Luther selittää saarnassaan, kuka on tuo ”kadonnut lammas”, jonka löytymisestä Jeesus puhuu vertauksessaan.: ”… niin tottakai hän jättää ne yhdeksänkymmentäyhdeksän, lähtee sen kadonneen perään ja etsii, kunnes löytää sen…” (Luuk. 15:1-10)
Luther toteaa saarnassaan mm., että kun ihminen on kadottanut paimenen, hänen käy kuten tuon kadonnen karitsan, joka joutuu paimenestaan yhä kauemmas. Se juoksee ja sotkeutuu yhä kauemmaksi, kaikki lohdutus ja apu on poissa, kunnes se kuulee oikean paimenen äänen. Luther toteaa, että kokemus osoittaa, että kukin omassa sydämessään saattaa kokea, että kun oppi Kristuksesta on riistetty, alkavat erilaiset paimeniksi tekeytyvät houkutella luokseen erilaisine oppeineen.
Lutherin mukaan meidän täytyy oppia tarkasti tuntemaan Herramme Jeesus Kristus ja muodostamaan itsellemme selvä kuva hänestä. Kristusta ei tule pitää hirmuvaltiaana tai tuomitsijana, vaan sellaisena, jona karitsa paimentaan pitää, jonka luo se täysin luottavaisena kiiruhtaa.
Luther toteaa, että samoin meidänkin, mikäli haluamme päästä luottamuksen alkuun ja tulla vahvistetuiksi ja lohdutetuiksi, on opittava tuntemaan paimenemme ääni ja jätettävä syrjään kaikki muut äänet, jotka vain sekoittavat meitä, ja on kuultava ja tartuttava siihen uskonoppiin, joka ”mahdollisimman rakkaalla ja lohdullisella tavalla esittää Kristuksen”. Silloin voidaan täysin turvallisesti sanoa: ”Totisesti minun Herrani Jeesus Kristus on se oikea paimen. Minä olen valitettavasti se kadonnut lammas, joka on juossut harhaan. Minä pelkään ja olen ahdistunut. Mielelläni minä olisin hurskas, ottaisin armollisen Jumalan ja omaantuntooni rauhan. Nytpä kuulen tästä: hänen on kuin onkin yhtä ikävä minua kuin minun on ikävä häntä. Minä ikävissäni tuskailen päästäkseni hänen tykönsä, avun saadakseni, ja samoin hänkin on tuskissaan ja murheissaan eikä muuta toivo kuin että saisi minut jälleen tykönsä palautetuksi.”
