Tämä viikko on kulunut rattoisasti kirkossa. Olin siis ”kirkkovahtina”. Seurakunta ei palkannut ketään oppaaksi ja vapaaehtoiset hoitavat tehtävää nyt. Niinpä sain tutustua vuorollani kotikirkkooni oikein kunnolla. Nyt tiedän kirkostamme melko paljon. Historiaa – ja kirkon monia erityispiirteitä, joita en aiemmin ole edes havainnut. Katselen nyt, kaikkia muitakin kirkkoja ehkä, aivan erilaisesta vinkkelistä. Aikaa tutkiskeluun oli paljon, sillä kävijöitä oli vähän.
Tulipa sentään kanttori pitämään rippikoulutuntia. Melko kaoottisen tunnin jälkeen kysyin kanttorilta: ”kuinka mielekkäänä hän pitää tämänkaltaisia oppitunteja”.
Heitin kysymyksen saadakseni aidon vastauksen, koska olen varma, että monet työntekijät ovat turhautuneet vastaaviin tilanteisiin. Vuosi – ja vuosikymmeniä tilanne on ollut aivan sama. Riparilaiset yrää hienot oppitunnit kumoon.
Perusongelma on yhä tuo kuri, jota ei kyetä pitämään yllä. Syykin siihen tiedetään. Nuorilla on aivan omat arvonsa, joista ohjaajilla on usein, vain heikko aavistus. Ohjaajat yrittävät kaikkensa voidakseen jotenkin selviytyä tunneista. Jollei nuoria saa kuriin, niin mikä siinä mahtaa. Ihmettelen sitä, että kirkon työntekijät suostuvat tähän vuodesta toiseen. Onko syynä se, että on nostettu kädet ylös, eikä enää edes uskota muutoksen mahdollisuuteen?
Nuorten arvomaailmassa se on rautaa, joka kykenee häiritsemään opetusta eniten.
Siinä se, iänikuinen valtataistelu, jossa kumpikin häviää.
Voisihan asian hoitaa toisinkin. Vaikkapa vapaaehtoisena ”rippivaarina” pääsee mukavasti sisälle nuoreten arvomaailmaan. Sieltä käsin tutustuu jokaiseen ja voi luoda heihin välitöntä ja toinen toistaan arvostavaa suhdetta. Tämmöisen suhteen avulla kykenee helposti näkemään nuoren kapinan läpi ja puuttumaan siihen lempeällä, mutta samalla vahvalla otteella.
Työntekijöillä on asiantuntemus ja tietotaitoa oppituntien aiheesta, mutta heille ei synny samaa, välitöntä suhdetta, kuin rippivaarilla. Onhan hän ollut mukana kaikilla tunneilla. Jolloin on ollut aikaa tutustua, puolin ja toisin. Nyt pelkällä katseella, voi vaikuttaa työrauhan säilymiseen. Sillä nuorille on tärkeä jokainen aikuinen, joka suhtautuu heihin arvostavasti. Tätä nuori arvostaa enemmän, kuin omaa tarvettaan kapinoida kaikkea vastaan. Eivätkä he sitä suhdetta halua menettää.
Jospa piankin herättäisiin rippikoulutyössä tähän hienoon mahdollisuuteen, jossa seurakuntalaiset voisivat olla omalla hiljaisella panoksellaan luomassa mielekästä oppimisympäristöä. Rippivaareina ja mummoina. Oppitunteja joihin osallistumisen jokainen voi kokea mielekkäänä. Jolloin kaikki voittavat.
”Nuorten arvomaailmassa se on rautaa, joka kykenee häiritsemään opetusta eniten.”
Olen kokemukseni perusteella täysin eri mieltä asiasta. Nuoret arvostavat opettajaa, jotka pystyvät pitämään työrauhaa yllä. Eikä niitä vertaisia, jotka häiriköivät, pidetä kovinkaan suuressa arvossa. Enemmänkin tunnetaan myötähäpeää.
Toisaalta nuoret kyllä ”haistavat” helposti, jos homma ei ole aikuisella hyppysissä. Nuoret saattavat käyttäytyä täysin eri tavoin eri opettajien oppitunneilla. Sitä ovat mm. koulumme koulunkäynninohjaajat ihmetelleet, kun ovat eri aineiden tunneilla mukana. Ensin sikaillaan äidinkielentunnilla ja uskonnontunnilla ollaan nätisti kuin kinkereillä. Peräkkäiset tunnit ja ihan erilainen käytös. Tämä esimerkki on kerrottu based on a true story.
Kiitos Kimmo . Vedän usein mutkia suoriksi. Sinulla on paljon asiantuntemusta opetustyöstä. Kiitos kun jaat sitä auliisi. Ripari kuitenkin eroaa koulumaailmasta monella tapaa. Yksi hankala piirre siinä on, kun oppituntien pitäjillä on täysin erilaisia käytäntöjä siinä mikä on sallittua ja mikä ei. Eikä niistä olla samalla tavalla tietoisia, kuin mitä opettajilla on mahdollista sopia koulua koskevista säännöistä keskenään. Koulussa opettaja myös oppii tuntemaan oppilaansa. Ripari oppitunnilla ei aina ole sitäkään etua. Myö oppilaat tuntevat opettajansa koulussa. Kuten seuraava kertomus osoittaa:
Eräs pikkuruinen opettajavanhus kertoi miten pojat olivat hänelle sanoneet koulussa: ” tiedätkö miksi me ei kiusata sinua. Sinä et pelkää meitä”.
Minullakin on toisenlaisia kokemuksia kuin sinulla, Pekka Pesonen. Koulussa hankalan häirikön maineen saanut nuori sai alottaa rippikoulun ilman tätä painolastina ja saavutti käytöksellään opettajien ja tovereittensa arvostuksen. Eiköhän tässä ole kysymys inhimillisen vuorovaikutuksen peruslaeista. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.
On totta, että rippikoulu on toisenlainen konteksti. Toisaalta: riparilla on usein vain muutama ohjaaja. Luulisi, että juuri siellä olisi helppoa sopia yhteisistä pelisäännöistä. Ja tehdä se yhdessä rippikoululaisten kanssa.
Koulussa taas saattaa olla opettajia useita kymmeniä. Siellä yhteisten sääntöjen sopiminen ja niistä kiinnipitäminen on hankalaa, koska tuollaiseen väkimäärään mahtuu aina sooloilijoita. Ja sooloilla opettajat todella osaavat.
Martti Pentti, näin juuri. Minulla on vastaavanlaisia kokemuksia puolin ja toisin.
Jokainen riparini on Helmi elämäni helminauhassa. Isolla ilolla muistelen vuorovaikutusta, hyvää fiilistä, sessioita, leikkejä ja hartauksia.
Mitään leirivaareja tai mummoja en edes huolisi mukaan. En ole myöskään kaivannut erillisiä yövalvojia
Tietysti on monenlaisia ripareita. Kysymys on riparitiimistä. Kaikilla vetäjillä, isoilla ja apuopettajilla täytyy olla yhdenmukaiset periaatteet.
Rippikoulu syntyy vain rakkaudesta. Rakkaudesta nuoriin. Rippikoulu merkitsee myös aina yhtä elämysmatkaa nuorten kanssa.
Hyvä kun tulee esiin työntekijöiden näköaloja. Niitä juuri tässä kaipailen, kun pohdin mikä mielekkyys on pitää oppitunteja, joissa opettajan koko energia kuluu kurinpitoon. Jopa niin, että havaitsee oppitunnin pitämisen lopulta mahdottomana. Samaan aikaan ylistetään ripareita kirkon lippulaivana ja nuorisotyön hienona mahdollisuutena. Miten näin erilainen todellisuus voi vuodesta vuoteen säilyä. Miksi muutokseen tuossa ratkaisevassa asiassa ei edes pyritä. Jatketaan vain epätoivoisesti eteenpäin. Tähän kysymykseen etsin vastausta. Jospa sellainen voisi löytyä nyt.
Ehkä se energia pitäisi alunperinkin suunnata muuhun kuin kurinpitoon? Nuoret arvostavat sitä, että heidät kohdataan kiinnostavina ja arvokkaina henkilöinä, joihin on ilo tutustua. Jos he kokevat olevansa vain kurinpidon ja kouluttamisen kohteina, mikään ei mahda onnistua.
Kiito Elias Muilu. Tuo vastauksesi taitaakin olla juuri oikea vastaus kysymykseeni. Onhan valtavan hienoa kyetä luomaan riparista ja jopa päivärippikoulusta hieno kokemus kaikille. Siitä kokemuksesta saa vetäjä ison sisäisen palkinnon. Leirifiilis on onnistuessaan todella palkitsevaa ja kohottaa itsetuntoa.
Sitä jopa lisää ne muiden surkeat epäonnistuneet oppitunnit ja leirit. Papille tämä kokemus omasta vallankäytöstä ja sen onnistumisesta on merkittävä asia. Siihen kokemukseen sisältyy se , että kokemusta ei haluta edes jakaa muiden kanssa. Aivan kuten Elias kirjoitti.
olisiko tuossa juuri se perimmäinen syy siihen , ettei korjausta tilanteeseen edes kaivata. Eikä perustavaa laatua olevia ongelmia haluta edes tunnustaa. Perusongelmalla tarkoitan sitä, että nuorelle jää vain kaunis muisto kivasta leiristä, mutta ei tärkeintä, eli halua tulla mukaan seurakunnan toimintaan. Papille rippikoulu jää sen kokemuksen varaan, jonka hän siitä saa. Josta tulee papille leirin varsinainen tavoite. Siihen, että nuoret ottaisivat seurakunnan toiminnan omakseen, niin siihen ei edes pyritä.
Joten kysymykseni ja pohdintani on monen papin mielestä tarpeeton. Miksi muuttaa sellaista mikä toimii hyvin papin näkökulmasta. Papit kuitenkin olisivat muutoksessa avain asemassa. Jos heillä ei ole tarvetta muuttaa mitään, niin mikään ei tietenkään muutu.
Tilanne muuttui entistä oudommaksi. Se ettei rippikoulutyön toimintamallia pyritä muokkaamaan sellaiseen suuntaan, että nuoret kiinnostuisivat hengellisistä, tai yleensä seurakunnan toiminnasta ja haluaisivat olla siinä mukana, niin syynä tähän muutosvastarintaan onkin pappien halu nauttia ”matkasta” nuorten kanssa. Hehän saavat hyvän kontaktin siinä nuoriin ja juuri nämä sitten pyytävät rippipappinsa häihinsä ja ristiäisiin ym. Joten nyt taidan ymmärtää sen mitä tämän takana on.
Pekka Pesonen: ”niin syynä tähän muutosvastarintaan onkin pappien halu nauttia “matkasta” nuorten kanssa. Hehän saavat hyvän kontaktin siinä nuoriin ja juuri nämä sitten pyytävät rippipappinsa häihinsä ja ristiäisiin ym. Joten nyt taidan ymmärtää sen mitä tämän takana on.”
Pekka, anteeksi vaan tämä tyly kommentti sinun viimiseen kommenttiin ja jo aikaisemminkin esille tulleeseen opposotioasenteeseen, jota tunnet virkapappeja kohtaan. Sinulla näyttä olevan kova halu toimia kirkon hommissa ja joskus vilahataa semmoinenkin asenne, että sinä tiedät asioita vähän paremmin kuin muu seurakuntaväki.
Minun neuvo on, että jos haluat toimia papin hommissa, niin lue papiksi ja näytä, että miten asiat hoidetaan. Hieman nöyryyttä tarvitaan hengellisten asioiden parissa.
Hyvää kesänjatkoa.
Kun pitkän opettajan uran jälkeen sain tilaisuuden kypsällä iällä opiskella teologian maisteriksi ja pääsin papiksikin, kiinnitti huomiotani se, että seurakuntapapiksi valmistavassa koulutuksessa pedagoginen valmennus oli kovin lyhyt. Kun itse pääsin pitämään rippikoulua, oli takana vankka kokemus murrosikäisten opettajana, joten järjestyshäiriöitä ei rippikolutunneilla ollut juuri lainkaan. Mutta nuori pappi, jonka pedagoginen valmennus rajoittuu vain TM-tutkinnon lyhyeen uskontokasvatuksen kurssiin, voi olla vaikeuksissa yrittäessään pitää yllä rippikoululaisten mielenkiintoa opillisiin asioihin, joita on ehkä tottunut sanoittamaan vain teologian kielellä. Nuorten parissa olisi pystyttävä ”vääntämään asiat rautalangasta”, siis niin että täysin asiaa tuntematonkin ymmärtää mistä on kyse. Tärkeää on myös havainnollistaminen, avoimuus oppilaiden kysymyksille ja kyky sietää myös vastaansanomista.
Tämä on täysin totta. Pedagogisia opintoja pitäisi olla paljon enemmän teologin koulutuksessa. Uskontokasvatuksen peruskurssi ja osio soveltavissa opinnoissa on täysin riittämätön pohja.
Lämmin kiitos Yrjö, rehellisestä ja aidosta mielipiteestä. Varmaan olen semmoinen idealisti, kun mietin syitä siihen ettei nuoria kiinnosta mennä mukaan seurakunnan toimintaan riparin jälkeen. Pirkkalassa pääsin ohjaajana näkemään, miten toisinkin voi olla. Arto Köykkä on luonut siellä mahtavan systeemin, joka toimii. Pappia minusta ei tullut. Yksi teologia tohtori minua siihen kovasti kehotteli. Pari kertaa yritinkin. Toisella yrittämällä jäi kaksi sanaa koepaperista pois. Mikä riitti minun raakkaamiseeni. Nyt on jo myöhäistä papin urasta haaveilu. Pohtia sentään voin tässä, sitä miksi kirkossa toimitaan, niin kuin toimitaan.
Siitä asti, – kun parikymmentä vuotta sitten ohjasin pari riparia – olen tuota ihmetellyt. Nyt kun vihdoinkin asia minulle alkaa avautua, niin sinä Yrjö pidät pohdintaani tuomittavana.
Ai anteeksi Yrjö. Sehän olikoin Leo.