SRK:n toimittamasta Kirjasta ”Valinnan paikka” Kirja nuorelle, sivut 125-126
”Uskon hoitaminen
Jeesus opettaa tutussa vertauksessaan, että häneen uskovat ovat oksia Kristus-viinipuussa. Oksa saa ravintonsa puun rungosta ja tuottaa hedelmää. Mikäli oksaa ei hoideta, se kuivuu, käy tarpeettomaksi ja hakataan pois rungosta. Tällainen ihminen, kuiva oksa, on menettänyt elävän yhteyden runkoon eli Kristukseen.
Tähän liittyy myös yhteinen tervehdyksemme: ”Jumalan terve”. Tervehtiessämme ”Jumalan terveellä” kerromme toisaalta halumme olla uskomassa. Samalla myös kysymme toiselta uskovaiselta: ”Oletko pysynyt terveenä puun oksana?” Voimme miettiä, tyydymmekö sanomaan toiselle uskovaiselle pelkästään ”Moro” tai ”Terve”. Häpeämmekö tervehtiä toisiamme ”Jumalan terveellä”?
Jeesus on antanut meille, seuraajilleen, selkeän kehotuksen tunnustaa uskomme myös ihmisten edessä. Ei siis ole vaarallista, vaikka joku uskosta osatonkin kuulisi uskovaisten välisen tervehtimisen. Silloin hänkin kohtaa raikkaan hedelmän, joka kasvaa uskon puussa.
Sairastunut oksa saattaa tuulessa narista: ”Mitä minun asiani sinulle kuuluvat, hoida omat asiasi.” Terve oksa kertoo uskonystävälleen avoimesti ilonsa ja surunsa. Hän tahtoo myös hoitaa omaatuntoaan evankeliumilla. Pysyäkseen ja vahvistuakseen uskossa kristitty käyttää ahkerasti Jumalan sanaa, Herran pyhää ehtoollista, rukousta ja kristittyjen keskinäistä yhteyttä (KO77).”
Raamatun Viinipuuvertauksen mukaan Jeesus on viinipuu ja Jumala viinitarhuri. Vertauksessa käy ilmi, että Jumala hoitaa viinipuuta; puhdistaa oksia ja heittää kuivuneet pois. Jeesuksen mukaan ne ihmiset ovat puhtaita, joita sana on saanut puhdistaa ja Jeesus kehottaakin pysymään sanassa ja pitämään hänen käskynsä: Joh. 15:12: ”Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä.” Minkälaista oli Jeesuksen rakkaus? Kyttäävää? Oliko se kristityn uskoa herkästi epäilevää ja mitätöivää? Ei, vaan armollista; Jeesus opetti meitä armollisuuteen toinen toistemme kanssa.
Luther kirjoittaa kirjassa Mannaa Jumalan lapsille näin (sivu 173): ”Varo kuitenkin tuomitsemasta sanoen: Ei tuossa ole Kristusta. Katso, kuinka viisaasti Kristus menetteli palvellessaan ja kärsiessään opetuslastensa mielettömyyttä heidän kompastellessaan ja langetessaan. Ei siis ole niinkään vähäinen rakkauden osoitus, että voit sietää joko uskossa tai rakkaudessa heikkoa lähimmäistäsi.”
Rakkautta ei siis ole se, että menet herkästi puhuttelemaan ja tuomitsemaan uskonystävääsi, vaan juurikin päinvastainen toiminta. Matt. 7: 1 ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. 2 Niin kuin te tuomitsette, niin tullaan teidät tuomitsemaan, ja niin kuin te mittaatte, niin tullaan teille mittaamaan.”
Lainaamastani ”Valinnan paikka” -kirjan tekstistä saa sellaisen kuvan, että uskovaisen tulee elää niin avoimesti ajatuksineen, että hän on helposti toisten uskonystävien hoidettavissa: ”Terve oksa kertoo uskonystävälleen avoimesti ilonsa ja surunsa. Hän tahtoo myös hoitaa omaatuntoaan evankeliumilla.” Tavallaan avoimuus omien asioiden suhteen katsotaan uskon tunnusmerkiksi, ei niinkään toiseen kohdistuva pitkämielinen, kärsivällinen ja armollinen rakkaus. Olet avoin ja uskonystäväsi on myös avoin, jotta voitte hoitaa toinen toisianne. Tämä voi kuulostaa äkikseltään hyvinkin kauniilta ja kristilliseltä toiminnalta, mutta sisältää rumia vaaranpaikkoja. Kun keskitytään sekä oman että uskonystävän uskonelämän puhtauteen, ajaudutaan helposti suoritususkoon, lain alle. Ollaan vaativia sekä itseä että uskonystävää kohtaan. Rakkaus ei vaadi ja se on lempeä, sekä kaikkea muutakin ihanaa.
Vl-liikkeen kohdalla asiassa on isona ongelmana vielä se, että omat tai toisen uskon epäilyt liittyvät usein asioihin, joita Raamattu ei sano synniksi. Liikkeessäkin saatetaan asia myöntää ja selitellä, että ne ovat asioita, jotka saattavat johtaa syntiin. Eli jotta ei joutuisi vaikkapa huoruudensyntiin, ei saa harrastaa tanssia. Puhutaan ”harmaasta alueesta”. Pieni pätkä samaisesta kirjasta, sivu 127:
”Elämässämme kohtaamme myös asioita, jotka eivät ole suorastaan syntiä, mutta saattavat johtaa ”heikoille jäille” uskonelämässä. Esimerkiksi tekniikka, uudet aatteet ja tavat tuovat meille paljon uusia asioita, joista emme heti tiedä kuinka suhtautuisimme niihin.”
Myös raamatunaikaan ajateltiin näin. Roomalaiskirjeestä sen voi lukea. Juutalaiset keksivät oman sääntökokoelman suojelemaan uskovia joutumasta syntiin. Sitä voisi kuvata vaikkapa turva-aidalla kymmenen käskyn ympärillä. Ajatuksena ihan joo ymmärrettävä ja hyvä, mutta pitää sisällään vielä suuremman vaaran. Niin kuin joku onkin oivallisesti sanonut: ”Viruksentorjuntaohjelma, joka pitää sisällään viruksen”. Nimittäin, lakia ei voi toteuttaa mitenkään, koska se ottaa kiinni jo ajatuksesta. Kymmentä käskyä suojelemaan väsätty sääntökokoelma, viruksentorjuntaohjelma, pitää sisällään omavanhurskauden vaaran. Sääntökokoelman avulla, joka ei siis ole edes Raamatusta eikä Jumalan pyhää lakia, vahditaan sekä omaa että toisen uskoa, arvuutellaan, kuka on terve oksa viinipuussa ja oikeutettu tervehdittäväksi ”Jumalan terve” –tervehdyksellä.
Vl-liikkeen tervehtimiskäytännön liittäminen viinipuuvertaukseen, tekee tervehtimisestä helposti ahdistavan. Liikkeen sääntökokoelman, uskon tunnusmerkkien täyttäminen on usein vaikeaa ja Jumalan terveellä tervehtiminen edellyttää taas hoidettua ja puhdasta omaatuntoa; uskovaisen pitää olla ”terve oksa viinipuussa”. Muutoin tervehtimisen oletetaankin olevan vaikeaa. Ja sitähän se onkin. Kun vl-uskovaisena jo ajatustasolla sortuu rikkomaan sääntökokoelmaa (”hengen hedelmiä”) vastaan silloin kun haluaa sellaisia asioita mitä ei saa haluta, niin ”Jumalan terve” on usein tahkeasti sanottavissa. Ei tarvitse kuin katsoa terveyskeskuksen aulassa vähän aikaa telkkarista elokuvaa, niin sen jälkeen on vaikea tervehtiä ”jumalallisesti”. Sama homma jos kapinoi lapsiasiassa tai tekisi mieli laittaa ripsiväriä. Näin käy ainakin herkillä ja omantunnontarkoilla vl-uskovaisilla. Niille homma ei ole vaikeaa, jotka eivät ota näitä juttuja niin tosissaan.
Kirjoitus kehottaa tervehtimään ”Jumalan terveellä” myös sen takia, kun Jeesus on kehottanut tunnustamaan uskoa ihmisten edessä. Voin kertoa, että asia on monelle vl-ihmiselle äärimmäisen vaikea. Käytäntö ei ole edes raamatunmukainen ja se ei ole merkki uskosta Jeesukseen, vaan kuulumisesta vl-yhteisöön. Jeesukseen uskovia ja häntä Vapahtajanaan pitäviä ihmisiä kun on paljon muuallakin kuin vl-liikkeessä. ”Jumalan terve” on tunnusmerkki vl-uskosta, tunnussana saman liikkeen jäsenten välillä, sekä omaa että vastapuolen uskoa ilmentävä tervehtimismuoto. Eikä siinä vielä kaikki; kun joku uskonystävä jätetään yhtäkkiä tervehtimättä, se on merkki siitä, ettei häntä pidetä enää uskovaisena. Liikkeen ulkopuolisia liioin ei saa tervehtiä. Jos vahingossakin menee tervehtineeksi ”epäuskoista” henkilöä, tervehdys pitää ottaa takaisin, jotta ”epäuskoiselle” ei jää sellainen käsitys, että häntä pidetään uskovaisena ihmisenä.
Kun avoimuus liitetään uskovaisuuteen ja sulkeutuneisuus epäuskoon, saattaa myös aiheuttaa monelle vl-ihmiselle ahdistusta. Eivät kaikki ole luonteeltaan avoimia! Ei todellakaan! Ihmisillä on itse kenelläkin omia kipupisteitä tai traumoja, jotka tekevät muuria ”minän” ympärille ja estävät olemasta avoimia. Jos tällaisen ihmisen uskoa vielä epäillään sulkeutuneisuuden takia, hänen taakkaansa vain kuormitetaan lisää. ”Miksi se ei puhu asioistaan?” olen kuullut turhan usein sanottavan joidenkin ihmisten kohdalla. Tällaista ihmistä kehotetaan joskus myös avautumaan jollekin luotettavalle uskonystävälle, ”suljetulle astialle”.
Sulkeutuneella ihmisellä epäillään usein olevan jotain syntiä tunnollaan, joka estää olemasta vapaa ja avoin armolapsi. Tämä tämmöinenhän ei ole omiaan vahvistamaan kenenkään uskoa. Puhtausvaatimukset ja tahranpesuoppi myös lisäävät sulkeutuneisuutta. Aina on syyllinen olo jos mistä asiasta ja nurkka vastassa joka puolella. Pitäisi ripittäytyä, jotta voisi olla ”vapaa uskovainen”. Tieto ja varmuus Jumalan kaikenkattavasta armosta ei riitä, vaan ”tarttis vielä tehrä jotain”. Ripittäytyä. Puhdistautua. Jotta olisi terve oksa viinipuussa ja voisi vapain sydämin sanoa ”Jumalan terve”.
Ei varmasti kukaan ja varsinkaan herkkä ja sisäänpäin kääntynyt henkilö tykkää olla tarkkailtavana. Kuitenkin jo pelkkä vl-liikkeen tervehtimiskäytäntö on jonkinlaista sekä itseen että toiseen kohdistuvaa tarkkailua. Milloin voin tervehtiä puhtaalla omallatunnolla? Milloin uskonystäväni pitää jättää tervehtimättä? Tervehtikö se Matti vai ei? Katteliko Kalle muualle samalla kuin tervehti? Sanoiko Kirsi ”Jumalan terve” vai mutisiko jotain muuta?
– Jos nyt en voi vanhempia tervehtiä, niin lapsia kyllä voin, eiväthän he ole epäuskoisia vaikka vanhemmat ovatkin ”kieltäneet uskonsa”.
– Miten vaikeaa onkaan tavata ”uskonsa kieltäneitä” ensimmäisen kerran heidän kieltämisensä jälkeen kun ei oikein tiedä miten tervehtiä!
– En halua ottaa heihin mitään yhteyttä, kun en tiedä miten tervehtisin heitä.
– Tuntuu ihan hölmöltä alkaa sanoa ”Terve” kun on aina tottunut sanomaan ”Jumalan terve”.
– Olisipa niin mukava, kun voisin sanoa sinullekin ”Jumalan terve”!
Hirveästi vl-liikkeen ”jumalalliseen” tervehtimistapaan on saatu sisällytettyä asiaa. Siihen liittyy paljon tunteita ilosta ahdistukseen, riemusta tuskaan. Voi mikä murhe, kun joku ei enää tervehdikään ”jumalallisesti” ja mikä ilo kun ”tuhlaajalapsi” on alkanut taas tervehtimään ”oikealla tavalla”. Ja mikä ankaruuden vakavuus, kun seurakunta (=tietyt ihmiset) päättää ”sitoa” tottelemattoman, heittää hänet saatanan haltuun ja lopettaa sanomasta hänelle tuota kaikkein pyhintä, ylintä ja autuaaksi tunnustavinta tervehtimisen muotoa: ”Jumalan terve”. Ja miten mieluusti tottelemattomalle annetaan pyhä tervehtimisoikeus takaisin, kun hän käy ensin mutkan seurakunnan edessä.
Jos mietimme tuota viinipuuvertausta vielä. Siinähän sanotaan, että Jumala puhdistaa ja hoitaa oksia ja heittää kuivat oksat pois. Se ei siis ole ihmisen tehtävä. Ja miten ihmeessä nyt oksat voisikaan toisiaan hoitaa? Ei mitenkään, se on selvää. Joh. 15: 5 ”Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään. Eli pitää vain pysyä puussa, eikö? Ja miten siinä pysytään? Eikö niin, että Jumalan armohoidolla? Ei ihmisen, toisen oksan puoskaroinnilla, oksahan ei osaa tehdä muuta kuin piiskata (hyvä huomio Vuokko!).
Lopuksi pieni pätkä lohdutusta Lutherin galatalaiskirjeen selityksistä, sen sivuilta 44 ja 45:
”Nämä kaksi käsitettä, armo ja rauha, sisältävät siis koko kristillisyyden: armo anteeksiannon ja rauha iloisen, levollisen omantunnon. Mitään rauhaa ei ole, ellei syntiä ole annettu anteeksi. Lakihan syyttää ja kauhistaa omaatuntoa synnin vuoksi. Omastatunnosta syntiä eivät pyyhi pois pyhiinvaellukset, valvomiset, vaivannäkö, harjoitukset, paastot eivätkä mitkään teot – ne vain kasvattavat syntiä. Kuta enemmän me näemme vaivaa ja hikoilemme hävittääksemme synnin, sitä pahempana se meillä on. Se voidaan pyyhkiä pois yksin armolla, ei millään muulla.
—-Mutta mahdotonta on omaatuntoa rauhoittaa ja ilahduttaa, ellei saa rauhaa siitä armosta, joka on yhtä kuin Kristuksessa luvattu anteeksianto. Monet ovat tosin nähneet paljon vaivaa, kun ovat keksineet sääntökuntia ja harjoituksia rauhoittaakseen omaatuntoaan, mutta sillä keinoin he ovat vajonneet yhä useampiin ja suurempiin vaivoihin ja onnettomuuksiin. Kaikki nuo harjoitukset ovat omiaan pelkästään pahentamaan epäilyä ja epätoivoa. Eipä ole rauhaa minun luissani eikä sinunkaan, ellemme kuuntele armon sanaa ja jää sen varaan vakaina ja luottavaisina.”
Vuokko, minua hämmästyttää, miten saat minun lapsellisen yksinkertaisen uskonkokemusmaailmani näyttämään niin vieraalta sääntökokoelmineen ja kyttäyksineen. Miten voi mieleen juolahtaa, että tervehtimishalu voisi jotenkin napsahdella päälle ja pois sen mukaan, miten synnittömäksi itsensä tuntee. Voi olla, että käsitin väärin.
On minullakin ollut suuria epäilyksen ja ahdistuksen aikoja, mutta tällä hetkellä Luoja siunaa minua armolapsen vapauden tunteella.
Kun tuo kuvauksesi käyttöliittymästä vanhoillislestadiolaiseen uskoon näyttää minusta niin kovin vieraalta, haluaisin kysyä, oliko sinun kokemuksesi ”ammoisista aikojen alusta saakka” samanlaiset vaeltaessasi tässä laumassa?
Heikki, Heikki! Lue uudestaan tuo lainaamani teksti SRK:n kirjasta. Juuri siinähän on kerrottu se, kuinka tervehdys ”Jumalan terve”, kuuluu ihan oleellisesti siihen, onko ”terve tai sairas oksa” Kristuksen viinipuussa. Tuohon kirjoituksen, omien ja ystävieni kokemusten peristeella kirjoitin ajatukseni aiheesta. Ja ihan samansuuntaisia juttuja saa kuulla saarnoista ja myös lukea Päikkäristä ja Siionin keväästä.
Ja kyllä, koko elämäni vl-liikkeen parissa on ollut enempi ja vähempi kahleissa olemista. En edes tiennyt siellä ollessa, miltä voi tuntua ilo ja vapaus täysin ilman kahleita. Asiaa ei voi edes käsittää, jos ei koe itse.
Luin uudestaan ja samana teksti näyttäytyy minulle kuin äskenkin. Ymmärrän asian niin, että jos on omassa uskossaan kuivunut niin, ettei tunne jakavansa samaa uskoa, tervehtimen voi tuntua hankalalta. Noista kyttäämisistä ja nuhteluista kokemukseni ovat niin vähäisen, etten niistä osaa juuri mitään sanoa. Ehkä niin päin, että ahtaalla ollessani olen saattanut liikaakin vaivata muita ajatuksillani.
Voisiko sinusta sellainen tilanne olla mahdollinen, että syistä joita minä en voi tietää, et olisi koskaan päässyt käsittämään vanhoillislestadiolaiseksi kutsutun uskon ydintä, joka ilmenee vapauden, kiitollisuuden ja levollisuuden kokemuksena? Se onkin alusta lähtien näyttäytynyt ahdistavina kahleina ja tuntunut vaativan suorittamista? Voiko sinusta olla mahdollista, että joku muu samassa yhteisössä samanaikaisesti olisi voinut kokea uskomisen vapaan armolapsen elämisenä uskosta?
Voin kertoa sinulle, että minä olen myös kokenut suurimman osan vaelluksestani hyvin ahdistavana murheenlaaksossa rämpimisenä. Mahdollisia syitä – ulkoisia ja sisäisiä – voisin spekuloida loputtomiin. Elämässäni on tapahtunut monenlaista, hyvinkin rankkoja juttuja. Toisaalta on ollut myös paljon hyvää ja kaunista. Voin vain todeta, että tutkimattomat ovat Herran tiet.
Nyt saan olla hyvin onnellinen armossa ja vapaudessa taivaltamisestani, varsinkin kun elämäni loppu on kävi sairauteni suhteen niin tai näin kaikissa tapauksissa lähempänä kuin sen alku.
Voi olla, että koet rauhaa ja vapautta siinä, missä olet nyt. Silloin minulla ei ole mitään lisättävää. Haluan kuitenkin Vuokkorakas sulkea sinut rukouksiini.
http://www.youtube.com/watch?v=n0L4wsJGMAc 🙂
Jumalan terve Vuokko
Minusta lähtökohta on siinä, että suostummeko asettumaan ihmisten asettamiin muotteihin. Oikeastaan tuo rajaus näkyy jossain määrin jokaisessa hengellisessä yhteisössä jotenkin. Kalastusvälineet ovat milloin mitäkin. Ihmiset ovat vajavaisia.
Mietin tuota vertausta niin Jumalan valtakuntaa voisi verrata juuririhmastoon. Kristuksen ollessa juurena se synnyttää maan pintaan kukkasia, joita jokaisella on kiire poimimaan. Tai ainakin siirtämään ne omaan hiekkalaatikkoon. Joillain välineillä se laatikko on rakennettava. Raamattu, ihmisoikeudet, tasa-arvo, oikea usko, yksin armosta tai oikea oppi moukaroijan käsissä muuttuu ketjuiksi ja kahleiksi, joilla toiset sidotaan.
Positiivisena huomiona totean, että henkilökohtaisella tasolla Vuokolla on hyvää omakohtaista pohdintaa. 🙂
Jumalan terve, Eija!
Hyvin kirjoitit taas, kiitos! Tottakai kaikki muutkin uskovaiset kuin vain SRK -lestadiolaiset voivat käyttää samaa tervehdystä. 🙂
SRK-lestadiolaisuudessa tälle tervehdykselle on annette erityinen sisältö ja merkitys, aivan niinkuin Vuokon siteeraamassa SRK:n julkaisussa asia suoraan sanotaan. Tuossa julkaisussa annetaan selkeät ohjeet siitä kuinka tervehtimisellä kuuluu tehdä selvä ero SRK -lestadiolaisten ja muiden välillä kuinka ”oksia” kuuluu hoitaa, etteivät ne kuivuisi. Siinä myös todetaan, että kuivahtaneet oksat hakataan irti rungosta. Näin myös tehdään.
Käytännössä tämä tarkoittaa, että Saara-äiti (SRK ja rauhanyhdistysten johto) toimii viinitarhurina ja oksastajina toimivat Saara-äidin lähimmät apulaiset jokaisella Suomen ry:llä (johtokunta+sen luottamusta nauttivat henkilöt). Lista ”jumalanterve” -tervehdyksellä tervehdittävistä on heidän hallussaan ja jos jonkin ”oksan” viinipuussa havaitaan tai epäillään olevan kuivahtamassa, viesti tästä kiirii lähes valon nopeudella Siionin sisällä. Tervehtiessä tämä sitten noteerataan asiaankuuluvalla tavalla. Näin se oli ennen ja Vuokon selostuksen perusteella näin on vielä nykyisinkin. 🙁
Jumalan terveisiä!
——————-
Pohjois-Suomen Historiallisen Yhdistyksen nettisivuilta poimittua:
>>
FL Pekka Tapaninen väittelee Oulun yliopistossa lauantaina 9.6.2007 aiheesta ”Oskari Heikki Jussila (1888–1955). Lestadiolaispappi, toimen ja näkyjen mies”. Vastaväittäjänä on professori Jouko Talonen Helsingin yliopistosta. Tilaisuus pidetään yliopiston salissa L 5 alkaen klo 12.
Tämä historian väitöskirja ilmestyi Pohjois-Suomen Historiallisen Yhdistyksen julkaisusarjassa 2007:
Ensimmäisenä on jo kesäkuun alussa ilmestymisvuorossa Pekka Tapanisen väitöskirja ”Oskari Heikki Jussila (1888–1955). Lestadiolaispappi, toimen ja näkyjen mies”. Oskari Jussila oli Ranuan, Kuivaniemen ja Alatornion kirkkoherra, Tornion rovastikunnan lääninrovasti, kokoomuslainen kansanedustaja, vanhoillislestadiolaisuuden keskeisin pappisvaikuttaja, arvostettu seurapuhuja ja hengellisten laulujen runoilija. Väitöskirjan tekijä on tutkinut Oskari Jussilan elämää ja toimintaa erityisesti hänen kannanottojensa valossa. Millaista oli olla 1900-luvun ensi puoliskolla vanhoillislestadiolaisena pappina Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa ja suomalaisessa yhteiskunnassa? Tekijä sijoittaa tutkimuskohteensa herätysliikkeen ja papiston yleisen kehityksen kontekstiin sekä maamme poliittisen, yhteiskunnallisen ja kirkollisen elämän yhteyteen.
Pekka Tapanisen 455-sivuisen, mv-kuvitetun teoksen suositushinta on 48 euroa, jolloin jäsenhinnaksi perinteisellä 50 prosentin alennuksella tulee 24 euroa (+ postikulut 8,- = kokonaishinta 32 €).
>>
——————
Tilasin tämän Tapanisen väitöskirjan Adlibris-verkkokaupasta. Tilasin myös Martti Vuollon väitöskirjat ”Lestadiolaisuus Helsingissä vuoteen 1963” (1999) ja ”Martti E. Miettinen – jyrisevä kouluneuvos, tunnollinen pedagogi” (2006). Edellinen oli kuitenkin loppuunmyyty kustantajalta –tosi harmi, täytyy mennä divareita penkomaan.
Kyllä jälkimmäinenkin on tutustumisen arvoinen. Se herätti mielenkiintoni muihinkin ”unohdettuihin” teologisuuruuksiin, esim. Antti J. Pietiä, Osmo Tiililä, Uuras Saarnivaara jne.
Onneksi kuitenkin sain tuon O. H. Jussilaa käsittelevän kirjan. Luen sitä parhaillaan ja mielenkiintoiselta tuntuu. Mikä oli Oskarin opillinen suhde ystäväänsä L. P. Tapaniseen, entä isäänsä Heikki Jussilaan. Oliko Oskari eksklusiivinen jne.
Suosittelen kirjaa. Se antaa mielestäni puolueettomamman näkemyksen vl-liikkeen 1900-luvun ensimmäisestä puoliskosta (siis O. H. Jussilan kuolinvuoteen 1955) kuin esim. Ari-Pekka Palolan historiakirjat (jotka eivät ole huonoja nekään, kuten Kari-Matti varmaan haluaisi korostaa :-).
——————
Jumalan terveisiä? No tämä on lainaus Tapanisen kirjan sivulta 296:
>>
Tervehdystavoista keskusteltaessa Oskari Jussila kertoi, että Paul Heideman usein käyttää ”hauskaa muotoa Jumalan terveisiä”. Jussila tähdensi, että on vältettävä sitä, että tervehdyksestä tulee muoto, josta ei saa poiketa. Hän totesi edelleen, että tervehdystavat ovat muutoinkin periferia-asia.
>>
Hyviä kirjoja Pertti kaikki:-)
Ostin juuri pari päivää sitten muutamalla eurolla Tiililän kirjoittaman Antti J. Pietilä elämänkerran.
Mitä enemmän Tiililää lukee, sitä enemmän professorin arvostus ainakin minun silmissäni kohoaa, etenkin kun ajattelee kirkon nykyistä, surkuhupaisaa tilannetta.
Yrjö J. E. Alanen muuten oli äärimmäisen kiinnostava teologi. Sosiaalisesti suhteellisen radikaali, teologisesti konservatiivi, Tiililän ystävä. Kirjoitti Gustaf Johanssonista elämänkerran.
Ettei menisi ihan ohi blogin:
Ei kai se Vuokko nyt ihan niin tarkkaa ole, vaikka ”epäuskoista” sattuisikin tervehtimään ”Jumalan terveellä.”:-) Blogistin kuvaukset ovat totta – subjektiivisina kokemuksina.
Yleispätevinä ja tosina kuvauksina vanhoillislestadiolaisuudesta niitä tuskin voi pitää ei edes pahimmilta hoitokokousajoilta Koillismaalta…
Kari-Matti Laaksonen:
”Ei kai se Vuokko nyt ihan niin tarkkaa ole, vaikka “epäuskoista” sattuisikin tervehtimään “Jumalan terveellä.”:-) Blogistin kuvaukset ovat totta – subjektiivisina kokemuksina.
Yleispätevinä ja tosina kuvauksina vanhoillislestadiolaisuudesta niitä tuskin voi pitää ei edes pahimmilta hoitokokousajoilta Koillismaalta…”
Kyllä se vaan oli niin tarkkaa ainakin vielä 1980-luvulla Koillismaalla ja ilmeisesti on vieläkin. Niinkuin Ojalan Jorma totesi, jokaisella hengellisellä yhteisöllä on oma sisäinen kulttuurinsa ja yhtenäisyyttä luovat tapansa, joista tulee ajan oloon sääntöjä. Tämä tervehtimiskäytäntö on SRK -lestadiolaisuudessa jopa enemmän kuin sääntö, koska juuri sillä ilmaistaan se, onko joku sisällä vaiko ulkona. Jos on epäilys tervehdittävän suhteen, tervehdys on epämääräistä muminaa alkuosaltaan: Mutta jos ollaan varmoja tervehdittävän uskosta tai epäuskosta, alkuosakin sanotaan selvästi tai mumina jätetään pois. Jos lähettyvillä on epäuskoisia ihmisiä, silloin koko tervehdys lausutaan hiljaisella äänellä.
Usein on ollut työelämässä aika huvittavia tervehtimistilanteita kun SRK -lestadiolaiset tervehtivät toisiaan mumisten, samalla kun kaikkia muita tervehditään kuuluvalla tervehdyksellä ”terve”. Jostakin kumman syystä useimmat arkailevat tunnustaa uskoaaan muualla kuin omiensa keskuudessa, ikäänkuin häpeäisivät sitä. Juuri tähän tuossa ”valinnan paikka” -julkaisussa halutaan kiinnittää huomiota.
Miten sinä jaksat, Jussi
Vuodesta toiseen nokkia noita lestadiolaisia?
Oletko itse saanut armon, vai oletko armoa vailla ja siksi haluton sallimaan sitä muille?
Sano minulle, mistä löytyy se täysin moitteeton uskonnollinen yhteisö!
Kernaasti tutustuisin.
Me ihmiset pilaamme kaiken, koska olemme vajavaisia.
Suuri kirkkomme muuttui valtakoneistoksi, ja yksi mies aloitti reformaation.
Toinen puoli siitä työnsi päänsä historiaansa ja luottaa ammoin kuolleisiin isiinsä enemmän kuin sanaan.
Omat vaikeutensa on sisarkirkoillamme Aleksandriasta itään ja etelään.
Kuka loppujen lopuksi on pysynyt puhtaana.
Minun mielestäni kristitllinen rakkaus neuvoo antamaan jotakin myös anteeksi.
Mitä ei korjata, se kaatuu aikanaan.
Kuten Oswald Spengler sanoisi, kaikella on elinkaarensa.
Meidän tehtävämme on näytää valoa, mutta ei sojottaa erehtynyttä suoraan silmiin….
Kylläpä hienon löydön teit, Kari-Matti. Tuota Tiililän kirjaa Pietilästä olen minäkin etsinyt – olen vilpittömästi kateellinen!
Aulis Zidbeckin ja Martti E. Miettisen väittelyt Laestadiuksesta olisi myös hauska lukea. Ja paljon muutakin – mutta kun ei oikein jaksa lähteä lehtiarkistoja penkomaan. Pitäisi olla sihteeri, jolle heittäisi listan: ”Hankipa nämä minulle huomiseksi” 😉
———–
Ettei menisi tämäkään viesti ihan ohi blogin:
Lainaus SRK:n vuosikokouspöytäkirjasta 1971:
“Televisiokysymyksessä tottelemattomia tulee paikallisten yhdistysten tai SRK:n kerran tai kahdesti joko yksityisesti tai yleisessä kokouksessa puhutella. Elleivät nöyrry parannukseen, pidetään heitä pakanoina ja publikaaneina eikä heitä oteta rauhanayhdistysten jäseniksi. Tottelemattomia ei myöskään tervehditä Jumalan lasten tervehdyksellä.”
Tuskin tässä tarkoitetaan esim. ”Jumalan terveisiä”, joten aika tarkka se sanamuoto taitaa olla.
Jorma O, etkö voisi edes yrittää olla menemättä henkilökohtaisuuksiin? Yrittäisit pysyä tässä tervehtimisasiassa niinkuin muutkin. En minä moiti SRK -lestadiolaisia rivijäseniä mistään, he tekevät niinkuin heille opetetaan ja niinkuin heidän täytyy tehdä, mikäli haluavat pysyä yhteisössä. Opettajia ja opetuksia arvostelen ja mielestäni niitä saa ja pitääkin arvostella.
Myönnän toki omalta kohdaltani, että olen liian suorapuheinen ja se on minun syntini. Mutta valehtelemaan minä en pysty. Jumala minut armahtakoon tästä.
Sanonpa sinulle J.O mitä pyysit sanomaaan. Minäkään en usko, että täysin moitteetonta uskonnollista yhteisöä löytyisi mistään. Siksi, koska ihmiset eivät ole täydellisiä. Vajavaisia ja erehtyväisiä ovat kaikki, myös minä ja sinäkin.
Juu Jussi, niinhän sitä tavataan sanoa, etten minä missään tapauksessa vanhoillislestadiolaisia rivijäseniä arvostelee vaan …ja heti samaan hengenvetoon lentää täyslaidallinen karkeita, asenteellisia stereotypioita, loukkaavia yleistyksiä tai muuta sellaista sontaa, jota ei Suomessa sallittaisi mtään muuta kansanryhmää kohtaan.
Ihminen on kaiken itselleen parhain päin attribuoiva/selittelevä olento: ”minähän olen rehellinen, suorasanoinen totuudenpuhuja, joka en kykene valehtelemaan!”:-)
Tämä on niin typerää. Koko ajan on niitä, jotka yrittävät määritellä sen, millä tavalla mistäkin asiasta tulee puhua jotta puhuu oikein. Jussi on puhunut ihan asiallisesti ja jättäkää hänet rauhaan. Alan kohta poistelemaan näitä toisen henkilöyteen käyviä kirjoituksia, niin Jormalta kuin Kari-Matiltakin. Itte kyllä tosi mielellänne muiden kimppuun käytte, mutta muut tekevät mielestänne väärin kun vl-liikkeen ASIOITA kritisoidaan. Voi hyvät pyssyt menkää miehet itseenne!
Aina on niitä, jotka ovat muita ylempänä kertomaan millä tavalla mikäkin asia pitää tehdä ja toimittaa, ajatella ja puhua. Muita parempia arvioimaan asioita ja komentelemaan muita 🙁
Kari-Matti, pysyttäisiinkö kuitenkin tässä tervehtimisasiassa? Kun täällä kerran kysyäkin saa, kysyn sinulta yhden asian. Olet kertonut käyväsi SRK-lestadiolaisten seuroissa, siispä kysynkin, miten on sinun tervehtimisen kanssa siellä? Tervehditäänkö sinua siellä ”Jumalan terve” -tervehdyksellä? Odotan sinulta rehellistä ja suoraa vastausta, of course.
Jussi hyvä,
Kun olet noin kiinnostunut, niin Sinun lienee nyt paras askeltaa itse suoraa suden suuhun l. seuroihin.
Siitä on ehkä sellainenkin hyvä puoli, että tietosi vanhoillislestadiolaisuudesta saattaavat samalla hiukan öh….”päivittyä”:-)
Mutta: kyllä on vastaus kysymykseesi. Toki sillä varauksella, että ehkä yllätykseksesi vanhoillislestadiolaiset ovat paitsi vanhoillislestadiolaisia, myös ihmisiä. Keskenään hyvinkin erilaisia ihmisiä.
Kari-Matti, mitä tämä seuraava tarkoittaa?
”Mutta: kyllä on vastaus kysymykseesi. Toki sillä varauksella, että ehkä yllätykseksesi vanhoillislestadiolaiset ovat paitsi vanhoillislestadiolaisia, myös ihmisiä. Keskenään hyvinkin erilaisia ihmisiä.”
Jumalan terve ei ole koskaan ollut mikään SRK-lainen tervehdys, eikä siitä sellaista tule.
Jokaisella hengellisellä yhteisöllä on oma sisäinen kulttuurinsa ja yhtenäisyyttä luovat tapansa, joista tulee ajan oloon sääntöjä. Siihen kuuluu ilmiö ”me” ja ”nuo muut”.
Kaikki yhteisöt rappeutuvat, ei muuten olisi tarvittu uskonpuhdistustakaan.
Kansankirkossa tällaista on vaikea ymmärtää, kun kaikki on yhtä oikein ja erinomaista, oli uskossa tai uskomatta. Peli halutaan silti viedä yhtä julmaan suuntaan kuin Vuokon parjaamassa SRK:ssa. Auta armias sitä, joka uskaltaa sanallakaan nousta niitä vastaan, jotka nyt tahtovat määrätä kurssin.
Hyvin puhuttu Jorma!
Ulkona (muminaa) : Uusi epikriisi sisällä olijoista. (Kaikkien pitäisi kyllä päästä ulos.)
Vielä lainaus Tapanisen O. H. Jussilaa käsittelevästä kirjasta. Se liittyy viinipuun oksastamiseen ja rauhansanalaisuuden syntyyn 1934.
>> Kesällä 1933 Oskari Jussila piti Oulussa vuosikokouksen avajaispuheen ja ehtoolliskirkon rippipuheen. Avajaispuheessaan Jussila painotti:
”Vaikka kuinka olisi rauhanyhdistyksen jäsenkirja taskussa, vaikka kuinka olisi laestadiolainen nimi tai kuinka oikeaoppinen nimi tahansa, ei se mitään auta. Mutta se auttaa, että olet sydämestä kiinni tosi viinipuussa ja pidät suurena armona, että olet ja pysyt Hänessä.”
Painotus oli selkeästi yleisen kirkollisen – ja myös herätyskristillisen – julistuksen mukainen. Edessä häämöttävää vanhoillislestadiolaisen liikkeen jakautumista ennakoiden Jussila totesi, että se tapahtuu, mikä on tapahtuakseen. ”Myrskyssä putoavat kuivat oksat pois. Niitä ei tarvitse mennä pudottamaan”. Lausuma ”niitä ei tarvitse mennä pudottamaan” antaa viitteen siihen, miksi Oskari Jussila oli jättäytymässä menossa olleen skisman kokouskäsittelyjen syrjästä seuraajaksi: hän ei halunnut mennä aktiiviseksi toimijaksi ”pudottajien joukkoon” >>
Mitä vl-liike olisi menettänyt, jos se olisi tätä O. H. Jussilan linjaa seurannut?
En osaa sanoa, miten ”päteviä” Pekka Tapanisen tulkinnat O.H.Jussilasta ovat.
Samassa kirjassa Tapaninen kiinnostavasti kirjoittaa, kuinka Jussila arvosti lundilaista teologiaa, siis sitä teologista suuntausta, jota Tiililä kutsui(samoin kuin Yrjö J.E.Alanen) syystä hiukan halveksien nimityksellä ”uusritschliläisyys”, ja jonka satoa me nyt kansankirkossa niitämme: tuonpuoleisuus on sivuutettu, ja etiikka on kaikki.
Pertin mainitsemaa Tapanisen väitöskirjaa O.H.Jussilasta lukiessa ymmärtää, kuinka tärkeää vanhoillislestadiolaisuudelle on, että se pysyy aina ensisijaisesti maallikkoliikkeenä.
Pekka Tapaninen tuo esiin, kuinka Jussila sittenkin asetti aina omien mahdollisten teologisten mieltymystensä sijaan etusijalle solidaarisuuden koko vanhoillislestadiolaista liikettä kohtaan, toisin kuin vilkasliikkeinen L.P:Tapaninen.
Tuo Jussilan puhe on saanut kaikuja Laestadiuksen saarnasta Sorsleessa tammikuussa 1844.
Kannattaisi lukea.
Se on siis lest. herätyksen alkuperäinen seurakuntaopillinen linja.