Uskonnottomat ovat eri yhteyksissä ilmaisseet tuohtumuksensa, kun kaikille tarkoitetuissa tilanteissa on ollut heidän mielestään selvää uskonnonharjoitusta. On kiitetty ruoasta tai veisattu Enkeli taivaan tai Suvivirsi. Viime mainitusta on nyt arvovaltainen lausunto, jonka mukaan se ei ole uskonnonharjoitusta.
Ruokarukouksen tilalle on tarjottu tietoiskua ravinnon alkuperästä, virren tilalle neutraalia laulua.
Olenkohan ainoa muukalainen Jerusalemissa, kun en pidä sitä reiluna?
Uskonnoton kiusaantuu, jos sana ”Jumala” putkahtaa yhteislauluun.
Minä taas kiusaannun, kun huomaan, että minulta viedään uskonnon harjoittamisen vapaus ja ilo siitä, että saan sydämestäni ylistää Jumalaa.
Aion henkilökohtaisesti pitää Suvivirttä uskonnonharjoituksena ja olla siitä ylpeä.
Myös se, että jotakin jätetään pois, voi olla loukkaavaa ja satuttavaa.
Mihin ihmeeseen perustuu ajatuskulku, että vain uskonnottomien tunteita voi loukata? Eivätkö he oikeasti näe, että heidän vaatimansa poistot voivat loukata muita, jopa enemmistöä?
Blogistin ajatuksista looginen seuraus on, että esimerkiksi ennen ruokailua pitäisi opettajan johdolla vetää kunkin uskonnon mukainen ruokarukous.
Toinen vaihtoehto on ihan vaan hakea ruoka. Muiden aloittaessa käyttäköön halukkaat oppilaat pari minuuttia ruokarukoukseen; ja jos opettaja tunnustaa jotain uskontoa, rukoilkoon hänkin mielessään.
”Jos opettaja tunnustaa jotain uskontoa, rukoilkoon hänkin mielessään.” Vasta näkyvä tai kuuluva ruokarukous on uskonnon tunnustamista. On mielenkiintoista, miten jotkut huippu-urheilijoista tunnustautuvat eri uskontojen edustajiksi käynnissä olevissa MM-kisoissa. Yhtenä esimerkkinä on pikajuoksija Usain Bolt ristinmerkkeineen.
Ehkä Jori tarkoitti, että opettaja voi rukoilla itsekseen. Siinähän se idea piilee, että opettaja saa itsekseen rukoilla minkä haluaa mutta ei hän voi sanoa, että nyt kaikki katsoo ja odottaa. Sama pätee muuhunkin uskonnonharjoittamiseen kouluissa. Ei pidä istuttaa kaikkia kuuntelemaan yhden uskonnon harjoitusta.
Riippuu siitä, miten määritellään tunnustamisen käsite. Omista kristinuskon opinnoistani (ala-/yläkoulu-rippikoulu-lukio) on jo kymmeniä vuosia, joten en ehkä muista kunnolla. Minulle jäi kuitenkin se käsitys, että hiljainen rukous on ihan yhtä arvokas kuin ääneen lausuttu.
Mielessään rukoilu on myös uskonnonharjoitusta. Miten sellainen sitten sopii julkiseen valtiolliseen tilaan, jos sen pitäisi olla neutraali? Ja vieläpä kouluajalla?
Alkoi juuri mielessäni soimaan Bowien mainio biisi 1984…
Ajatuksissa rukoilun kielto on tietenkin yhtä ehdoton, mutta Suomen Ajatuspoliisi epäilee, että jokunen rukous on lipsahtanut seulasta läpi.
Kuulin äskettäin, että eräs vanhempi oli tuodessaan lapsen seurakunnan päiväkerhoon kysellyt, että ei kai siellä vain puhuta uskonnosta. Ei siitä saa seurakunnankaan toiminnassa siis enää puhua, vai?
Kukaan ei estä Sinua Aalto (tai ketään muuta halukasta aikuista tai lasta) rukoilemasta vaikka miten paljon ajatuksissasi itseksesi. Vai vaatiiko Jumala seremoniallista ääneen rukoilemista? Muistaakseni Jeesuskin kehotti rukoilijoita vetäytämään kammioonsa rukoilemaan hiljaisuudessa ja yksin!
Vestigia terrent. Jäljet pelottavat.
Mihin olemmekaan menossa? Seurakunnan kerhossa ei saa puhua Jumalasta. Suuret kirkkohäät pidetään, mutta varoitetaan pappia tuomasta toimitukseen liikaa uskonnollisuutta.
Itse kävin koulun, jossa 1200 oppilasta marssi jokaikinen aamu rukouksiin juhlasaliin. Ehkä vain osa kuunteli, mutta kaikille siitä jäi jonkinlainen muistijälki. Onko se ollut paha asia? Pitäisi tutkia.
Minulle jokainen kirkko on kuin koti, turvapaikka lumivyöryssä.
Tulevatko uskonnottomat juttuun ihan issekseen koko elämänsä?
Kippo on kaukonäköinen ja näkee oletettavasti oikein.
”Heitä ei tulla enää vihkimään papeiksi eivätkä he tule saamaan vaalisijoja kirkon virkoihin. Näin asiat ratkaistaan maallisissa oikeusasteissa.” Kippo
Jo nyt on kuulunut kaikuja, että konservatiivisella kannalla olevia pappeja ei hyväksytä kirkkoherroiksi tai valita muutenkaan virkoihin. Maallisilta oikeudenkäynneiltä on vielä vältytty, ehkä siksi, että tässä kärsijöinä ovat konservatiivit, jotka eivät ole vetäneet syrjiväksi kokemaansa menettelyä oikeuteen.
”Tämä puolestaan tulee vaikuttamaan siihen, että perinteistä kristillistä opetusta tullaan muokkaamaan niin, ettei se loukkaisi ketään eikä nostaisi kansanliikkeitä.”Kippo
Kukaan ei ota huomioon sitä, että uudenlainen opetus loukkaa hyvin monia kansalaisia, mutta heitä ei enää katsota yhdenvertaisiksi uuden aallon hyväksyvien kanssa. Ts, tasa-arvolla ja yhdenvertaisuudella ei ole enää merkitystä sen jälkeen kun uudistajat pääsevät päämääräänsä.
Kippo epäilee, että ”ehkä kirkolliskokouksessa juuri päätetty valtionavustuskin tulee osaltaan painostuskäyttöön”. Hyvin todennäköisesti näin käy. Kirkon piirissä ei taidettu osata ottaa huomioon tällaista skenaariota kun tuo ko. avustuspäätös hyväksyttiin.
Näin on. Piispat tulevat lupaamaan ties mitä, että tulevaisuudessa vihittäisiin homoja avioliittoon kirkossa. Toivottavasti kirkolliskokouksissa olisi viisaita edustajia, jotka eivät uskoisi valheellisia lupauksia, kuten kävi kun naispappeus piti saada kirkossa hyväksyttyä. Lupaukset unohtuvat ja kovat otteet otetaan käyttöön. Vanhauskoisia pappeja tullaan ottamaan pappisoikeuksia pois ja pappisvihkimyksiä ei saa kuin liberaalit.
Salme: ”Ts, tasa-arvolla ja yhdenvertaisuudella ei ole enää merkitystä sen jälkeen kun uudistajat pääsevät päämääräänsä.”
Kun nyt joka tapauksessa elämme länsimaisessa demokratiassa, niin se on vain nieltävä, että enemmistön tahdon mukaan toimitaan. Jo eläisimme teokratiassa kuten esim. Vatikaanissa, niin se mitä paavi porukoineen määrää, olisi vain ateistienkin nieltävä.
Se mitä kirkko tekee homoparien vihkimisen suhteen on tietysti kirkon omien päättävien elimien vallassa. Turha sitäkään on itkeä, jos kirkolliskokous päättää joskus 3/4 enemmistöllä alkaa vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja. Enemmistöhän se määrää Suomen kirkossakin.
Heinilä: ”Piispat tulevat lupaamaan ties mitä, että tulevaisuudessa vihittäisiin homoja avioliittoon kirkossa.”
Toivottavasti.