Käänne kohti kertomuksia ja todellisuutta – raamatuntutkimuksen tuulia maailmalla

Jo pitemmän aikaa on puhuttu raamatuntutkimuksen uusista tuulista, jotka myöntävät entistä selvemmin historiallisen tutkimuksen rajat ja kiinnittävät katseen tekstiin ja sen lukijaan. On myös puhuttu ”toisesta naiviteetista”, jolloin kriittisen järjen ja tutkimuksen rajat nähtyään voi paremmin lukea Raamattua jälleen myös uskon silmin. Tämä kaikki on ollut omiaan luomaan uutta kiinnostusta raamattuteologiaa ja yleensäkin ”narratiivista teologiaa” kohtaan, joka rakentaa siltaa raamattuteologian, systemaattisen teologian ja kirkon uskosta nousevan hengellisen Raamatun lukemisen välille.

Tästä näkökulmasta oli virkistävää lukea Mainzin yliopiston Uuden testamentin professorin Ruben Zimmermannin artikkelia UT:n tutkimuksen nykytilasta ”Faktisen fiktio. Miten historiallinen ja muistettu Jeesus kuuluvat yhteen” (Saksan evankelisen kirkon lehti Zeitzeichen Juni 2015). Enää ei Zimmermannin mukaan voida tutkimuksellisesti sanoa (kuvitellun) selkeästi, mitkä ovat Jeesuksen ”aitoja” sanoja. Niin sanotussa Jeesus-tutkimuksen ”kolmannessa aallossa” korostettiin Jeesuksen juutalaisuutta, Jeesus-traditiosta pyrittiin muokkaamaan historiallisesti johdonmukainen ja amerikkalaisessa Jeesus-seminaarissa jopa määriteltiin Jeesuksen aitoja sanoja tutkijoiden enemmistöpäätöksin. Metodologian kehittäminen, kontekstin laajempi huomioon ottaminen ja ulkokanoniset lähteet, kuten Tuomaksen evankeliumi, eivät silti johtaneet konsensuskelpoisiin tuloksiin. Kolmannen aallon päätteeksi jouduttiin toteamaan: ”Jeesus-kuvien moninaisuus kuvasti Jeesus-tutkijoiden moninaisuutta eikä voinut edistää historiallisen totuuden saattamista päivänvaloon.” Tätä johtopäätöstä tuki historiantutkimuksen kehitys, joka kielellisen käänteen (linguistic turn) yhteydessä vaati enemmän itsekritiikkiä omalle tekemiselle.

Historiantutkimuksessa ymmärretään nyttemmin entistä selkeämmin, että historia tulee ymmärrettäväksi vain historioissa/kertomuksissa, historiaa ei ole ilman ”stooria”. Faktat (lat. factum = tehty) ovat tehtyjä, eivät annettuja. Tapahtumien objektiivinen rekonstruktio ei ole mahdollista. ”Siksi on vain faktisen fiktio”. Näin oli viety matto UT:n tutkijoiden tavoittelemalta ideologiselta faktojen rekonstruoimiselta. Klassisen historiallis-kriittisen tutkimuksen menetelmiä tuli tarkistaa. Tulisiko historiallinen kysymyksenasettelu kokonaan unohtaa?

Yksi ulospääsytie oli muistojen tutkiminen. Varhaiskristillinen historia tulkittiin muistamisen historiaksi. Evankeliumit nähtiin muistamisen välineinä, joissa menneisyys sekä säilytettiin että tehtiin relevantiksi nykyhetkessä. Historiallinen Jeesus-tutkimus tähtäsi yksiselitteiseen selvyyteen, mikä osoittautui mahdottomaksi. Uuden Jeesus-tutkimuksen valtavirrassa yhdistetäänkin historiallisuus ja kirjallinen lähestymistapa (Memory approach). Tekstejä tarkastellaan muistamisen välineinä kirjallisuushistoriallisessa muistamisen tutkimuksessa (narrative turn – memory approach). Niinpä esimerkiksi tutkittaessa Jeesuksen vertauksia ei enää haeta ”ominta ääntä” vaan tekstejä tarkastellaan kirjallisesti metaforisina teksteinä ja muistamisen välineinä, joissa kertoja itse on ”Jumalan vertaus” ja lukija viedään tässä ja nyt hakemaan teologista merkitystä luetulle – hengellisesti voisi kaiketi ilmaista: tuodaan Jumalan puhuteltavaksi. Enää ei myöskään koeteta redusoida Jeesuksen itsestään käyttämiä nimityksiä johonkin minimiin vaan tutkitaan eri arvonimien merkitystä narratiivisessa kristologiassa.

Kadotetaanko nyt siis historiallinen kysymyksenasettelu? Zimmermannin mukaan näin ei ole, vaikka historiallisen kysymyksenasettelun tulee olla aiempaa pohditumpaa ja suhtautua vaatimattomammin yrityksiin rekonstruoida menneisyyttä. Historiallinen kysymys on kuitenkin Uuden testamentin tutkimukselle luovuttamattomanta, koska kyse on inkarnaatiosta historiaan, ei ajattomista myyteistä. Tämä tekstien historiallinen itseymmärrys tulee ottaa vakavasti. Zimmermannin mukaan toisaalta ovatkin voimistuneet Qumranin ja Nag Hammadin tekstien tutkimus sekä antiikin välimerellisen kulttuurin spektrin tutkimus ynnä hellenistisen ajan juutalaisten ja filosofisten kirjoitusten selvittely. Tietokonekonkordanssit ovat helpottaneet motiivi- ja käsiteparalleelien etsimistä. Monitieteinen arkeologinen tutkimus on sekin voimistunut.

Zimmermannin mukaan voidaankin tutkimuksessa puhua myös uudesta ”uskonnonhistoriallisesta koulusta”, jossa Uusi testamentti ymmärretään vain pieneksi osaksi antiikin kulttuuria ja tekstimaailmaa. Näyttää kuitenkin siltä, että pitkälle erikoistuneet ja eriävät metodit muodostavat tähän mennessä pirstaleisen kokonaisuuden. ”Uskonnonhistorioitsija on vaarassa, rakastuttuaan vieraisiin teksteihin ja kulttuureihin, menettää yhä enemmän UT:n tekstit näköpiiristään”. Sen sijaan historiantutkimuksen narratiivinen käänne (narrative turn) ja kirjallisuustieteen realistinen käänne (realistic turn) antavat mahdollisuuksia historian ja tekstin samanaikaiseen huomioon ottamiseen.

Prof. Zimmermannin loppupäätelmä on haastava mutta rohkaiseva ajatellen niin akateemisen teologian sisäistä vuoropuhelua kuin laajempaa kommunikoituvuutta: ”Erilaistuneine menetelmineen uusitestamentillinen tiede muuttui yhä enemmän asiantuntijaoppiaineeksi, joka erehtyi filologisten ja uskonnonhistoriallisten yksityiskohtien haaroittamisessa. Ei mikään ihme, että – vastaavasti – myös nykyisen dogmatiikan ja etiikan vastaukset UT:lle kutistuivat homeopaattisiksi annoksiksi. …Nykyinen metodipluralismi voi siten liittyä traditioon, joka ymmärsi raamatuntulkinnan vielä tulkinnan taidoksi. Enemmän rehellisyyttä oman tekemisen konstruktiivisuuden suhteen ja rohkeutta luovuuteen ja esteettisyyteen, niin uusitestamentillinen tiede tulisi ei vain värikkäämpänä ja iloisempana 21. vuosisadalle vaan olisi myös kiinnostavampi keskustelukumppani toisille teologisille oppiaineille ja myös muille.”