Jossain vaiheessa vankilalähetin uraani kuulin laulun käsistä. Siinä purkaa tuntojaan ihminen, joka oli joutunut elämän syrjäpoluille. Hän runoilee miten hän sai Luojalta kaksi kättä ja hän kuvailee kauniisti mitä niillä käsillä olisi voinut tehdä. Niillä käsillä piti oppia rakastamaan. Silittämään lapsen poskea ja vanhuksen päätä. Niillä käsillä piti tarttua aviopuolisoon ja painaa hänet itseään vasten syleilyyn merkkinä siitä, että liitto on tarkoitettu kestäväksi.
Kuitenkin runoilija oli huomannut, että kädet olivat tottuneet tekemään vain lähes aina hajottavia, rikkovia ja muuten vahingoittavia tekoja. Hän ymmärsi, että joku meni väärin. En kaikkea enää muista, kun siitä on jo aikaa. Hän kai kuitenkin sai ojentaa kätensä Pelastajansa puoleen, joka tarttui niihin käsiin ja poisti niistä kovuuden ja karheuden niin, että niillä voitiin uudelleen rakastaa.
Nykyisin puhutaan taas paljon käsistä. Ei niinkään, että niillä rakastetaan, vaan miltä ne näyttävät. Miten estetään vanheneminen, miten rakennetaan hienot kynnet, että näyttäisi hyvältä, kun tarutaan viinilasin ohueen jalkaan. Puhutaan muös paljon siitä mitä paheksuttavaan kädet tekevät. Ne läpsivät, kourivat, koskettelevat tai muuten vaeltelevat sopivissa ja sopimattomissa paikoissa. Tai ovat vaellelleet vuosikymmeniä sitten. Kai meillä kaikilla olisivat likaiset kädet, jos Jeesus ei olisi niitä puhdistanut. Jotenkin vain vaikuttaa idioottimaiselta, että vaalikampanjoissa tulee esille henkilöitä, jotka ovat olleet kymmeniä vuosia sitten koskettelun kohteina.
Katselin lehtien otsikoita ja suuri osa koskettelee parisuhteita. Miten säilytät kipinän pitkässä suhteessa. Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista miten saat kumppanisi syttymään. Siis vällyjen alla tai satiinilakanoissa.Onko se kaikki perhe-elämästä, mistä kannattaa puhua? Vai ovatko ihmiset oikeasti vieraantuneet oikeasta elämästä. Kun itse olen harjoitellut avioliittoa saman henkilön kanssa jo vähän päälle viisikymmentä vuotta, niin päätin oikein lukea ne pykälät kipinän säilyttämisestä.
Yllätyin kovasti, kun muistelen ykkösen olleen : Järjestäkää yhteistä aikaa! Hyvänen aika miten perhe-elämää muuten voidaan elää kuin yhdessä. Mieleeni tulee kummipojan häät, jossa sain käyttää pienen puheenvuoron. Siinä sain oivalluksen, että ajankäyttö on yksi peruspilareista kestävässä suhteessa. Vai onko suhteen kestävyys itseisarvo vai onko parisuhde kuin ratikka, joka tulee määrätyllä aikataululla uudelleen ja uudelleen? Siin perheellisellä ihmisellä pitäisi sen ilmoituksen mukaan olla vain kolme kategoriaa ajan nkäytössä. 1. Yhdessä, olemme aina yhdessä, kun se on mahdollista. 2. Yhteiseksi hyväksi! Yhteinen hyvä vaatii työssä käymistä ja muuta asiainhoitoa, näitä täytyy hoitaa yksin ja joskus kaksin. 3. Yhteisestä sopimuksesta.. Sovimme yhdessa mitä harrastuksia voi olla ja mitä harrastetaan.. Vaimoni kävi joskus ahkerasti uimassa, jonka hänelle mielelleäni sallin, vaikka itselle uimataidottomana uiminen ei ollut tärkeää.
Lähes kaikki muut kohdat sitten käsittelevätkin kohtaamisia vuoteessa ja siinä lähellä. Kun joskus törmätään makuuhuoneen ja jääkaapin välillä, niin pitäisi olla vauhtia ja suorituskykyä ja siihen tähtää kaikki. Sitten tulee kyllästyminen ja se on varmaa, jos muuta yhteistä elämää ei ole, niin vauhti hiljenee ja hyytyy lopulta. Eikö ihmisiä voisi yhdistää ihan yksinkertaiset asiat. Kuppi kahvia aamulla yhdessä, kun emme ole parhaimmillamme. Siinä voisi muistella, miksi tuon ihmisen kelkkaan lähdin. Rakastaa voi käsillään keittiössä ja monessa muussa asiassa ja lopulta on vapaus syttyä tai olla syttymättä, kun molemmat kokevat samaa elämää samalla tavalla.
Kiitoksia tästä, siinä oli Joulullekin sanomaa juhlan kuten arjen hyvin ymmärtämisestä.
Näyttää siltä, että joillekkin ihmisille on ylivoimaista elää ihmisiksi muutaman kokonaisen päivän. yhdessä perhee ja puolison kanssa.
Samasta aiheesta ovat Jukka Leppilampi ja Outi Terho esittäneet ja laulaneet vuonna 1986 laulun nimeltä ”Minun käteni soi” levyllä ”Henki kulkee”.
Kiitos! Löysin sen kappaleen ja se on puhutteleva.