Mitenkähän kävisi jos tosissaan joutuisimme tilanteeseen, jossa yhdessä eteenpäin meno ei enää onnistuisi. Olisi edessä uuden Luterilaisen kirkkokunnan perustaminen. Kansalaisetko saisivat valita kumpaan haluavat kuulua? Kolmas vaihtoehto saattaisi olla monelle mieluisampi, jolloin ei olisi tarvetta liittyä kumpaankaan.
Tulisi melkoisia rahavaikeuksia. Nykyiset ei olisi niihin verrattuna mitään. Kaikki toiminta pitäisi vähintään puolittaa. Moni toiminta loppuisi siihen.Lapsi ja nuorisotyö ensin. Kirkon hallintohimmeli katoaisi kuitenkin ensimmäisenä. Ei olisi enää tarvetta esityksiin, eikä päätöksiin, kun päätettävää ei enää olisi. Jäljelle jäisi vain kirkolliset toimitukset.
Seurakuntalaisetko valitsevat kummalle puolelle mennään? Vai olisiko jako liberaaleihin ja konservatiiveihin? Vai olisiko jakolinja siinä kuuluuko johonkin herätysliikkeeseen vai ei?
Mistä sen voi tietää, jollei ole jäsenkorttia? Mitään mielekästä jakolinjaa ei oikeasti ole. Ei edes avioliittoon vihkimisen suhteen. Siinäkin on monia mielipiteitä. Vedettäisiinkö raja poikki Suomen, vai pitkittäin? Mielekästä rajalinjaa ei taitaisi löytyä.
Herää kysymys siitä, että mikäli kirkko jakaantuisi ja samalla sen hallintohimmeli purettaisiin ja niin jäisikö kirkosta jotain jäljelle. Jotain sellaista, joka kykenisi edes pieneltä osalta korvaamaan sitä mitä meillä nyt on. Joten en oikein usko , että kirkkoa ryhdyttäisiin hallinnollisesti jakamaan kahtia. Sekin tuntuu melko epätodennäköiseltä että juuri ne jotka valtaa käyttävät tekisivät se päätöksen, että heidän oma valtansa lakkautetaan. Vain sillä päätöksellä hallintohimmeli voidaan purkaa.
Eripurainen kirkko taitaa sittenkin olla parempi vaihtoehto, kuin koko toiminnan alasajo.
Kirkossa kuten myös yhteiskunnassa on aina ollut kaksi ryhmää: säilyttäjät ja uudistajat. Historiasta tiedämme, että yhteiskunta ja kirkko ovat aina kulkeneet uudistajien viitoittamaan suuntaan säilyttäjien jarruttaessa vauhtia.
Edellä kuvatun lisäksi on tyypillistä, että jokainen uusi sukupolvi haluaa jättää oman kädenjälkensä yhteiskuntaan. Tätä yhteiskuntaa ovat rakentaneet meitä edeltävät sukupolvet ja näin tulevat tekemään myös meidän jälkeen tulevat sukupolvet. Tämän päivän nuorilla on erilainen arvomaailma kuin 1970-luvun nuorilla 50 vuotta sitten.
Kirkkoon vaikuttaa kaksi trendiä, joiden osalta se eroaa yhteiskunnasta. Vuodet eivät ole veljiä keskenään, mutta kirkon tutkimuskeskuksen mukaan viimeistä kahta vuosikymmentä on leimannut maallistuminen, ei vain Suomessa vaan länsimaissa yleisesti. Uskon, että maallistuminen koskettaa enemmän uudistajia kuin säilyttäjiä.
Toinen yhteiskunnasta poikkeava trendi on se, että erityisesti nuoret ihmiset eroavat kirkosta. Yhtäältä se tarkoittaa sitä, että kirkon jäsenten keski-ikä kasvaa. Toisaalta se tarkoittaa sitä, että kirkossa ei ole sitä uutta sukupolvea, joka aina ennen on johdattanut kirkon seuraavalle tasolle.
Jos ajamme kirkon siihen pisteeseen, että valtaa käyttää yhä harvempi, yhä iäkkäämpi ja yhä konservatiivisempi joukko, se voi lämmittää monen mieltä. Ei tarvitse siunata homoja, oikeat papit palaavat kaavuissa alttareille ja ehtoolliselle kokoontuessa voi olla varma, että vieruskaveri uskoo oikein.
Jos kirkko jää paikalleen ja yhteiskunta jatkaa matkaa, mitä tälle parempien uskovien maalliselle paratiisille tapahtuu kun heistä aika jättää? Onko se kirkon loppu?
Kirkolle tulee loppu joka tapauksessa tässä muodossaan. Siihen ei ole kahta sanaa sanottavana. Minulle kirkko on yhä hyvinkin tärkeä. Se että hallinto on mitä on, ei se minua ja elämääni haittaa.
Olen itsekin siinä vähän mukana. (Varajäsenenä valtuustossa) Vihkimisiäkään en koskaan tule suorittamaan. Joten miksi pappien keskinäinen erimielisyys on tärkeämpää, kuin meidän seurakuntalaisten mahdollisuus osallistua kirkon toimintaan? Sitä minun on vaikea käsittää.
Se mitä siellä ylätasolla tapahtuu on aivan eri asia, kuin se mitä täällä tavallisten seurakuntalaisten elämä on.
Kirkossa tietysti kaivataan muutosta, mutta yhteisymmärrystä ei vain ole siitä, millaista muutosta kaivataan. Nyt vedetään köyttä kahteen suuntaan. Siihen koko kirkon voimat sitten kuluukin. Ympärillämme olisi paljon tekemistä, johon voisimme yhdessä paneutua, mutta nyt vain kiistellään täysin sisäpiirin asiasta. On selvää, että monet lähtevät kirkosta tämän kiistan tähden. On sitten ratkaisu mikä tahansa. Jolloin kirkon toimintamahdollisuudet ja valta yhteiskunnassa vähenee. Samalla kasvaa niiden valta, jotka vastustavat kirkkoa ja kaikkea sitä, mitä kirkko edustaa.
Eripurainen kirkko voi pysyä koossa vain jos myönnetään kaikille luterilaisille kristityille olemassaolon oikeus kirkossa ja mahdollisuus myös semmoisiin uskonnonharjoituksen muotoihin, joihin voi omaatuntoaan loukkaamatta osallistua. Vaikka yhteys säilyisikin, voi silti olla edessä tilanne, jossa on keskityttävä vain siihen, mitä mikään muu taho ei voi tehdä eli jumalanpalveluselämään. Silloinkin toivottavasti riittää lähimmäisenrakkautta niin, että seurakuntalaiset ovat valmiit tukemaan ahdinkoon joutuneita voimiensa mukaan, mutta monet oheistoiminat joudutaan ajamaan alas ja palkattua työvoimaa radikaalisi vähentämään. Opintoretki vaikkapa Viroon voisi opastaa tämmöiseen toimintaympärintöön sopeutumisessa.
Viron mallia on vaikea soveltaa täällä. Sillä tilanne on siellä toinen. Seurakuntalaiset voivat siellä olla tasaveroisina työntekijöiden kanssa ja yhdessä rakentamassa seurakunnan toimintaa.
Täällä toiminta on pelkästään työntekijöiden varassa. Heillä on yksinoikeus päättää siitä miten ja missä toimitaan. Vapaaehtoisten omatoimisuudelle ei ole tilaa. Seurakuntalaisen on tyydyttävä vain niihin palvelutehtäviin, joita työntekijät omistaan jakavat. Jolloin seurakuntalaisten osallistuminen ei tuo toimintaan oikeasti mitään uutta.
Tämä tilanne saa aikaan sen , ettei viranhaltijoiden vähetessä vapaaehtoisten mukana olo auta yhtään. Palkattu työntekijä kun joutuu lähtemään, niin toiminta loppuu siihen.