Jumalan ruumiinavaus

Kirjassaan God: An Anatomy Francesca Stavrakopoulou toteaa Jumalan kuolemisen alkaneen jo 700-luvulla eaa.

”Raamatun oikea Jumala” muuttui silloin yhä hengellisemmäksi. Hänen ruumiinsa hävisi vähitellen.

Nykyään on tavallista tulkita puheet Jumalan ruumiista vertauskuvallisesti. Esimerkiksi hänen kätensä, jalkansa, sisäelimensä tai kasvonsa viittaavat johonkin muuhun. Niitä ei pidetä todellisina.

”Jumala on Henki”, kerrotaan itse Jeesuksen opettaneen.

Vuosisatojen kuluessa Jumala on yhä enemmän muuttunut dogmatiikan abstraktiksi olioksi. Jumala on tällöin määritelmällisesti ruumiiton. Kreikkalaisen filosofian vaikutus muutoksessa on ollut merkittävä.

Rowan Williams on kutsunut tätä ”kaikenkattavaksi teologiseksi muodonmuutokseksi”.

Tätä on tapana nähdä ilmoituksena. Se on vakiintunut selitys. Jumala on ikään kuin vähitellen paljastanut oikea laitansa ihmisille ja he ovat asteittain ymmärtäneet sen.

Stavrakopouloun kirja alkaa lainauksella kirjasta Alicen seikkailut ihmemaassa.

”Ool rait”, sanoi kissa, ja tällä kertaa se katosi hitaasti, alkaen hännänpäästä ja lopettaen irvistykseen, joka viipyi vielä hetken sen jälkeen kun kaikki muu oli hävinnyt.

”Johan nyt jotakin! Olen tavannut monta kissaa ilman irvistystä”, ajatteli Alice, ”mutta irvistys ilman kissaa! Mitään näin merkillistä en ole ikinä nähnyt!”

Raamatussa jumalat olivat ihan tyypillisiä aikansa Lounais-Aasian jumalia. Stavrakopoulou selostaa heidän anatomiansa päästä varpaisiin, pinnalta sisuksiin.

Jumalat olivat muinoin aikamoisia ”alfauroksia”, käyttääkseni Williamsin osuvaa luonnehdintaa. Jumala ei ole poikkeus.

Jumala on Vanhassa testamentissa nykylukijalle välillä kuvottava tuttavuus.


Blogikirjoituksessa Minä tyydytän vihani sinussa Minä tyydytän vihani sinussa aiheesta enemmän.

  1. Jumalan kuolema on mielekäs käsite vain sillä ennakko-oletuksella, että Jumala on pelkästään ihmisaivojen luomus. Tälöin voidaan jumalauskon vähenemistä kutsua Jumalan kuolemaksi, koska ateistisen katsomustavan yleistyminen vähentää uskonnon merkitystä yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Monoteististen uskontojen jumalakäsitykseen kuuluu kuitenkin olennaisesti se, että Jumala on ikuinen, jolloin hän on aina ollut, siis jo ennen ensimmäisen ihmisen syntyäkin ja tulee aina olemaan, senkin jälkeen kun kukaan ei häneen usko ja vielä senkin jälkeen kun ihmiskuntaa ja maapalloakaan ei enää ole. Tämmöinen Jumala siis uskomme mukaan on olemassa, kun taas ateistinen kanta ollakseen looginen ja johdonmukainen edellyttää, että tämmöistä olentoa ei ole koskaan ollut, ei ole nyt eikä koskaan tule olemaankaan.

    • Ehkä voisi sanoa, että ihmisen jumalakuvat kuitenkin kehittyvät ja voivat ”kuolla”.

      Monoteismi ei tippunut taivaasta, vaan on yksi jumalakuva. Sen syntyhistoria on todella mielenkiintoinen. Se voidaan tulkita monin tavoin, myös teologisessa mielessä perinteisesti.

Ahlbäck Lars
Ahlbäck Larshttps://twitter.com/ahlback_lars
Lähihoitaja, sairaanhoidon opiskelija ja teologian maisteri.