuoret uupuvat ja vaipuvat epätoivoon. Perheestä ei pian nähdä edes unta. Lapsille pitäisi opettaa elämän ja elämisen taitoja ja luottamusta omaan itseensä.
Toivonen: ”Jumalan olemassaolo ei ala vasta 18-vuotiaana.”
Ei niin, 18-vuotiaana se yleensä viimeistään jo loppuu.
Toivonen: ”Perusturvallisuus luodaan jo alle 3-vuotiaana. ”
Niinpä, mutta mitä kristillisellä sanomalla on asian kanssa tekemistä?
Kristillinen sanoma tuo nimenomaan turvaa elämään ja uskoa parempaan tulevaisuuteen.
Pasi Toivonen: ”Nuoret uupuvat ja vaipuvat epätoivoon.”
Uskonnollisuudella on toisinaan taipumus saada maailma näyttämään paljon pahemmalta kuin se onkaan. Ovi on kuitenkin auki tänne todellisuuden puolelle, joten tervetuloa.
Nuoret eivät uuvu eivätkä vaivu epätoivoon, eikä tällaisesta trendistä ole mitään viitteitä. Päinvastoin nuoret pärjäävät yleisesti ottaen hyvin. Haasteita toki löytyy mutta niin niitä on löytynyt kaikissa maailman ajoissa. Sellaista aikaa ei ole ollutkaan, jossa haasteita ei olisi ollut. Uskonnollisuudella taas ei ole mitään yhteyttä nuorten hyvinvoinnin kanssa yleisesti – koska lähellekään kaikki eivät edes ole uskonnollisia. Vapaus olla sitä mitä on, on avain aivan meidän kaikkien hyvinvointiin.
”Yleisesti nuorten hyvinvointi on parantunut Suomessa 2000-luvulla.”
https://thl.fi/fi/web/hyvinvointi-ja-terveyserot/eriarvoisuus/elamankulku/nuoret
Juuri uutisoitiin päinvastaista. Itsetuhoisten ja epätoivoisten nuorten määrä niin suuressa kasvussa, ettei tahdo sijaa löytyä laitoksissa. Yksi suuri syy: yhteiskunnan perussolu, avioliiton arvo hylätty ja nuoret kärsii riitojen ja erojen suuresta määrästä. Tämä on itsekkyytemme hedelmää.
Korona-aika luo omat haasteensa nuorille, mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, ovatko nuoret uskonnollisia vai eivät. Sen lisäksi nuoret voivat kärsiä paljonkin siitä, jos vanhemmat jatkavat väkipakolla liittoa, joka on jo epäonnistunut eivätkä puolisot tule toimeen keskenään.
Lukematon on sellaisten perheiden määrä, joissa aviopuolisot ovat nitukuttaneet yhdessä uskonnollisista syistä, vaikka suhde ei enää toimi ja perheen ilmapiiri on siksi myrkyllinen. Sellaisten perheiden lapset voivat erittäin huonosti.
Lukematon määrä sellaisia perheitä tässä ajassa? Tuota ei kyllä heti usko, vaan kyllä erotaan ihan muista syistä ja lapset kärsii paljon.
Tuo on yksinkertaistavaa ja naiivia ajattelua. Eivät ihmiset huvikseen eroa, varsinkaan jos heillä on lapsia. Tarvitaan ihan kunnon syy eropäätökseen.
Eikä ero välttämättä tarkoita, että lapset voisivat tällaisissa perheissä huonommin eron takia. On paljon liittoja, jotka ovat myrkyllisiä – uskonnolla tai ilman – ja tilanteessa ainoa oikea vaihtoehto voi olla ero – niin lasten kuin vanhempienkin hyvinvoinnin kannalta.
Ajatus siitä, että liitossa tulisi pysyä hinnalla millä hyvänsä, on erittäin naiivi ja yksisilmäinen.
Lapsen paikka on vanhempien tunnesuhteen keskellä, johon lapsi on oikeutettu aina.
Erossa lapsi kokee usein syyllisyyttä vanhempien erosta. Johtuukohan siitä, että hän on ikään kuin mennyt vanhempien väliin ja ollut mielestään aiheuttamassa heidän eroa. Ehkä tuo syyllisyys jää päälle ja myöhemmin näiden perheiden lasten avioliitot eivät oikein näytä kestävän. Monilta nuorilta puuttuu usko kestävään liittoon. Pelko suhteen särkymisestä ennustaa jo sitä.
Tämä on tyypillinen päätelmä ja vastaus nettikeskusteluissa. Ymmärrän sen nykyaikaisen kulttuurin keskellä, mutta se ei poista sen tahallisuutta.
-Kysymys oli nyt lasten voinnnista eron jälkiseurauksina, jotka ovat vakava kansansairaus. Pää on otettava pois pensaasta. Ei ole kysymys muista eroon johtaneista tekijöistä, jotka on oma lukunsa. Meidän itsekkyys, riidat, pettämiset ja sopimattomuutemme ovat puolestaan syitä siihen.
Lapseni opettaja kertoi huomaavansa muutaman ensi viikon aikana, millaisesta päivähoitopaikasta lapset tulevat. Se näkyi heidän käytöksestään. Kotihoidossa olleet rynnivät heti ensimmäisille paikoille, he olivat heti jonon kärjessä. He ottivat toisilta tavaroita lupaa kysymättä. He olivat suuna ja päänä. Päiväkodista tulleet osasivat ottaa muut huomioon. He odottivat kärsivällisesti omaa vuoroaan ja lainasivat omia tavaroitaan. He olivat oppineet sosiaalisiksi, mikä on täkeä ominaisuuus myöhempää elämää varten. Nykyisin esikoulu tasoittaa näitä eroja jonkin verran. Varhaiskasvatuksessa on muitakin pointteja kuin tuo iänikuinen ”taistelu aikuisen huomiosta”. Ihminen kaipaa jo hyvin pienestä vertaistaan seuraa.
Pettämien on seuraus siitä, ettei oman parisuhteen kipupisteitä ole osattu hoitaa, jolloin alkaa katsella; olisiko ruho vihreämpää aidan toisella puolella. Harvalla parilla on vihille mennessään mitään tajua siitä millaisia parisuhdetaitoja heiltä tullaan vuosien varrella odottamaan. Mikäli haluavat säilyttää yhteisen onnensa ja kukapa ei haluaisi. Taitojen opettelua pidetään usein täysin turhana siihen asti, kun puun takaa ongelmat tulevat vastaan.