Tämä viikko on kulunut rattoisasti kirkossa. Olin siis ”kirkkovahtina”. Seurakunta ei palkannut ketään oppaaksi ja vapaaehtoiset hoitavat tehtävää nyt. Niinpä sain tutustua vuorollani kotikirkkooni oikein kunnolla. Nyt tiedän kirkostamme melko paljon. Historiaa – ja kirkon monia erityispiirteitä, joita en aiemmin ole edes havainnut. Katselen nyt, kaikkia muitakin kirkkoja ehkä, aivan erilaisesta vinkkelistä. Aikaa tutkiskeluun oli paljon, sillä kävijöitä oli vähän.
Tulipa sentään kanttori pitämään rippikoulutuntia. Melko kaoottisen tunnin jälkeen kysyin kanttorilta: ”kuinka mielekkäänä hän pitää tämänkaltaisia oppitunteja”.
Heitin kysymyksen saadakseni aidon vastauksen, koska olen varma, että monet työntekijät ovat turhautuneet vastaaviin tilanteisiin. Vuosi – ja vuosikymmeniä tilanne on ollut aivan sama. Riparilaiset yrää hienot oppitunnit kumoon.
Perusongelma on yhä tuo kuri, jota ei kyetä pitämään yllä. Syykin siihen tiedetään. Nuorilla on aivan omat arvonsa, joista ohjaajilla on usein, vain heikko aavistus. Ohjaajat yrittävät kaikkensa voidakseen jotenkin selviytyä tunneista. Jollei nuoria saa kuriin, niin mikä siinä mahtaa. Ihmettelen sitä, että kirkon työntekijät suostuvat tähän vuodesta toiseen. Onko syynä se, että on nostettu kädet ylös, eikä enää edes uskota muutoksen mahdollisuuteen?
Nuorten arvomaailmassa se on rautaa, joka kykenee häiritsemään opetusta eniten.
Siinä se, iänikuinen valtataistelu, jossa kumpikin häviää.
Voisihan asian hoitaa toisinkin. Vaikkapa vapaaehtoisena ”rippivaarina” pääsee mukavasti sisälle nuoreten arvomaailmaan. Sieltä käsin tutustuu jokaiseen ja voi luoda heihin välitöntä ja toinen toistaan arvostavaa suhdetta. Tämmöisen suhteen avulla kykenee helposti näkemään nuoren kapinan läpi ja puuttumaan siihen lempeällä, mutta samalla vahvalla otteella.
Työntekijöillä on asiantuntemus ja tietotaitoa oppituntien aiheesta, mutta heille ei synny samaa, välitöntä suhdetta, kuin rippivaarilla. Onhan hän ollut mukana kaikilla tunneilla. Jolloin on ollut aikaa tutustua, puolin ja toisin. Nyt pelkällä katseella, voi vaikuttaa työrauhan säilymiseen. Sillä nuorille on tärkeä jokainen aikuinen, joka suhtautuu heihin arvostavasti. Tätä nuori arvostaa enemmän, kuin omaa tarvettaan kapinoida kaikkea vastaan. Eivätkä he sitä suhdetta halua menettää.
Jospa piankin herättäisiin rippikoulutyössä tähän hienoon mahdollisuuteen, jossa seurakuntalaiset voisivat olla omalla hiljaisella panoksellaan luomassa mielekästä oppimisympäristöä. Rippivaareina ja mummoina. Oppitunteja joihin osallistumisen jokainen voi kokea mielekkäänä. Jolloin kaikki voittavat.
Arto Köykkä on kirjoittanut kirjan: ”Nuorisotyön alku ja jatko”. Siinä Arto kuvaa hyvin seikkaperäisesti oman toimintamallinsa.. Kaikkea ei siitä tietysti tarvitse yrittää plagioida, mutta Pirkkalassa nuoret tulevat riparin jälkeen seurakuntaan. Eikä siellä katsota karsaasi sitä joka tulee. Siellä tullaan isolla porukalla ja innolla mukaan.
Arto on löytänyt avaimia siihen, mikä saa nuoret tulemaan mukaan. Samoja perusajatuksia olen pitkään pohdiskellut itse. Sitten avautui mahdollisuus Pirkkalan leirille ohjaajan tehtäviin ja pääsin näkemään miten käytännössä siellä toimitaan. Kirjoitin silloin blogin: ”Ottaa päähän”.
Jotenkin outoa, ettei Arton oivalluksia ole otettu rippikoulutyön ohjenuoraksi. Sen sijaan rippikoulun
loppuminen on myös useinmiten nuorisotyön lopetus. Se surettaa minua usein, kun tiedän, miten paljon annettavaa seurakuntatyöllä voi nuoren elämälle olla merkitystä.
Eilen kirkossa sain hyvän sanan saarnaavalta papilta: laita itsesi täysillä likoon, vaikka siitä hyvästä saisitkin korvillesi.
Arto Köykkä on monella tapaa fiksu mies ja pedagogi. Siksi ihmettelen, miksi hän joka syksy ottaa suorastaan vihamielisesti julkisesti kantaa Maata näkyvissä -festareita vastaan.
En minä ihmettele Arton käytöstä siinä suhteessa. Kkirjassaan hän tuo selvästi esiin SEN ettei hän pyri. saattamaan nuoria uskoon. Näkee SEN vahingollisena.joten hän jättää henkilökohtaisen uskon kokonaan sivuun. Ehkäpä tämä on syynä siihen, ettei muutkaan ideansa ole saaneet tulta alleen. Lapsi on heitetty pesuveden mukana pois.
Mistä Leo on päätellyt että minulla olisi jotain virkapappeja vastaan? Itse en tunnista mitään sellaista. Harmi jos jotkut muutkin lukijani ovat tulleet noin väärään johtopäätökseen.
Pekka Pesonen: ”Mistä Leo on päätellyt että minulla olisi jotain virkapappeja vastaan?”
Olen tehnyt päätelmäni blogikirjoitustesi ja kommenttiesi pohjalta. Minulle on muodostunut käsitys, että haluaisit toimia aktiivisesti vapaaehtoisena seurakunnassa, mutta rajoituksia pyrkimyksiisi aiheuttavat papit. Eivät päästä saaranaamaan eivätkä ota neuvoja vastaan, muutamia havaintojani mainitakseni. Asioita saa arvostella ja epäkohtia kyllä löytyy, mutta olen oppinut elämäni aikana, ettei ole kovin viisasta arvostella muiden tekemisiä (ei koske politiikkaa). Tuo kriittisyytesi kirkkoa ja sen jäseniä kohtaan on asia, josta en pidä. On monia tapoja hoitaa asiat hyvin.
Mitä tulee rippikouluun, niin olen minäkin sen käynyt reilut 50 vuotta sitten. Pappi opetti raamattua ja virsiä. Hän ei kurinpitoon paneutunut pätkääkään. Jäi mielee kun villeimmät pojat särkivät rippikoulusalissa olevan keinutuolin, mutta pappi ei reagoinut asiaan mitenkään. Välitunneilla pelattiin lentopalloa ja pappikin tuli joskus mukaan peliin. En minä silloin nuorena osannut pappia arvostaa, mutta nyt vuosien päästä tajuan, että hän olikin fiksu tyyppi, jonka opetuksesta ja esimerkeistä jäi paljon myönteisiä mieleen. Ei sitä keinutuolia ole kukaan kaivannut, joten turhaan siitä olisi ollut ”juttua” nostaa.
”Jos olen väärässä, niin olkoon puheeni mitätön”
Katselin kerran kun pieni päiväkerholainen kiipesi omin avuin korkean kynnyksen yli. Sitä määrätietoisuutta oli hauska seurata. Sama kiinnostus ja innostus jatkuu pyhäkouluissa , sekä poika- ja tyttökerhoissa. Lapset kulkevat kohti yhä uusia haasteita kiekon ”tikkaita ylöspäin”. Viimeinen puola on konfirmaatio. Puolat loppuva nuorten osalta siihen. Tikkaissa on tässä kohdin kymmenenien vuosien aukko. Tuon aukon tähden kirjoitan. Sitten , kun se on täytetty, niin voin lakata kirjoittamasta.
Kirkko on kuitenkin oman kulttuurinsa vanki. Ei yksi pappi, tai nuorisotyöntekijä kykene sitä muuttamaan. Olisipa siihen halua ja taitoa miten paljon tahansa. Kirkossa työt on tehtävä tietyllä tavalla. Siitä ei niin vain voi poiketa. Jossain vähäisissä asioissa tietysti kyllä, mutta suuret linjat ovat suuremmissa käsissä. Tarvittaisiin melkoisia muutoksia, jotta nuorten ei tarvitsisi pudota seurakuntatyöstä ja toiminnasta pois. Sellaiseen muutokseen tarvitaan koko seurakuntaa ja kaikkia sen hallintoon- ja toimenkuvaan kuuluvaa.
Jos olisin pappi, niin en voisi näistä asioista mitään kirjoittaa. Kritiikkiä ei voisi ottaa esiin. Onko täälläkään yksikään pappi murehtinut sitä, miten menetämme sukupolvet toisensa jälkeen kun jatkamme näin. Ja toivonut muutosta kirkon tapaan toimia. Jossa nuoret hyljätään, kun isosena olokaan ei enää kiinnosta.
Sitten , Leo: minulla on hyvin monia ystäviä papistossa. Samoin valtavasti hengellisessä työssä olevia ystäviä. Monelta suunnalta tulee jatkuvasti tietoa ja aiheita, joista kirjoitan. Kaikki ei ole omaa kokemustani. Eikä minulla ole vastauksia läheskään kaikkiin kysymyksiin. Jatkan kuitenkin kirkon toimintakulttuurin pohtimista. Voidakseni paremmin ymmärtää sitä.
Yhtään negatiivista tunnetta en tekstieni lomassa ole koskaan lähettänyt. Johtuen siitä, ettei koko kykene tunteita vielä siirtämään. Tunteet, niin negatiiviset, kuin positiivisetkin syntyy lukija aivoissa.
”koko” piti olla kone.
Pekka, edellinen kommenttisi paljastaa, että olet pohtinut paljon kirkon toimintaa. Se on totta, että ”Kirkko on kuitenkin oman kulttuurinsa vanki.” Kuitenkin vuosisatojen kuluessa on sen toiminnassa tapahtunut paljon myönteisiä muutoksia. Jalkapuut on laitettu ”museoihin”, sapatinrikkomuksesta tuomitseminen ja kirkottaminen ovat historiaa, nainen on hyväksytty papin virkaan j.n.e.
Rippikoulu on vuosien saatossa muuttanut muotoaan. Ulkoluku on jäänyt vähemmälle, mutta varmaan siellä opetetaan nuorille hyödyllisiä asioita. Minusta on hyvä, että kirkon ”holhous”nuorten osalta loppuu konfirmaatioon. Tietenkin on valitettavaa, että suurin osa nuorista luopuu sen jälkeen kirkosta. Kirkon tehtävä ei ole olla sielujen holhooja eikä moraalin vartija.
Sinä vertaat kirkon kastetta ja rippikoulua puolapuihin ja tikkaisiin ja sanot, että ”Tikkaissa on tässä kohdin (rippikoulun jälkeen) kymmenenien vuosien aukko. Tuon aukon tähden kirjoitan. Sitten , kun se on täytetty, niin voin lakata kirjoittamasta.” Se on varmaa, että kirjoittamista agendasi puolesta sinulla riittää koko elämäsi ajaksi.
Mitä Leo arvelet: ” jos olisit rippikoululainen itse ja koko oppitunnin pelaisit kännykällä, jotain peliä? Kuinka paljon arvelisit oppivasi hyödyllisiä tietoja ja taitoja, joita sinulle siinä tunnilla opetetaan?
On kai hiukan eri asia oppia jotain, kuin olla näennäisesti oppitunnilla.
Pekka Pesonen: ” jos olisit rippikoululainen itse ja koko oppitunnin pelaisit kännykällä, jotain peliä?…
Pekka en rupea tuontyyppisiin kysymyksiin vastaamaan. Enkä lähde aiheesta kiistelemää. Tiedän, että rippikoulutyö toimii useinmiten huonosti tai erittäin huonosti. On siitä kuulunut valitusta vuosien mittaan. En ota ns. ”kenraalin murheita”. Luotan, että rippikoulujen opettajat tekevät parhaansa.
Kiitos Leo kun olet tällaisen änkyrän kanssa jaksanut juttua haastaa. Minun tavoitteeni on vain pohtia sitä miksi rippikoulun toimintamalli on sellainen kun on. Siitä nyt kärsii monet työntekijät. Eräskin pappisystäväni huokasi yhtenä keväänä raskaasti: ” kohta tulee kesä ja ne rippikoulut.”
Oma kokemukseni oli viimeisestä leiristä ihan päinvastainen. Olisin ollut valmis lähtemään heti uudelleen. Nautin nuorten kanssa työskentelystä. Jopa heidän kapinastaankin. Annan sille tiettyyn rajaan asti tilaa. Jolloin vältyn valtataistelulta ja saan yhteishengen toimimaan kaikkien eduksi.
Olisipa hauska lähteä taas kerran siihen touhuun mukaan.
Pekka, kyllä sinä pohdit blogissasi ja kommenteissasi ihan oikeita asioita ja se on totta, että monille seurakuntien työntekijöille rippikoulun pito on ”painajainen”. Muistan yhden rovastin, joka huokaili rippikoulutehtävän raskautta ja mieleen tulee takavuosilta yhden papin arvostelu, jossa hän kyseenalaisti koko rippikoulun mielekkyyden. Siinäkin jutussa päällimmäiseksi ongelmaksi nousi rippikoululaisten kurittomuus.
On ihmisiä, kuten sinä, joille rippikoulun pito on mieluista puuhaa. Olen käsittänyt, että tuo blogisti Johannes pitää myös rippikoulun pidosta. Sen on hienoa, että on tällaisia ihmisiä. Minä olen jo kuitenkin aika vanha ja ajattelen, että elämä on tällaista vajavaista ja vajavaisuus jatkuu vuodesta toiseen. Rippikoulu on vuosisatojen mittaan muuttunut nuorten keskuudessa ”pakkopullasta” ”lippulaivaksi”. Kun rippikoulu on niin suosittu, niin siitä syystä ei ole ollut tarvetta puuttua sen rakenteessa oleviin ongelmiin.
Minun hidas ajattelu kulkee niin, että asioita ei muuteta arvostelemalla. Sympatiani ovat aina toimijoiden puolella ja jos he yrittävät parhaansa, niin arvostelu loukkaa heitä. Käsitän , että olet yrittänyt tarjota apuasi ongelmaan ja se on oikea tapa, mutta täällä blogeissa ja kommenteissa tulee korostetummin esille tuo arvostelu aspeksti. Sen vuoksi minä joissakin tilanteissa ärsyynnyn, kuten varmaan olet huomannut.