Piispainkokous on ahkeroinut oppaan monikulttuurisiin pyhiin toimituksiin ja perhejuhliin. En ole saanut Pyhää kohti-opasta vielä käsiini, eli en puhu mitään yksityiskohdista. Kotimaa24 aiheellisesti kysyy, miksei uskonnottomien kanssa toimimiseen ole vastaavaa opasta. Ja pääsihteeri Jyri Komulainen vastaa, että oppaan periaatteita saa soveltaa.
Toimin seitsämän vuotta Baijerin maakirkon pappina, kirkkomme ulkosuomalaistyössä. Kaikkia pyhiä toimituksia oli, kasteita, avioliittoon vihkimisiä ja siunauksia ja ruumiinsiunauksia. Paperipuolella oli eniten epäselvyyttä kasteissa, näin esimerkiksi silloin, kun isä kuului johonkin afrikkalaiseen Pyhän Hengen kirkkoon tai seurakuntaan. Lentävänä lauseena meillä oli ulkosuomalaispiispan Paavo Kortekankaan sana: ”Parempi kastaa kuin olla kastamatta.” Koko elämän kirjo tuli vastaan, mutta näin tehtiin.
Mitä pyhiin toimituksiin Suomessa tulee, eniten olen ihmetellyt sitä, että kirkkomme, siis luterilainen kirkko toisaalta kieltää siunauksen pareilta, jotka haluavat solmia elinikäisen liiton. Mutta toisaalta siunaa noin viiden tuhannen vainajan ruumiin joka vuosi, vaikka nämä ihmiset elossa ollessaan ovat lähteneet kirkosta pois.
Olin arkkihiippakunnan hiippakuntavaltuustossa sen ensimmäisellä istuntokaudella. Tein aloitteen, että ihminen itse eläessään saisi päättää asiasta, eivätkä omaiset hänen kuoltuaan. Aiheesta keskusteltiin ja sitä pidettiin tärkeänä. Lopulta se kuitenkin tuomiokapitulin esityksestä haudattiin lausumalla, että tuomiokapituli ”harkintansa mukaan” voisi järjestää papistolle koulutusta kirkosta eronneitten siunaamisesta. Paljon on vettä virrannut Aurajoessa, hiippakuntavaltuustot ovat vaihtuneet, mutta yhä vain odotamme. Ja yhä vain jatkuu entinen meno: enin osa kirkosta eronneista siunataan kristillisesti, luterilaisen papiston toimesta. Eikä opaskirjaa aiheesta näy.
Ortodoksinen paimen kommentoi luterilaisten tapaa muutama vuosi sitten helsinkiläisessä Ortodoksiviestissä: ”Kirkkoon kuulumattomien siunaaminen osottaisi, että kirkko itsekään ei ota vakavasti omaa uskoaan. Siunaaminen olisi vain rituaali, jonka varsinaisella sisällöllä ei olisi mitään merkitystä. Siinä uskonto alistetaan palvelemaan pelkästään maallisia päämääriä.”
Ehdotin hiippakuntavaltuustossa, että asia vietäisi kirkolliskokoukseen, mutta sitä Turun tuomiokapituli ei halunnut. Edes kirkkojärjestyksen muutosta ei asiassa tarvittaisi, sillä pykälät ovat jokseenkin selvät,vallitseva tapa vain on, ettei niitä noudateta.Kirkkojärjestys on harvinaisen selvä: ”Jos vainajan kielteinen kanta on tiedossa, siunausta ei saa toimittaa.” Ainahan se ei tule tietoon, kun surevat omaiset kertovat papille, että tuskin hänellä olisi ollut vastaan, kyllä hän joskus iltahartaudenkin kuunteli.
Sitä minä ihmettelen, että enin osa papistosta on suostunut siihen, että muka sielunhoidon nimessä kirkosta eronneitten ihmisten ilmeisen tahdon yli kävellään. On jokseenkin epätodennäköistä, että suurimmalla osalla lähteneistä ”tuskin olisi mitään vastaan”. Mutta kuten korkea kirkollinen taho hiippakuntavaltuustossamme totesi: ”Vainajahan on kuollut!” Toisin sanoen: Hän on muuttunut rakkaittensa omaisuudeksi, eikä sano vastaan.
Jos kirkon edustajien toisesta suupielestä kuuluu tällaista ja toisesta korostetaan kirkon jäsenyyden suurta merkitystä, mihin sitten uskoa? Voimmeko odottaa kirkoltamme rehellisyyttä ja tosiasioitten tunnustamista? Ja vielä: Jos ei kirkolliskokouksessa, kai asiasta sentään näillä palstoilla saa keskustella?
Heikki Palm
Minun mielestäni ns. kirkon ”pyhät toimitukset” pitäisi olla vain eläviä ihmisiä varten. ”Ruumiinsiunaus” tai ”hautaan siunaaminen” ei siunaa vainajaa millään tavalla, mutta parhaimmillan voi lohduttaa vainajan omaisten ja ystävien sieluja haudan partaalla.
Luterilaiselta kirkolta puuttuu ”viimeinen voitelu” tai paremmin: ”kuolevan siunaaminen”, mikä pitäisi jo viimein (satojen hukattujen vuosien jälkeen) toteuttaa luterilaisessakin kirkossa.
Portlandissa pappina toimiessani toimitin kuolevan kanttorimme vuoteen ääressä ”hautaan siunaamisen”, jossa voitelin hänet öljyllä ja piirsin hiekalla ristinmerkin hänen otsaansa sanoen ”Maasta sinä olet…). Sitten vietimme kahdestaan viimeisen ehtoollisen. (Ollessani virkamatkalla Suomessa tapahtui ”ruumiinsiunaus” kirkossa seurakunnan läsnä ollessa).
Buddhalaisessa ”ruumiin siunaamisessa” vainaja on ”elävä kuollut” (hotoke), jonka kuva on alttaritauluna ja jota seremonian aikana puhutellaan (sinä-muodossa) jne. Jokainen saattoväestä ”siunaa” vainajan suitsukkeella ja panee hänen avoimeen arkkuunsa valkoisen neilikan. (Kristityillä olisi paljon opittavaa buudhalaisilta elämän ja kuoleman sielunhoidollisissa kysymyksissä!)
Kai se on niin, ettäpostuumia pelastusta ei ole, vaikka jotkut viettävät messuja kiirastulsen takia.
Asia on vähintään ongelmallinen ja pappi-parka joutuu varmaan omantunnonkriisiin, kun pitää siunata henkilöä, joka ei eläessään ole kirkon siunauksia halunnut.
Hyvät Ystävät, Atsolle ensin kiitos viimeisestä, upeasta teeseremoniasta Pyhämaan hienossa pappilassa. Joku vuosi sitten, oliko 80-luvulla. Sinä olet kotosuomen lisäksi tehnyt työtä niin idässä kuin lännessä. Itse muistelen kaiholla Baijerin ja Württembergin vuosia, vaikka ne eivät helppoja olleetkaan. /// Asiasta: idän uskontoja en tunne, mutta oppimista meillä olisi ortodoksisesta siunaustilaisuudesta. Käsikirjan mukaan se ei ole kaunisteltua hyminää ja myös arkku on auki.///Lauri, Luther neuvoi kyllä rukoilemaan vainajan puolesta. ”Onkohan merkitystä!?” Kuka tietää, sehän on uskon varassa. Minusta ratkaiseva pointti on, että ihmistä ja hänen omaa tahtoaan kunnioitetaan, oli hän sitten elävä tai kuollut. Saako kaikkia kuolleita loukata?
Palmu.
Tunnustatko siis kiirastuliopin, jossa vopidaan vaikuttaa ainakin kiirastulen pituuteen? Eikö se kuolleitten puolseta rukoileminen ole hiukan kaksipiippuinen juttu? Tietenkin riippuu mitä rukoillaan? Kun veljeni kuoli ja siskoni kanssa kävimme jättämässä jäähyväisiä, niin pidimme pienen rukoushetken, jossa luovutimme hänet elävän Jumalan käsiin ja siunaisin Herran siunauksella. En hetkeäkään ajatellut, että jotain liikahduksia sen takia tapahtuisi poislähteneen ja Jumalan välillä. Jumala on siinä suvereeni toimija.
Ei ole loukkaus, jos ihminen lähtee niinkuin on elänytkin, ilman kirkon toimia. Tietenkin olisi hyvä, jos vainajan viimeinen tahto olisi kirjattuna eläessä.
Toinen asia on rakkaus omaisia kohtaan, mutta mielestäni pappikaan ei saa antaa sellaista toivoa, johon Sana ei anna perustetta.
Oikeastaan minua kiinnostaa niiden pappien omantunnon painiskelu, jotka ajattelevat uskon tulevan esille jotenkin jo eläessä.
LAURI,
en usko kiirastulioppiin. Luther antoi luvan rukoilla vainajan puolesta ja samalla neuvon, ettei jatkaisi sitä kovin pitkään.
Nykyinen ”luterilainen” kirkosta eronneitten siunaamiskäytäntö ei voi olla vailla seurauksia. Siis noin 5000 x vuodessa. Jos hyväksymme sen, että kuolemalla muuttuu lähiomaistensa omaisuudeksi, jolle saa tehdä mitä vain, meidän on pakko hyväksyä se myös toisinpäin. Oletko kuullut, että vapaa-ajattelija-omaiset jättävät sukulaisensa, kirkon jäsenen siunaamatta kristillisesti? Minä olen kuullut.
Pääkaupunkiseudun tilastoilla tämä äärimmillään merkitsee sitä. että samalla kun luterilaiset papit siunaavat kirkosta eronneita, toisaalla jätetään siunaamatta heidän omia seurakunnan jäseniä.
Minusta tartteis tehdä jotain, ennen kuin olemme laajemmin tässä. Onko kirkon jäsenyys merkittävä asia, niinkuin piispat, KH ja komiteat vakuuttelevat?
Tässä on siis kolme vaikuttavaa asiaa.
1. Kirkon traditio, että jäsenet siunataan uskoa tarkemmin tutkimatta.
2. Vainajan omaksuma vakaumus asiasta eläessään.
3. Omaisten tahto, miten vainajan saattelevat.
Ollaanko nyt tulossa aikaan, jolloin ihmisellä pitää olla kattava hoitotestamentti, jossa on seuraavat asiat:
1. Määräykset elinluovutuksesta.
2. Määräykset viimeisen ajan hoidosta.
3. Määräykset kuolemanjäkeisestä kohtelusta ja nämä kaikki ovat kaikkia sitovia. Lääkäreitä, omaisia ja pappeja.
Illan tultua joudun toteamaan sen minkä ennenkin: rakkaassa äitikirkossa on tabu-aiheita, joista ei puhuta. Luterilaisen papiston omaksuma siunausautomaatti on yksi näistä kielletyistä aiheista. Vaikka jokainen seurakuntatyössä ollut tai oleva pappi Suomessa joutuu tämän kysymyksen kohtaamaan ja kehittämään siihen oman selviytymis-strategiansa, se on niin arka aihe, ettei siitä sanota juuta eikä jaata. Tietääkseni Karkkilan seurakunta on ilmoittanut, ettei kirkon oven takanaan sulkeneita pappien toimesta siunata. Se olisi selvä ja yksinkertainen järjestys ja jos se olisi kirkon linja, voisi jokainen kohdallaan ratkaista asian: haluaako haudalleen pappia vai ei. Tähän ei kirkko meillä ole suostunut ja minä pidän sitä yhtenä kirkon heikkoutena. Seurakuntakohtainen selvyys voi olla hyvä, mutta käytännössä se ei toimi. Suomenniemen kirkkoherrana aikanaan itse paikallislehdessä ilmoitin, etten enää siunaa kirkosta eronneita. Seuraus: Heidät siunasi pappi naapurista, Savitaipaleelta.
Onhan niitä isompiakin asioita. En halua kiusata kollegoita tämän enempää. Totean vain, että papeista ainoastaan minua vanhempi, -44 syntynyt Atso lähti keskustelemaan asiasta. Mistä ei voi puhua, siitä on kai sitten vaiettava. Levätkää rauhassa kaikki te, jotka ette näe nykykäytännössä mitään ongelmaa.
Heikki, se teeseremonia tapahtui vuonna 1993.
Sitten asiaan… Olen kerran joutunut siunaamaan kirkosta eronneen vainajan, jota en tuntenut. Se tapahtui Sallassa Saijan metsähautausmaalla 35 asteen pakkasessa. Olin rovasti Erkki Koiviston sairaslomasijaisena eli vt. kirkkoherrana. Rovasti Koivisto ohjeisti nuorta pappia toimittamaan hautaan siunauksen vainajan omaisten sielnhoidollisena toimituksena, joten puhe olisi suunnattu vain heille.
Minusta on tärkeintä tässä asiassa, että pappi tuntee henkilökohtaisesti seurakuntansa alueen ihmiset, sekä seurakuntalaiset että kirkosta eronneet. Niinpä olen palvellut pappina vain pienissä seurakunnissa, kuten Pyhämaa (alle 700 henkeä). Sellaisessa seurakunnassa saa tietää, kuka on kuolemassa, ja voi käydä tapaamassa poislähtevää. Kerran kirkosta eronnut vanha mies kuolinvuoteellaan halusi liittyä takaisin kirkkoon, josta oli nuoruudessaan eronnut. Otin hänet kirkkoon ja annoin ehtoollisen…ja toimitin pian hänen hautaansiunaamisensa.
Jossain kommentissa kerroin myös siunanneeni Porlandissa luterilaisen miehen, joka oli vuosikymmenet ollut seurakunnan ”kuollut” jäsen. Hänen lähiomaisensa olivat kaikki kääntyneet muslimeiksi tyttären ansiosta. Tytär pyysi minua toimittamaan siunauksen, vaikka sen olisi voinut tehdä imaamikin. Amerikassa kaikki on mahdollista. Samoin Japanissa, jossa olen suorittanut 2553 kristillista vihkiseremoniaa ei-kristityille pareille. Vain yksi morsian oli katolinen kristitty, niin arvelen, kun hän kysyi saako hän tehdä ristinmerkin. ”Toki saat. Minäkin teen sen kolme kertaa toimituksen aikana.”
Kyllä papit keskustelevat tästä Palmun esiin ottamasta teemasta.
Siinä arkun äärellä, ikävä kyllä, ei mikään asia muutu, vaikka pappi kuinka kauniisti puhuisi. Se ei ole kaikilla tiedossa.
Ei tietenkään pidä siunata, jos vainaja on ilmaissut, että ei halua kirkollista siunaamista. Pappi on kuitenkin yleensä ainakin kaupungeissa sen varassa, mitä omaiset sanovat, koska pappi ei monastikaan ole tuntenut vainajaa.
Vainaja itse ei toimituksesta nähtävästi mitään tiedä, kuollut kun on. Mutta olen käsittänyt, että omaisten toivoma siunaustilaisuus on erinomainen mahdollisuus julistaa evankeliumia (siis hyvää sanomaa Kristuksesta) saattoväelle. Ei kai se siunaaminen ja mullanheitto vainajaa pelasta taivaaseen. Siitä päättää Jumala. Mutta kyllä kai kirkosta eronnutkin voi päästä taivaaseen, jos Jumala niin päättää.