Funtsatessani seurakuntalaisen roolia seurakunnassa törmäsin uudelleen isosti arvostamani papin ja teologin Teemu Kakkurin erääseen kommenttiin parin vuoden takaisessa blogikeskustelussa:
”Kirkollamme on noin 20 000 koulutettua ammattilaista. Miksi heille annetaan koko ajan sitä viestiä, että osaamisesi on korvattavissa milloin tahansa innokkailla seurakuntalaisilla, kunhan vain saamme vähän asenteita pehmitettyä ja seurakunnan verotulot vähenevät?”
On aivan pakko pysähtyä kuulemaan. Eihän se näin voi mennä eikä olla. Ei seurakuntalainen voi korvata työntekijää. On harmillista, miten vapaaehtoispuheessa ollaan niin tiiviisti toiminnan organisoimisessa, hellinnollisessa ymmärtämisessä, rekrytoinnissa, taloudessa ym. ulkonaisessa. Tai sitten kritisoidaan (kuten esimerkiksi minä…) pappiskeskeistä toimintakulttuuria, joka pitäisi saada muuttumaan. Jotakin enemmän tarvittaisiin.
Yllättävästi löysin googlen uumenista Ruotsin kirkon (alä vielä ammu!) Strängnäsin emerituspiispan Hans-Erik Nordinin ”10 sanaa vapaaehtoisuudesta”, jossa kirjoittaja pyrkii luomaan teologisen pohjan ja motivaation seurakuntien vapaaehtoistyölle. Hänen mukaansa ”Ruotsin (ja Suomen!) kirkon kaltaisessa kirkossa, jossa on paljon palkattuja työntekijöitä ja jonka johtaminen muistuttaa hyvin pitkälti kunnallista hallintomuotoa, on aihetta pohtia teologisesti kirkon yksittäisen jäsenen roolia seurakunnassa”.
Ensimmäisenä sanana tai ajatuksena neuvotaan ottamaan oppia maanviljelijästä. Sen lisäksi että seurakuntaa verrataan Raamatussa Jumalan kansaan, Kristuksen ruumiiseen ja Hengen temppeliin, seurakuntaa voidaan ajatella myös Jumalan peltona (Mark. 4: 26–29 ja 1. Kor.3:9). Kysymys kuuluu, ”Minkä merkityksen johtaja voi saada mielikuvasta Jumalan valtakunta peltona? Maanviljelijä ei voi kontrolloida itämistä, kasvua ja satoa kokonaan. Jotkut johtajat ja johtokunnat haluavat täydellisen kontrollin. Kuva Jumalan valtakunnasta peltona merkitsee kohtuuden nimessä, että tarvitaan luottavaisuutta ja halua antaa luottamusta.”
Miten kauniisti ruotsalainen piispa osaa asettaa sanansa! Kukaan ei voi kontrolloida kokonaan, ja kohtuuden nimissä tarvitaan luottavaisuutta ja halua antaa luottamusta. Lopuksi vielä kysytään: ”Mikä sinun mielestäsi leimaa sitä seurakuntaa, jonka osa olet; kontrolli vai halu antaa luottamusta? Minkä sinä toivoisit leimaavan seurakuntaa?” Ei vastakkainasettelua, vaan yhteistä ymmärtämistä.
Seurakunnassa kukaan ei voi korvata ketään, ei seurakuntalainen työntekijää eikä työntekijä seurakuntalaista. Jokainen on ainutlaatuinen persoona, Jumalan ihminen, eikä ole vielä käynyt ilmi mitä kustakin tulee. Pappien ja muiden työntekijöiden koulutuksessa ja täydennyskoulutuksissa he saavat tärkeää rohkaisua ja tukea persoonalleen. Vastaavasti seurakuntalaisen olisi elintärkeää kuulla omasta roolistaan ja merkityksestään seurakunnan kokonaisuudessa. Saako hän riittävästi rohkaisua, kiitosta ja tukea?
Kun puhutaan seurakuntalaisen aidosta roolista seurakunnassa, on tärkeää että hänestä puhutaan ihmisenä, jossa on kasteessa saadut jumalalliset mahdollisuudet kasvaa vahvaksi aikuiseksi kanssaihmiseksi – kulkemaan jopa kaikkien työntekijöiden rinnalla ja kanssa. Häntä ei tule ajatella työntekijän kuokkana tai talikkona, apuvälineenä eikä edes avustajana, vaan ihmisenä, samanlaisena kuin itse olen. Kun minulle pappina kuuluu mahdollisuus tiettyyn aloitteellisuuteen, niin myös hän tarvitsee sellaisen.
Kukaan ei voi korvata ketään ja kaikki tarvitsevat kaikkia.
Antti : ” Kuitenkin, luulenpa, että sinun kannattais koettaa lähestyä koko kysymystä myös Jumalan valtakunnan perspektiivistä. Kun kykenemme tähän, tällaiset kysymyset muuttuvat oleellisesti erilaisiksi. ”
Kiitos Antti ohjauksesta, mutta miten saatoit käsittää, etten pohdi asiaa Jumalan valtakunnan näkökulmasta? Olisi hyvä tietää, koska moni muukin on voinut käsittää pohdintani samoin.
Kaikessa hengellisessä pohdinnassani kun pyrin juuri siihen näkökulmaan.
Jumalan valtakunnan näkökulma on hengellinen näkökulma, ei se, jossa kysytään ensiksi, että mitä tehtäisiin, tai perustettaisiinko uusi ”kertsi” tai joku kiva toimintamuoto tms.
Olin kerran Vivamossa opettamassa herätysliikkeen viikonloppurukousseminaarissa. Ohjelma oli laadittu niin, että perjantai-iltana, lauantai-iltana ja myös sunnuntai-aamuna oli ohjelmassa täysmittainen messu liturgioineen. Kuka vaan joka ymmärtää esirukouksesta jotain, käsittää, että esirukousviikonloppuna yksi messu riittää. Järjestäjät selvästi tykkäsivät ”messuamisesta”.
Pähkäilin asian kanssa että tulisiko minun pyytää muutosta ohjelmaan. Toisaalta en ollut vastuussa tapahtumasta muuten kuin opetusteni suhteen. Yhtäkkiä Jumala sanoi minulle ystävällisesti:”Antti, kun olet Minussa(Kristuksessa), voit istua vaikka kuinka monessa messussa”. Tämä viisaus muutti kokonaan suhtautumiseni erilaisiin kirkollisiin ohjelmiin ja se myös kertaheitiolla vapautti minut olemaan paljon sopeuytuvampi, hyväksyvämpi ja myönteisempi erilaisten ihmisten toivomuksille ja tykkäämisille tällaisissa asioissa. Jumalan valtakunnan ulottuvuus on se ulottuvuus, mistä tällainen viisaus tulee.