Jumalan selän takana

                             Kaivosjätekivistä etsitään kultahippusia

Yhtä asiaa en jaksa enkä halua ymmärtää: eriarvoisuutta. Miksi toiset ihmiset näyttävät olevan tärkeämpiä kuin toiset?  Miksi rikkaudet aina valuvat harvoihin – ja vieraisiin – käsiin?  En ikinä totu siihen, mitä näen käydessäni milloin minkäkin alkuperäiskansan alueella Lähetysseuran hankkeita seuraamassa. Olipa kyse Etiopian chabeista, Kambodzhan bunongeista, Vietnamin lahuista, Kolumbian emberoista tai Bolivian aymaroista, aina sama tilanne.

Tiedämme kaikki, että maapallomme resurssit ovat loppumassa. Suuri osa jäljellä olevista luonnonrikkauksista on tähän asti säilynyt juuri alkuperäiskansojen alueilla, koska siellä niillä on muutakin arvoa kuin raha: ne ovat elämän lähde ja edellytys. Paavi Franciscusta siteeraten: ”Alkuperäiskansojen yhteisöille maa ei ole hyödyke, vaan lahja Jumalalta, pyhä paikka.”

Mutta mitä tehdä kun ulkopuoliset tunkeutuvat omille maille kylvämään tuhoa? Mitä jos kansainväliset yritykset tulisivat ja hakkaisivat metsämme ja murskaisivat kalliomme, kuivattaisivat jokemme ja järvemme ja myrkyttäisivät ilmamme ja vetemme? Myisivät kaiken, veisivät rahat mukanaan ja jättäisivät meidät hävityksen keskelle eikä kukaan välittäisi. Sanoisivat vain että mitä siinä meuhkaatte, maailmassa vallitsee vahvimman oikeus. Talouden täytyy kasvaa, aina ja ikuisesti!

Juuri näin tapahtuu alkuperäiskansoille, ja ne joiden pitäisi puolustaa heitä eivät sitä tee. Omat hallitukset ovat kaukana pääkaupungeissa ja maan valtaväestö niin kiinni omissa huolissaan, ettei heitä voisi vähempää kiinnostaa, mitä jossain ”Jumalan selän takana” tapahtuu. Mutta Jumala ei alkuperäiskansoille ole kääntänyt selkäänsä, maailma on.

                                     Vivícorassa tarvitaan toivoa

Oma työsarkani, Latinalainen Amerikka, on maailman eriarvoisin alue. Haavoittuvimpia ovat (sanomattakin selvää) maiden lukuisat alkuperäiskansat, joiden alueilla olevia luonnonvaroja – kultaa, hopeaa, öljyä, maakaasua, sademetsiä – ryöstetään häikäilemättä ja joiden köyhyysindikaattorit räjähtävät silmille.  Eikö ole paradoksaalista, että luonnonvaroiltaan rikkaimmilla alueilla asuvat ovat maidensa köyhimpiä?  Omien hankealueidemme esimerkit hätkähdyttävät. Ensin Bolivia, jossa käyn usein tervehtimässä tukemiamme Potosín kaivosalueen lapsityöläisiä. Potosí on mineraaleiltaan maan rikkain maakunta, mutta sen asukkaat ovat maan köyhimpiä: 50 % asukkaista elää äärimmäisessä köyhyydessä. Sitten Kolumbia. Chocón maakunnan emberat asuvat kirjaimellisesti kullan päällä, mutta 80 % maakunnan väestöstä – joka on lähes sataprosenttisesti alkuperäiskansaa tai afrokolumbialaisia – elää äärimmäisessä köyhyydessä . Näitä ajatuksia ehdin pyöritellä päässäni useaankin kertaan, kun viime lokakuussa kahlasin jokia ja tarvoin savessa seitsemän tuntia Kolumbian sademetsän halki kaukaiseen Vivícoran emberakylään. Kapea poluntapainen oli konkistadorien aikainen kultareitti, mutta kyläläiset elävät edelleen eristyksissä ilman sähköä, vettä, terveyspalveluita, naapurijoen noustessa myös ilman ruokaa. Useita lapsia – joiden äidit ovat yleensä 11-12 –vuotiaita – oli juuri kuollut parasiittien aiheuttamaan kuumeeseen, sillä lähin terveyskeskus on samojen tuntien tarpomisen takana ja sairaat on kannettava sinne kylän ainoilla (meidän tuellamme ostetuilla) paareilla.

                                    Emberanaiset 7 tunnin kauppamatkalla

Nämä ovat eläviä esimerkkejä siitä, että taloustieteilijöiden resurssikiroukseksi nimeämä ilmiö elää ja voi hyvin!  Lähetysseurassa keskitämme tukea alkuperäiskansoille sekä kirkollisessa että kehitysyhteistyössä, sillä he ovat köyhien maiden köyhimpiä, syrjäytetyimpiä ja riistetyimpiä ihmisiä. Etelä-Suomen seurakuntia kiertää tällä hetkellä vieraanamme Bolivian kirkon maallikkopastori Luis Blanco Mamani. Suomen pakkaset ovat yllättäneet Amazonasin alueella asuvan nuoren aymarapastorin, ja hänen perspektiivistään Suomi sijaitsee varmasti ”Jumalan selän takana”. Luisia ette kuitenkaan saa uskomaan, etteikö Taivaanisä välittäisi heistä ja meistä yhtä paljon. Sitä paitsi Jumalan valtakunnassa viimeiset tulevat ensimmäisiksi… Luisin elämästä voitte lukea enemmän seuraavassa Lähetyssanomien numerossa. Ja huikatkaa terveisiä, jos satutte näkemään!

Arja Koskinen
Latinalaisen Amerikan aluepäällikkö