Makaan piilossa iltapäivän kuumuutta moskiittoverkon kätköissä Lähetysseuran vierastalossa Senegalin Fatickissa. Pieni kapunki sijaitsee reilut sata kilometriä Dakarista sisämaahan. Kaupungissa on pari päällystettyä katua, paljon lapsia, paljon nuoria ja loputtomasti hienoa hiekkaa. Muutkin piiloutuvat koteihinsa sunnuntai-iltapäivänä levähtämään hetken.
Olimme aamulla kirkollisen työn koordinaattorin, jyväskyläläisen aluekappalaisen Laineen Teijan kanssa jumalanpalveluksessa. Jaakko Löytyn tuttu Nicolas Sarr saarnasi ja musiikki oli hyvää. Taas oli löytynyt intoa, uudet soittajat ja kuoronjohtaja, kun edellinen lähti opiskelemaan. Nuoret olivat herttaisen ujoja.
Senegalissa on islamilaisia 95 prosenttia väestöstä, mutta maassa on osattu elää rauhanomaisesti rinnakkain kristittyjen ja muslimien kanssa vuosisadat. Kirkossa muistettiin yhteisessä esirukouksessa naapurimaan malilaisia terrori-iskun jälkeen – samalla tavalla kuin kotimaassamme pariisilaisia. Mali on vaan lähempänä.
Keskisuomalaisen verkkosivuilla käytiin jälleen keskustelua lähetystyöstä. Kaikilla on uskontonsa ja pysyköön niissä. Lähetystyö nähtiin käännyttämisenä, propagandana ja jopa ihmisten huijaamisena -tai että autettaisiin vain oman uskonnon edustajia? Kuka ruokkii näitä käsityksiä?
Ihmettelen, miten kaunis ja elämäämuuttavia tuloksia maailmassa saanut työ, kirkkojen työn ja erilaisten ihmisten tukeminen on muuttunut kielenkäytössämme rumaksi asiaksi.
Ikään kuin uskontoneutraalius olisi kehityksen ylin aste. Suomessa tulee olemaan erittäin vaikeaa oppia ymmärtämään maahanmuuttajia ensi-innostuksen jälkeen, kun maahanmuuttoon myönteisesti suhtautuvat ja monikulttuurisuutta arvostavat liberaalit joutuvat opettelemaan uskonnon lukutaitoa. On opittava ymmärtämään se, että uskonto voi olla elämässä iloa, voimaa ja turvallisuutta tuottava asia.
Ihmettelen käännyttämistä ja tuota retoriikkaa – ikään kuin kirkon perustehtävä on jotain pilkattavaa tai arveluttavaa? Ristiretkien synkkä aika on onneksi ohi – enemmänkin kristillinen kirkko luo vapautta ja oikeudenmukaisuutta ympärilleen, naisille arvoa ja arvostusta yhteisöissään, ylpeyttä lapsista ja lapsille turvaa. Uskonto on osa näiden maiden ja näiden ihmisten elämää.
Käännyttääkö kirkko sitten Suomessa? Pelotteleeko se, pakottaako se? Vai antaako se kielen, musiikin, ihmisarvon, hyvän Jumalan tehdä työn? Yksinkertaisesti sinä riität.
Senegalissa kirkon jäsenten lapsia kastetaan jouluna – pappi kehotti käymään sitä ennen ahkerasti koulua. Kirkko itse työskentelee niin, että se vetää puoleensa.
Ehkä minut käännytettiin tänään näkemään tämä.
Iiris Kivimäki, Lähetysseuran viestintäjohtaja on Lähetysseuran aluepäällikköpäivien jälkeen tutustumassa Senegalin luterilaisen kirkon työhön.
Kirkon jälkeen kuulumiset: Jeannette Ndiaye ja Teija Laine
Lähetystyön perustehtävä on käännyttää. Paavali toteaa että kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus eli käännyttävä kristinuskoon.
Toinen juttu sitten on että kristityillä tämä merkitsee sitä että Jumalan rakkaus pääsee valtaamaan ihmisen niin että hänelle kirkastuu Jumalan hyvyys ja armollisuus. Aito parannushan antaa Jumalan armon täyden lahjan.
Sana ”käännyttää” on kielteinen kahdesta syystä. Ensinnäkin sen nykyaikainen merkitys tarkoittaa lähinnä pois-käännyttämistä, kuten esim. silloin, kun turvapaikanhakija käännytetään maahanmuuttoviraston päätöksellä.
Toiseksi sen kielteinen sävy syntyy siitä hengellisestä perinteestä, jossa ihmistä ahdistetaan tekemään ratkaisu Jumalan edessä. Uuden testamentin metanoia on jotain muuta. Sen oleellisen sisällön kuvaa esim. Paavali puhuessaan siitä, miten Jumalan rakkaus vetää meitä parannukseen.
Näistä syistä en pidä mielekkäänä puhua ”käännyttämisestä” lähetystyön yhteydessä. Lähetystyön tehtävänä on todistaa Jumalan rakkaudesta. Ainut, joka voi synnyttää kääntymisen, on Jumala. Ihmisen tekemä käännyttäminen on väkivaltaa.
Jotenkin erikoista, että Suomesta löytyy paljon niitä, jotka eivät tiedä mitään siitä, mistä kristillisessä uskossa on kyse. Ehkäpä syy tähän löytyy opetuksen laiminlyömisestä. Rippikoulussa asiat tosin käydään läpi. En kuitenkaan sanoisi sitä opetukseksi. Mielestäni opetus on jotain jossa opitaan jotain. Koska nuorilla ei ole mitään kosketuspintaa opetettaviin hengellisiin asioihin, niin tottakai opetus katoaa, kuin vesi hanhen selästä. Mitään käsitystä, edes uskon perusteista heille ei jää.
Silti rippikoulua pidetään jotenkin ihan huippujuttuna.
Kysymys koskikin sitä, että Keskisuomalainen käsitti lähetystyön käännyttämiseksi.
Käyttäen termiä negatiivisenä ilmauksena toiminnasta. Mitä en ihmettele. Eiväthän tavalliset tallaajat tiedä yhtään mitään siitä, mitä lähetyskohteissa tapahtuu. Lähetystyön tiedotus keskittyy lähettäjiin ja seurakuntiin. Miten muut voisivat tietää siitä, miten arvokasta lähetystyö on.
”Jotenkin erikoista, että Suomesta löytyy paljon niitä, jotka eivät tiedä mitään siitä, mistä kristillisessä uskossa on kyse. Ehkäpä syy tähän löytyy opetuksen laiminlyömisestä. Rippikoulussa asiat tosin käydään läpi. En kuitenkaan sanoisi sitä opetukseksi. Mielestäni opetus on jotain jossa opitaan jotain. Koska nuorilla ei ole mitään kosketuspintaa opetettaviin hengellisiin asioihin, niin tottakai opetus katoaa, kuin vesi hanhen selästä. Mitään käsitystä, edes uskon perusteista heille ei jää. Silti rippikoulua pidetään jotenkin ihan huippujuttuna.”
Tämä Pekka Pesosen kommentti kosketti minua. Todellakin. Itse törmään jatkuvasti siihen, että ihmiset eivät näköjään enää tiedä kristillisestä uskosta oikeastaan mitään. Katseeni käännän suomalaisena luterilaisena oman kirkkomme puoleen. Kun maailma eri tavoin on avautunut aivan uudella tavalla ihmisille, kirkkomme on jotenkin menettänyt osallisuutensa ihmisten elämässä ja tehtävänsä Sanan julistajana.
Eräs läheiseni sanoi minulle, että rippikoulu nykyjään näyttää olevan jonkinlainen suosittu aikuistumisriitti, ei muuta. Se hätkähdytti ja jäin ajattelemaan, että mitähän ripareilla oikeastaan opetetaan.Varsinkin kun näköjään nimenomaan nuoret aikuiset eroavat kirkosta.
Jos kirkko ei saa tehtäväänsä eli viestiään perille ihmisille edes kotimaassamme, ei liene kummallista että heidän on vaikeaa ymmärtää lähetystyötäkään?
Pidihän minäkin kesällä riparitunteja, joten näköalaa asiaan on. Asiallisia tuntejahan ne oli. Ei asia mihinkään ole muuttumut. Nuorten asenne sen sijaan on muuttunut. Eivät he tule sillä mielellä sinne, että oppisivat uskon perusteita. Heille on ihan sama mitä oppitunnit sisältää. Ei leirin loputtua enää muisteta sitä, mitä tunteja on pidetty. Saatikka sitä mitä niillä on käsitelty. Lähtöajatuksna opetuksessa on kuitenkin se, että nuorilla on jo tullessaan usko. Jos näin olisi, niin olisi myös tartuntapintaa johon opetus voisi upota.
Nuoret aikuiset lähtevät kirkosta vaikka, ripari olisi ollut millainen huippujuttu tahansa.Ei nuori katsele elämää taakseppäin, vaan eteen. Täällä Pirkkalassa
nuoret nykäistään toimintaan heti. Heillä on myös mahdollisuus kasvaa vastuutehtäviin työntekijöiden rinnalle. Näitä ”apareita”on meillä paljon. Heistä on valtava apu riparien toteutuksessa ja kaikessa n-työssä. Tälläinen nuori aikuinen tuskin harkittsee kirkosta eroamista. Olen havainnut kuitenkin Pirkkalan olevan poikkeus Suomen siionissa. Monin paikoin riparin jälkeen ei ole muuta, kuin isostoimintaa. Joissainpäin ei sitäkään. Niinpä nuoret kokevat, että heitä ei seurakunta kaipaile. Miksi he sitten maksaisivat sinne verot ?
Rippikoululaiset pitäisi ensin käännyttää kristillisen uskoon. Sitten vasta olisi mielekästä heitä opettaa.