John Vikström piti esitelmän Haastettu kirkko -seminaarissa. Kirkkohallitus julkaisi myös ajanpuutteen vuoksi poisjätetyn osan, jossa emeritus arkkipiispa kirjoitti: Pohtiessamme näitä kirkkomme kahta kipukysymystä [suhdetta naispappeuteen ja homoseksuaalisuuteen, toim. huom.] on syytä uudelleen muistaa tunnustuskirjojemme määrittelemät ykseyden ehdot, nimittäin yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Tämä riittää, satis est, sanotaan siellä mahdollisimman painokkaasti. Mitä enemmän muita ehtoja lisätään kirkon ykseydelle, sitä enemmän sitä myös vaarannetaan.
Sammeli Juntunen kommentoi: Tuo on kuitenkin Augsburgin tunnustuksen VII pykälän rankkaa ylitulkintaa. … Kristinuskolle tai edes luterilaisuudelle heteronormatiivisuus perheen ja yhteiskunnan perustana ei ole tuollainen ”ihmisten säätämä traditio”. Se on osa Jumalan luomistyötä, jonka myös Kristus vahvisti (ks. Matt. 19:4–12). Jos luterilaisessa kirkossamme hyväksytään sukupuolineutraali avioliitto Jumalan tahtomana instituutiona, sille on löydettävä vahvemmat perustelut kuin mitä Vikström esittää.
Juntunen viitta asiallisesti kahteen Raamatun kohtaan nimittäin Matt. 19:3-12 ja 1. Moos. 1:27-28. Kummastakaan tekstistä ei luontevasti nouse kahden toisistaan välittävän ihmisen liiton torjuminen tai joidenkin ihmisten sulkeminen Jumalan siunauksen ulkopuolelle, koska he kuulu seksuaali- tai sukupuolivähemmistöihin.
Aloitan 1. Moos 1:27-28: Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: ”Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne.
Tämän kirjoittaja oli epäilemättä mies, joka iloitsi Jumalan luomistyöstä ja omasta vaimostaan tai todennäköisemmin omista vaimoistaan.
Kohta voidaan epäilemättä tulkita heteronormitiivisesti. Tällainen tulkinta sisältää ensiksikin sen ajatuksen, että ihmisille annettu siunaus tarkoittaa yksilön lisääntymistä.
Toiseksi siunattuja olisivat ne miehet, jotka siittävät, ja ne naiset, jotka synnyttävät. Parisuhteen solmiminen samaa sukupuolta olevan kanssa on tässä ajattelussa Jumalan siunauksen torjumista. Jos tätä ajatusta seurattaisiin johdonmukaisesti, lapsettomuus tarkoittaisi, että Jumala on syystä tai toisesta evännyt tältä mieheltä ja tältä naiselta siunauksensa, jonka hän muuten on ihmisille antanut.
Ajattelen kuitenkin niin, että siunaus ei ensisijassa ole yksilöiden vaan yhteisön siunaus. Ihmiskunnan kollektiivisesta siunauksesta ovat osallisia, eivät vain biologiset vanhemmat, vaan myös muut yhteisöä rakentavat ihmiset. Jollekin osallisuus ihmiskunnan sukupolvien ketjuun voi tulla sedän tai tädin roolista tai kummiudesta, toisille vaikkapa ammatin kautta. Ihminen voi toteuttaa Jumalan ihmiskunnalle antamaa tehtävää muutenkin kuin biologisena vanhempana ja tulla osalliseksi Jumalan lupaamasta siunauksesta. Näinhän myös todellisuudessa tapahtuu vaikka kuinka paljon.
Minusta keskeinen teologinen kysymys on, millä oikeudella voimme sulkea jonkun ihmisen Jumalan siunauksen ulkopuolelle, jos hän vastuullisesti tekee valinnan, joka toteuttaa sitä, miksi Jumala on hänet luonut?
Matteuksen evankeliumissa Jeesus viittaa Jumalan luomistyöhön ja juuri kohtaan 1. Moos. 1:27-28. Kysymys koskee avioeroa, johon Jeesus ottaa kielteisen kannan. Toiseksi Jeesus suhtautuu huomattavan myönteisesti eunukkeihin eli niihin, jotka syystä tai toisesta ovat avioon kelpaamattomia: Opetuslapset sanoivat: ”Jos avioliitto merkitsee miehelle tätä, on parempi olla menemättä naimisiin.” Mutta hän sanoi heille: ”Se ratkaisu ei sovellu kaikille, ainoastaan niille, joille se osa on annettu. On sellaisia, jotka äitinsä kohdusta saakka ovat avioliittoon kelpaamattomia, on toisia, joista ihmiset ovat tehneet sellaisia, ja on niitä, jotka itse, taivasten valtakunnan tähden, ovat ottaneet osakseen naimattomuuden. Joka voi valita tämän ratkaisun, valitkoon.” (19:10-12).
Ensiksikin tämän tekstin käyttäminen on sikäli tekopyhää, että kirkkomme on hyvin laajalti hylännyt tekstin varsinaisen pointin eli Jeesuksen torjuvan kannan avioeroon ja uudelleen avioitumiseen.
Toiseksi Jeesus nimenomaan hyväksyy sen, että kaikkia ihmisiä ei ole tarkoitettu miehen ja naisen liittoon. Tällä perusteella Matteuksen tekstin luontevampi tulkinta on: osalle ihmisistä Jumala on tarkoittanut miehen ja naisen liiton, mutta toisille Hän on varannut erilaisen osan. Minusta kirkon pitäisi suhtautua noihin valintoihin: Joka voi valita tämän ratkaisun, valitkoon Jeesuksen nimenomaisella siunauksella.
P.S. Juntusen alkuperäisessä viittauksessa on jakeet 19:4-12, jolloin Jeesuksen vastaus on irroitettu kysymyksestä: Hänen luokseen tuli myös fariseuksia, jotka halusivat panna hänet koetukselle ja kysyivät: ”Saako mies hylätä vaimonsa mistä syystä tahansa?” Kysymys voi olla huolimattomuudesa (kuten minulla, joka vasta pari päivää plogin kirjoittamisen jälkeen huomaan, että viittaus ei koskekaan koko perikooppia) tai sitten Juntunen itsekin tietää perusteluunsa liittyvän ongelman…
Naulan kantaan jälleen kerran, Heikki Leppä. En ikinä ole ymmärtänyt tässä iänikuisessa inttämisen historiassa sitä, että kun kristillinen (luterilainen) kirkko on selkeästi asettunut Jumalan armon valtakuntaan ja tulkinnut sen valossa Jeesuksen selvää jyrkkää kirjoitettua sanaa avioerosta ja kun ollaan puheissa, opissa ja käytännöissä luovuttu vanhan liiton ihmisille puhutuista lisääntymisvelvotteista avioliitossa Jumalan armon ehtona (ja siinä sivussa sangen ”epäraamatullisesti” varmaan monen pettymykseksi luovuttu moniavioisuudesta ), niin miksi vastuulliseen inhimilliseen rakkauteen kannustaminen olisi Jumalan tahdon vastaista. Totean jälleen kerran: Jumalan todellisuuden kosketuksen tunteminen ja Raamatun sanan eläväksi eläminen on aina tapahtunut historian kautta ja sen muutoksien ymmärtämisen jälkeen. Sama Sana elää elävänä juuri siksi. Tämä on niin päivänselvää, että syvällä sisimmässään jokainen ”raamattu-uskollinenkin” tämän myöntää.
Itse Heikki Lepän erinomaiseen blogitekstiin sekä Juha Hyrskyn oivalliseen kommenttiin ei voi kuin yhtyä.
Miten on mahdollista samaan hengenvetoon torjua moniavioisuus, hyväksyä avioero ja uudelleen avioituminen sekä hylätä sukupuolineutraali avioliitto?
Olen Sammeli Juntusen kanssa täysin samaa mieltä: avioliitto on enemmän kuin sitoutuneen parisuhteen siunaamistilaisuus.
Mitä tuohon avioeron sallimiseen tulee, niin siinä on kyse aivan eri asiasta kuin tasa-arvoisen avioliiton hyväksymisestä. Avioeron sallimisessa ja uudelleen vihkimisessä on kyse ihmisen heikkoudesta täyttää avioliiton ihannetta ja armosta yrittää uudelleen. Tasa-arvoisessa avioliitossa on kyse itse ihanteen uudelleen määrittelystä tavalla jolle ei löydy perustaa Raamatun ilmoituksesta ja kirkkomme tunnustuksesta.
Myös ortodoksinen kirkko – joka muuten pitää avioliittoa sakramenttina – hyväksyy uudelleen avioitumisen ja näkee avioeron langenneen ihmisen kyvyttömyytenä noudattaa Jeesuksen asettamaa ihannetta. Silti itse avioliitto on määritelty sakramentaalisena naisen ja miehen välisenä liittona.
Niin, siis eikö Jeesus tarkoita että avioliitto ei ole kaikkien osa? Uskaltaisiimeko hyväksyä tämän? Mistää erityisestä siunauksesta Jeesus ei kuitenkaan puhu, vaan ihmisille annetusta osasta.
Mitä tuohon moniavioisuuteen tulee, niin abusus non tollit usum, väärinkäyttö ei estä oikeaa käyttöä. Ei ole varmaan homoseksuaaleillekaan kunniaksi jos perusteluna on se, että ”rimaa on jo madallettu niin paljon, että nyt on oikea aika”.
Institutionaalisessa moniavioisuudessa on yksi piirre joka ei usein nouse esiin näissä keskusteluissa: laillistetuissa polygamioissa naimisissa ollaan laillistetussa suhteessa aina joko yhteen mieheen tai yhteen naiseen, ei kaikki keskenään. Periaatteessa sama pätee eroon ja uudelleen naimisiin menemiseen, vaikka kyse onkin ”lineaarisesta” polygamiasta: kyseessä on aina liitto kahden ihmisen välillä, ei esimerkiksi niiden kahden naisen välinen liitto, jotka naivat (vuorollaan) saman miehen.
Mitä siunaamiseen tulee, niin sen teologia on kirkossamme todella hukassa. Argumentit tyyliin ”siunataanahan kissoja ja koiriakin” eivät ole kunniaksi kenellekään, vähiten Jumalalle. Kirkon ei tule siunata kaikkea.
Kirkkomme opetus aiheesta on harvinaisen selvä, sen voi tarkistaa piispojen kannanotoista. Kirkolla itsellään ei ole antaa muuta spesifiä avioliitolle kuin siunaus. Siunauksen hyväksyminen tarkoittaisi käytännössä myös samaa sukupuolta olevien avioliiton kirkollisen toimittamisen hyväksymistä (ajan mittaan).
Yksi pitkähkö pohdinta siunauksen teologiasta löytyy esim. tämän linkin takaa (artikkeli julkaistu alunperin Pro Ecclesia -lehdessä v. 2010
Volume XIX, No 1) http://fulcrum-anglican.org.uk/page.cfm?ID=436
Heikki Leppä argumentoi varsin tyypilliseen tapaan: ”Ensiksikin tämän tekstin käyttäminen on sikäli tekopyhää, että kirkkomme on hyvin laajalti hylännyt tekstin varsinaisen pointin eli Jeesuksen torjuvan kannan avioeroon ja uudelleen avioitumiseen.”
Kun tuo argumentti yleistetään, niin tulos on suunnilleen seuraava:
Kun moraalinen toimija on poikennut normatiivisena pitämänsä tahon normatiivisesta opetuksesta asiassa A, se syyllistyy aina moitattavaan epäjohdonmukaisuuteen, jos se pitää kiinni saman normatiivisen tahon normatiivisesta opetuksesta asiassa B ja lopulta missä tahansa muussa asiassa.
Koska Suomen ev. lut. kirkko on poikennut Jeesuksen avioliitto-opetukesta 1950-luvulta lähtien, se syyllistyy siis tekopyhyyteen aina, kun se opettaa ja toimii tai pyrkii opettamaan ja toimimaan Jeesuksen opetuksen mukaisesti.
Kirkon kiistakysymyksissä on lopulta ratkaisevinta se, kuinka kirkon kanta perustellaan ja mitä perustelusta seuraa kirkon teologian perusrakenteelle.
Emeritusarkkipiispa John Vikström opettaa oikein, että kirkon ykseys perustuu – Augsburgin tunnustuksen mukaan – pelastavaa evankeliumia eli evankeliumin saarnaa/oppia ja sakramenttien toimittamista koskevaan yksimielisyyteen.
Vikström menee kuitenkin yli tunnustuksen lakia koskevissa päättelyissään ja kuvaa lain teologisen statuksen väärin. Vaikka laki ei kuulukaan kirkon ykseyden ehtoihin, se ei ole statukseltaan sellainen adiafora-kysymys, joita CA:n mainitsemat jumalanpalveluskäytännöt ovat.
Kirkkoherra Sammeli Juntunen on oikeassa siinä, mitä CA ei sano laista. Hän on kuitenkin väärässä sen suhteen, mikä on lain asema kirkon ykseyden kannalta.
Juntunen näyttää käyttävän ns. laajaa evankeliumi-käsitystä, joka sisältää koko laki-evankeliumi -erittelyn. Tulkinta edellyttäisi siis yksimielisyyttä sekä (suppesta) evankeliumista että koko laista. Tämä tulkinta ajatuu väistämättä ristiriitaan Juntusenkin nkannattaman kirkon naispappeuspäätöksen kanssa. Se johtaa myös mahdottomuuksiin, koska se edellyttää yksimielisyyttä koko lain tulkinnasta kaikissa konkreettisissa sovelluksissa.
Pihvi on siinä, että Augsburgin tunnustus on epäsymmetrinen. Se puhuu ykseysehtojen yhteydessä ns. suppesta evankeliumista, jossa evankeliumi on evankeliumi-laki -jaon toinen puoli. Mutta se jättää lain pois ja vertaa evankeliumia jumalanpalvelusta yms. koskeviin ns. adiafora – eli ehdonvallan asioihin.
Ja toinen pihvi on siinä, että homoseksuaalisuuskiista ei paikannu laki-evankeliumi -jaotteluun vaan pelkkään lakiteologiaan eli siihen, mikä on nimenomaan laki-teologiassa muuttumatonta ja mikä muuttuvaa.
Eli teologinen probleemi ei ratkea esim. prof. Tuomo Mannermaan (itsessään useilla tavoilla virheellisellä) jaottelulla eikä siitä yksinkertaistetulla ns. kahden korin opilla, jossa evankeliumi, oppi ja usko kuuluvat muuttumattomaan Jumalan tahtoon ja laki, etiikka ja rakkaus ovat muuttuvia kulttuurisia konventioita. (Mannermaan omassa jaottelussahan on lisänä tiettyjä erikseen käskettyjä ja ilmoitettuja lain. etiikan ja rakkauden piiriin kuuluvia muuttumattomia asioita, esim. 10 käskyä.)
Ydinkysymys koskee sitä, miten ja millä perusteilla homoseksuaalisuus kaikissa lukuisissa merkityksissään sijoitetaan joko luomisen ideaaliin ja siitä poikkeavaan lankeemuksen reaaliseen todellisuuteen.
Arkkipiispa Vikström puhui homoseksuaalisuudesta ja naispappeudesta kirkon ykseyden haasteina. Vikström on Suomen ev. lut. kirkon naispappeuspäätöksen teologinen spesialisti.
Naispappeuspäätöksen teologian isänä pidetään usein prof. Tuomo Mannermaata. Hän teki koko teologiaa ja teologista etiikkaa koskevan eron erityisesti ilmoitetun muuttumattoman opin/uskon/evankeliumin ja muuttuvan etiikan/rakkauden/lain välillä ja lisäsi yleiseen jakoonsa erityisesti ilmoitetun etiikan kategorian.
Mannermaan ns. kahden korin -malli on yleinen koko teologiseen etiikkaan ulottuva teoria. Se on muunnelma kantilaisesta etiikan omalakisuus -mallista ja sen muunnelmia on käytetty mm. seksuaalietiikassa.
Naispappeuspäätös ei kuitenkaan perustunut Mannermaan koko teologiaa jäsentävään jaotteluun. Se perustui spesifisti virkateologiseen iure Divino – iure humano -jaotteluun. Sen mukaan pappisvirka on muuttumaton jumalallinen asetus ja viran sukupuoli muutoksille avoin inhimillinen kulttuurinen konventio.