Katselin ja kuuntelin uutisia, kun olin herännyt ja aamukahvi tiputettu. Oli siis hyvää aikaa avata ikkuna maailmalle. Aina herää ajatus, että mitähän uutta ja ehkä viisastakin on maailmalla keksitty ja toteutettu. Ajan hermolla tai ainakin sen vieressä on syytä eläkeläisenkin pysyä. Saamme useasti kuulla, että eläkeläisten osa on tulla toimeen vähemmällä kuin työikäiset keskimäärin. Kyllähän se on niin, että selkävaivaisena yli seitsemäkymppisenä en haluaisi istua puolta vuorokautta lentokoneessa nähdäkseni vaikkapa Vietnamin hietikot. Kuiskaan tämän noloimman syyn! En ehkä osaisi enää kielitaidottomana käyttää sitä helpotuslaitosta. Toinen kysymys, haluaisinko pissiä jonkin ulkomaalaisen niskaan. No eihän se nyt niin mene, sanoo joku. Kuitenkin taannoin Etelä-Euroopassa tipahti taivaalta jäälohkare ja siinä oli pikantti oranssi väri, mistä lie tullut. Säästän siis pari donaa ihan vain istumalla toimettomana.
Se, mikä tänä aamuna puhutteli, oli uutisten sisäpoliittinen osio. Siinä erää oppositiopuolueen äänenkannattaja sanoi viisauden: Luottamus oppositioon on suurempi kuin hallitukseen. Jess, siinä on tämän päivän aforismi. Mieleeni nousee yksi elämäni noloimmista asioista. Teuvalle oli perustettu ammattikurssikeskus. Siellä oli myös oppilaskunta olemassa, jonka puheenjohtajaksi minut valittiin. Sain siis luottamusta, mutta mitä sitten tapahtuikaan. Lapsellisesti imarreltuna kävelin sen pöydän taakse, jossa oli jo sihteeri valmiina. Hänellä oli papereita edessään ja kynä kädessään. Luultavasti luulin, että siinä paperilla on jotain, jonka mukaan edetään. Istuin paikalleni ja kiitin luottamuksesta, mutta sitten putosin mustaan aukkoon, se paperi oli tyhjä ja minulla ei ollut aavistustakaan mitä nyt pitäisi tehdä. Aikani yritin soperrella jotakin ja tunsin miten punotus paheni joka hetki, kunnes sain sanottua, että eiköhän lähdetä kotiin.
Nimittäin, kun sitten nämä samat henkilöt valitaan uudelleen eduskuntaan ja sovittavat ministerinsalkun kahvaa kouraansa, heistä tulee samanlaisia lampaita, jotka valittavat miten hallitusvastuu syö miestä. Miksi tämä on näin? Siksi, että on kuunneltu käärmeen kuiskausta! Kun Jumala syrjäytetään arkielämästä, kaikki kääntyy nurinpäin. Katsomme Raamatusta yhden kohdan: Kirje roomalaisille 13 luku
1 Jokaisen on suostuttava esivaltansa alaisuuteen. Eihän ole esivaltaa, joka ei olisi Jumalalta peräisin, häneltä ovat vallankäyttäjät saaneet valtuutensa.
Jokainen kyselytunti on hyökkäystä Jumalan Majesteettia vastaan, kun huudetaan pää punaisena ministereille. Ensin kaikki tahot tekevät hallituksen tien mahdollisimman hankalaksi ja sitten huudetaan, miksi ei tehdä sitä ja tätä. Tälläinen on minun tämänpäiväinen kokemukseni päivän politiikasta. Samaa prosessia käydään kai kirkoissa, kaikissa herätysliikkeissä. Johtajat eivät saa sitä kunnioitusta, joka sanan mukaan kuuluisi. Ehkä myös johtajatkin alkavat ottaa löysemmin, koska hikipinkoilu ei tuota tulosta siksi, että kaikki olemme demokraatteja, jokaisen ääni on yhtä arvokas, kun Jumalan vaikutus on separoitu pois.
Minulla on vahva näkemys että haastateltu Kokko ja vähän muutkin ovat pihalla seurakuntien toiminnasta. Siellä tehdään raakaa arkista työtä ja vähän on niitä jotka pääsevät niihin erinomaisiin reissuihin. Ja jumalanpalvelukset ovat rakenteeltaa mitä parhain seurakunnan pää toiminta muoto kunhan vain niitä suunnitteleva itsekkin tajuavat sen. Ei Jumalanpalvelukset ole ihmisten esille tuomista vaan Jumalan läsnoloa ihmisten keskellä
Luin jutun huolella MN lehdestä ja Eero Polsan tavoin Kuokan ajatuksen kulkua ja todellista motiivia. Rivien välissä on jotain, joka ei vaan avautunut.
Jos epäkohtia huomataan ja muutosta todella tahdotaan, niin eikö sisältä käsin vaikuttaminen ja muutoksen aikaan saaminen ole helpompaa ja ainakin reilunpaa, kuin ulkopuolisena puskista huutelu?
En kyllä kannata, että kirkosta tulisi jonkinlainen pakkotyölaitos tms jolloin aikaa ei riitä hengellisyyteen. Näitä eimerkkejä on, missä uskovaisia käytetään ilmaiseksi hyväksi teettämällä palkatonta työtä. Minusta se ei ole oikein. Sama asia on tuon kansainvälisyyden kanssa, että sitä tarvitaan, jotta saa suhteellisuudentajua ja perspektiiviä.
Alkuseurakunnassa autettiin vain omiaan ts. kolehti meni ”Jerusalemin köyhille”. Olen sitä mieltä, että kirkon tulisi palvella enemmän omia jäseniään ja ajatella heidän elämäntilanteitaan ja hyvinvointiaan. Sen jälkeen vasta toiset. Jäsenkato kirkoista on minusta ongelma ts. ollaan jäseniä, mutta ei käydä. Minusta ei tarvitse aina jauhaa synnistä, jos seurakunnassa on nälkää näkeviä tai köyhyyttä. Silloin pitäisi auttaa näitä köyhiä pyyteettömästi. Vallankumoukset synytyvät sosiaalisista epäoikeudenmukaisuuksista. Köyhyyden poistamiseen pitäisi löytyä rahaa ja aikaa, koska se kannattaa eikä raha mene koskaan hukkaan.
”Rakastakaa toisianne…” ei siis kaikkia vaan toisia uskovia. Rakkauden tulisi todellistua uskovien kesken. Ydinosaamista.Koska Kristus on silloin läsnä. Vaikea on rakastaa, jos joutuu istumaan samaan pöytään inhokkinsa kanssa, mutta voisi yrittää. Hulttiot ovat erikseen. Hulttiot, jotka eivät koskaan tee parannusta synneistään tai ” heikkouksistaan” hienommin sanottuna. Niitä karttakaa. Hulluja.
Sitten ovat riidankylväjät. Opportunistit. Tilaisuuden hyväksikäyttäjät. Vallanhimoiset. Toisten kyykyttäjät. Sudet lampaitten vaatteissa. Raatelijat. Kaksinaamaiset.
Joskus mietityttää se, että kun ne parhaimmat kirkon työntekijöistä opiskelevat niin kauan ja sitten ne menevät jonnekin kansliatöihin papereiden liikuttajiksi pois käytännöstä toisten ”pomottajiksi”, että en oikein ymmärrä. Parhaimmat pitäisi olla kentällä, käytännön töissä, huonoimmat jossakin kansliassa homehtumassa. Jeesuskin oli köyhä, ei käsitellyt rahaa ja pesi opetuslastensa jalat. Jumala. Yksikään ei kykene samaan, koska se tuntuu väärältä, on vaivalloista ja nöyryyttävää.
Onnela: ”“Rakastakaa toisianne…” ei siis kaikkia vaan toisia uskovia.”
Kirkon talouden kannalta tehokkaampi iskulause voisi olla “Rahastakaa toisianne…” ei siis kaikkia vaan toisia uskovia.
Pauliina Kuokan ajatuksessa on sanoma. Itse kuitenkin haluan katsoa suurta antamatonta opetusta, mihinkä en keksi mitään muuta syytä kuin viitsimättömyyden. Tietenkin syynä voi olla myös ymmärtämättömyys tai yksin oikeasta uskosta vanhurskauttamisoppi, mistä seuraa, että kirkon oppi on viimekädessä usko. Olen varmastikin 400.sa kommentissa kysynyt, miksi kirkko ei halua antaa jäsenilleen sielun hoito-opetusta. Sielunhoitoakaan kirkkomme ei halua avata niin, että Ihmiset sitä osaisivat kysyä. Sitten olen halunnut kirkkomme ymmärtävän uudelleen Lutherin rippikäsitystä, jotta Ihmiset voisivat ymmärtää katumuksen ja syyllisyyden asiaa Ihmisarvon mukaisesti. Perisyntikäsitys on myös ymmärrettävissä toisella tavalla ja vielä suoraan Vanhasta Testamentista lukemalla. Kaiken kaikkiaan minua jurppii se, että uskontomme sisällöstä kirkko ei halua puhua vaan keskustelu aina käännetään uskosta julistamiseen. Yksi viimeajan esimerkki on vaaliehdokasasiassa ollut vakaumuksellinen sanan ymmärtämättömyys, mistä halutaan luopua. Jos asiassa Piispat eivät halua katsoa pappiemme antaman opetuksen perään, niin eiköhän silloin ole loppuluvun aika.
Löytyihän se lehti vielä ja pääsin lukemaan haastattelun. Kirkon ydinsanomaa en siitä löytänyt, mutta muuten artikkeli oli mielenkiintoinen, ja kiinnosti etsimään kirjan käsiinsä. Niin se vaan näyttää olevan, että teologisesta tiedekunnasta ei nykyisellään kirkon ydinsanomaa löydä, ellei ole löytänyt sitä muualta.
Kirkko on todellakin hukannut oman identiteettinsä! Olen tehnyt koko elämäni työuran kirkonpalveluksessa. Se oli varsin suurten ristiriitojen sietämistä, työpaikkakiusaamista, kokoustamista varsinaisen työnteon kustannuksella, hemmottelua työntekijäretkillä, sopeutumista lukuisien vaatimusten kentässä, etc. Nyt en ole havainnut kirkonjohtajilta pienintäkään huolta tehtävän toteumisesta, sen sijaan he murehtivat rahaa ja suosiota. Kirkosta on tullut yhteiskunnan uskontolaitos!
Uskontolaitoshan se on ollut 1700 vuotta!
Pauliina Kuokka väittää kirkon hukanneen perusideansa. Mikähän se sitten Kuokan mielestä on? Taitaa se Kuokaltakin olla hukassa, kun rivien välistäkään sitä ei löydy. Kirkkoa on helppo arvostella vaikka mistä.
Usein nämä arvostelijat heittävät eteemme vain ympäripyöreitä lauseita. Tämmöistä muualla kutsutaan syyllistämiseksi.Jopa välillä kiusaamiseksikin. Ei sanota missä olisi vika, joka pitäisi korjata. Mitätöidään vain koko kirkkoa ja kaikkea sen työtä. Eikä kirkolle jää mitään millä itseään puolustaisi. Todellinen kirkon uudistaminen vaatisi aivan toisenlaisia ponnisteluja. Kirkon rakenteisiin olisi kiinnitettävä huomio. Vielä sellaisella tavalla, joka paljastasi todelliset epäkohdat ja loisi samalla muutoksen mahdollisuuden.
Kaipa tuo tarkoitushakuisuuden puute vaivaa monia muitakin pappeja. Juostaan oravanpyrässä kauheaalla vauhdilla. Ehtimättä paneutua mihinkään kunnolla. Kaikki on tehtävä vasemmalla kädellä. Taisi olla hyvä kun yksi uskalsi pysähtyä ja kysyä itseltään: ”onko tässä kaikessa mitään järkeä”. Tästähän voisi syntyä kansanliike. Joku muukin voi ryhtyä ajattelemaan. Ajattelu vaatii kyllä pysähtymistä. Pysähtyminen taas valtavaa rohkeutta. Tätä rohkeutta voimme olla pyytämässä rakkaale kirkollemme. Moni kaipaa muutosta, mutta kuka uskaltaa pysähtyä?
Yksi korjaus on tehtävä, kun tuli kirjoittaessa vauhtisokeus. Kirjoitin kaikissa herätysliikkeissä. En suinkaan tunne kaikkia, mutta joissakin ja erityisesti jossakin on ankaraa liikehdintää.