Kuva: Ari Vitikainen, Suomen Lähetysseura
Virolaisessa kotiseurakunnassani Sakussa on joulujuhla. Perjantai-iltainen juhla on tarkoitettu kaikille, mutta innokkaimpina siihen perinteisesti ottavat osaa lapset. Päävastuu on tänä vuonna minun harteillani. Kuten tavallista, joulukuussa tapahtuu paljon monella rintamalla, ja tunnen, että juhlan valmistelu on jäänyt vähän keskeneräiseksi. Aamulla huokaan jo tutuksi tulleen rukoukseni: Auta ja johda, tehdään yhdessä. Ei tästä muuten tule mitään.
Olemme päättäneet järjestää ennen juhlaa käytettyjen vaatteiden myynnin. Seurakuntamme kirkkona toimii yli satavuotias puurakenteinen veljesseurakunnan rukoushuone. Talon lämpöeristeet ovat kadonneet seinistä olemattomiin, ja lattia joustaa yllättävän monesta kohtaa. Mutta se on meidän seurakuntaperheemme koti. Uuden kirkon rakentaminen on suunnitteilla, mutta rakentamiseen tarvitaan noin miljoona. Vaatteiden myynnistä saatavat lahjoitukset menevät kirkon rakentamisen säätiöön.
Kiiruhdan kirkolle vaatenyssäköiden ja joulujuhlatarvikkeiden kanssa. Laitan ilmalämpöpumput päälle ja mietin, kuinka olisi viisainta asetella vaatteet kirkon toiseen kerrokseen. Sisään piipahtaa rouva, joka rakentaa kirkkoamme kutomalla pehmoleluja ja tuomalla niitä myyntiin. Tarkistamme varastot ja juttelemme vähän aikaa terveydestä. Kristiinan, seurakuntamme puuhanaisen kanssa järjestelemme vaatteita. Kunnan työntekijät tuovat ruokapankin ruokakassit, joita jaamme kirkolta kerran kuukaudessa. Tänään jakelu on sovittu vaatemyynnin kanssa samaan aikaan.
Ihmisiä käy jonkin verran. Monilla on tarve puhua, onneksi meitä on kaksi juttelijaa. Seurakunnassamme on kaksi norjalaista vapaaehtoista, ja toinen heistä tulee jo päivällä apuun. Hän paketoi lahjat illaksi, laittaa kirkkosalin takkaan tulen, koristelee piparkakkuja ja käy kaupassa. Huokaan helpotuksesta: ehdin jo huolestua kuinka ehdin saada kaiken valmiiksi.
Vaatemyynti päättyy ja juhlaan on tunti aikaa. Olen käynyt näytelmää läpi osallistujien kanssa, mutta on ilmiselvää, että kenraaliharjoitusta emme ehdi pitää. Pyhäkoulumme varhaisteinit ovat tulleet paikalle ja haluavat osallistua näytelmään. Heistä tulee paimenia. Tytöt päättävät myös koristella loput piparit ja tehdä voileivät illan juhlaan. Hyvä!
Juhlassa nuorin on kolme ja vanhin 82-vuotias, yhteensä meitä on 25. Laulamme, leikimme ja osallistumme tietokilpailuun. Tytöt haluavat näyttää lauluihin kuuluvia liikkeitä, ja muut ovat innolla mukana. Sitten on näytelmä, jonka aiheena on tietysti jouluevankeliumi. Useimmille tämä on ainoa joulujuhla, jossa puhutaan joulun kristillisestä sanomasta. Lopuksi jaamme paketit. Kutsumme jokaisen vuorollaan eteen, ja paketin saamiseksi tulee virolaiseen tapaan laulaa laulu, lausua runo tai tehdä jotain muuta. Jotkut ovat valmistautuneet huolella, toiset improvisoivat. Kukaan ei kieltäydy. Vanhin osallistujamme yllättää upealla, eläytyvästi esitetyllä laulunumerolla, joka kirvoittaa raikuvat aplodit. Yksi pienimmistä laulaa kirkkaalla äänellä pitkän joululaulun. Yleensä arka takarivin rouva laulaa kauniilla äänellä laulun, johon kaikki yhtyvät. Sitten kaikki saavat vielä valita itselleen villasukat, joita meille on lahjoitettu. Laulamme ruokalaulun ja katamme yhdessä pöydän. Moni on tuonut jotain yhteiseen pöytään, ja kaikki maistuu hyvältä.
Juhlan päätyttyä jäämme viiden hengen porukalla siivoamaan. Tekemistä on paljon, mutta yhdessä työ sujuu nopeasti. Lajittelemme ja pakkaamme vaatteet, pesemme astiat ja imuroimme kirkon. Ylihuomenna on konfirmaatiopäivä, ja seurakuntamme kasvaa 11 jäsenellä. Tähän asti meitä on ollut 49. Se on suuri juhla. Sinä sunnuntaina onkin kaksi messua, koska muuten kaikki vieraat eivät mahdu pikkuiseen kirkkoomme. Lasken vaatteista saadut lahjoitukset: yhteensä 31,10 euroa kirkon rakentamiseen. Vähän ennen puolta yhtätoista laitamme ovet lukkoon. Mietin, että tällainen on suuren perheen juhla: yhdessä tekemistä. Jokaisella on jotain annettavaa, jotain, millä voi ilahduttaa toisia. Ja vaikka joskus väsyttääkin, jaksan, koska me jaksamme. Jumalalle kiitos.
Titta Hämäläinen
Viron työntekijä
Kiitos OL:lle niistä monista, hyvistä illoista joihin sain itsekin osallistua aikoinaan. Aika aikaa kutakin.
Ylipäätään minua ihmetyttää miten sitkeästi useimmat (kaikki?) järjestöt toteuttavat opiskelijatoimintaansa. Metodit eivät juuri ole muuttuneet sitten 70-luvun. Tampereelle kun tulin nuorten aikuisten toimintaa tekemään, ihmettelin, että täällä oli 9 eri järjestöä, jotka kaikki järjestivät prikulleen samanlaisia opiskelijailtoja ja niitä oli viikon jokaiselle päivälle. Lisäksi illoissa kiersi pitkälti samat puhujat ja sama vajaan sadan hengen porukka. Tällä sektorilla, jos missä pitäisi olla innovatiivinen ja hereillä!
OL:n edeltäjä AVL oli henkitoreissaan jo nelisenkymmentä vuotta sitten. Silloin sen pelasti sääntömuutos, jonka seurauksena jäseneksi liittyvän ei enää tarvinnut luvata lähteä lähetystyöhön, ”jos Jumala suo” (tai jotain muuta vastaavaa). Samalla muuttui nimi.
Muutama vuosi sitten tehtiin taas nimenmuutos. ”Opiskelijain” muutettiin muotoon ”Oieskelijoiden”. Se oli tyhmästi tehty. Näin vieraannutettiin ne, joiden mielestä oikea muoto on ”Opiskelijoitten”.
…Opiskelijoiden…
Tuli uutinen sopivaan aikaan. Meillä Centria-ammattikorkeakoulussa alkaa tämän viikon torstaina lähetyssihteerikurssi, joka kirkon nuorisotyönohjaajan, diakonin ja diakonissan kelpoisuuksiin liitettynä antaa kelpoisuuden seurakunnan päätoimisen lähetyssihteerin virkaan. Otetaanpa tämä uutinen keskustelumateriaaliksi.
Osallistuin OL:n iltoihin muutamia kertoja 1970-luvulla. Väkeä oli yleensä paikalla vain kymmenkunta henkeä, mutta tilaisuuksilla oli vankka sisältö.
Olen uutisesta surullinen ja hämmentynyt. On ikävää, että kirkon kansainvälinen yhteistyö eli lähetystyö ei kiinnosta enää opiskelijoita. Itselleni OL oli tärkeä paikka – ehkä jopa eräänlainen hengellinen koti – joskus 1990 paikkeilla. Olen OL:n kautta oppinut todella paljon lähetystyöstä ja kirkoista maailmalla. Harmi, että tulevilla sukupolvilla ei enää ole tätä mahdollisuutta. OL:ssa kukoisti minun aikakanani iloinen ja rohkea kristillisyys, joka syntyi kosketuksessa maailmanlaajaan kirkkoon ja sen eri ilmiöihin. Jos näkee vain kirkon ja uskon Suomessa, usko alkaa nurkkakuntaistua. Muutamia vuosikymmeniä vanhoista asioista alkaa tulla ikuisia totuuksi ja jopa pelastuksen edellytyksiä. Kosketus maailmanlaajaan kirkkoon suojaa uskoa tältä ummehtumiselta. Toivottavasti joku keksiii OL:n uudelleen!