Kaiken, mitä todella tarvitsen tietääkseni, miten elää ja mitä tehdä ja miten olla, opin lastentarhassa, sanoo Robert Fulghum kirjassaan, jonka nimi on sama kuin häneltä varastamani rupriikki. Ja ajattelin kähveltää häneltä vielä lisääkin: Viisaus ei ole ylioppilastutkintovuoren huipulla, vaan tarhan hiekkalaatikossa. Siellä mies sanoo oppineensa nämä asiat:
Jaa kaikki. Pelaa reilua peliä. Älä lyö ihmisiä. Pane tavarat takaisin sinne, mistä otit ne. Siivoa omat sotkusi. Älä ota tavaroita, jotka eivät ole sinun. Pyydä anteeksi, kun loukkaat jotakuta. Pese kätesi, ennen kuin rupeat syömään. Vedä vessa. Pikkuleivät ja kylmä maito tekevät hyvää.
Elä tasapainoista elämää – opi jotakin ja ajattele jotakin ja piirrä ja maalaa ja laula ja tanssi ja leiki ja tee työtä vähän joka päivä.
Ota nokkaunet iltapäivisin. Kun lähdet ulos maailmaan, varo liikennettä, pidä toista kädestä ja pysyttele yhdessä muiden kanssa.
Tajua ihme. Muista pieni siemen viilipurkissa: juuret menevät alas ja kasvi ylös eikä kukaan oikein tiedä, miten ja miksi, mutta me olemme kaikki samanlaisia.
Kultakalat ja hamsterit ja hiiret ja pieni siemenkin viilipurkissa kuolevat kaikki. Niin mekin.
Ja sitten muista Astrid Lindgrenin kirjat ja ensimmäinen oppimasi sana, suurin kaikista: KATSO.
Fulghum kirjoitti kirjansa jo 1980-luvulla, mutta hän saa vahvistusta esittämälleen näkemykselle American Journal of Public Healthin äskettäin julkaisemasta tutkimuksesta, jossa löydettiin yhteys päiväkotilasten sosiaalisten taitojen ja sen välillä, kuinka hyvin he pärjäävät nuorina aikuisina elämässään.
Lapset, jotka olivat avuliaita päiväkodissa, myös todennäköisimmin valmistuivat yliopistosta ja olivat kokopäivätyössä 25-vuotiaana. Lapsilla, joilla oli ongelmia ongelmanratkaisussa, jakamisessa, yhteistyössä tai kuuntelemisessa, oli suurempi todennäköisyys siihen, etteivät he valmistuneet lukiosta tai yliopistosta. Heillä oli myös todennäköisemmin elämässään aineiden väärinkäyttöä sekä ongelmia lain kanssa.
Leikkikoulu, lastentarha, päiväkoti, rakkaalla lastensäilytyspaikalla on monta nimeä. On syytä muistaa, että eivät esiopettajat saa kasvatettavikseen mitään tyhjiä tauluja. Päinvastoin: tiukat asenteet moniin asioihin on omaksuttu jo kotona. Päiväkodin tädit kuulevat kyllä lasten välityksellä, millaista muksuoppia kodeissa harjoitetaan.
Koska lapsella ei ole paljoa elämänkokemusta, niin kuulemalla tarinoita muiden elämastä lapsi voi oppia paljon. Kouluttajat neuvovat tarinan edetessä esimerkiksi kyselemään lapselta, miltä henkilöistä mahtaa tuntua tai miksi henkilö toimii tietyllä tavalla. Toivottomaksi tapaukseksi ei kai ainoatakaan lasta suoralta kädeltä tuomita?
Suuresti arvostamani kasvatustieteen emeritusprofessori Kari Uusikylän mielestä suorituskeskeisyys lisää oppilaitten ahdistusta. Hänen mukaansa jo hyvin pieniltä lapsilta vaaditaan oppimissuorituksia, vaikka heille pitäisi opettaa elämäntaitoja. Miksi hoetaan vain osaamista ja menestystä?
Milloin lapsi saa olla lapsi, kun sitä surullisen kuuluisaa työuraa pitäisi kuulemma pidentää niin lopusta, keskeltä kuin alustakin? En ole tehnyt aiheesta väitöskirjaa, mutta uskallan silti inttää, että lyhenevä lapsuus ja suorituspaineet ovat omiaan syrjäyttämään nuoria koko elämä-nimisestä kilpailusta. Heidän otteensa reaalimaailmasta kirpoaa, kun heille ei ole opetettu riittävästi elämäntaitoja. Kun työkalut puuttuvat, ei selvitä elämän haasteista muuten kuin virtuaalipelien opein. Eli huonosti.
No niin, lapset: avatkaahan iPadinne ja klikatkaa sieltä auki… Ei, ei, ei – pysäyttäkää tämä pikajuna heti! Lapsille on annettava takaisin se lapsuus, jonka olemme heiltä viemässä / vieneet! Missä tässä tappotahtisessa elämänmenossamme on se säätönappula, josta kuumeisen kiireistä menoa voi hidastaa ja säätää huumaavaa melua pienemmäksi?
Julistetaan lapsille leikkimisrauha!
Kun on opittu lukemaan ja kirjoittamaan, laskemaan ja laulamaan ja jumppaamaan, niin sittenhän kaikki on ollut toistoa eri variaatioin?
Lapsiparat pakotetaan nyt ottamaan vastuu oppimisestaan, jopa oppisisällöistä, vaikka he eivät ole siihen valmiita. Jos olisin vähääkään profeetallisuuteen taipuvainen, sanoisin, että tämä ei ole hyvän edellä.
Koulu kaipaa enemmän tekemällä oppimista, learning by doing (leikit) ja oppimateriaalin kertautumista spiraalin tavoin. On opettajia ja hyviä opettajia. Hyvä opettaja levittää ympärilleen tähtipölyä ja saa kaikki halukkaiksi oppimaan tarvittavat tiedot ja siinä samalla kaikki yhteiselon vaatimat taidot: ole hyvä, kiitos, anteeksi, voinko auttaa jne…Uskon, että Sinä Elias olet tähtipölymies.
May, viitaten omassa blogissani käytyyn YÖ-keskusteluun ja tähän tähtipölyväitteeseesi:
https://www.youtube.com/watch?v=WJDv-MHlaYw
May ja Elias: Allekirjoitatteko blogin otsikon väitteen ja / tai kuvatekstin viestin?
Tein nuorena vuosien ajan paljon lastentarhanopettajan sijaisuuksia. Allekirjoitan kuvatekstin ja sen, että kaikki todella tärkeä opitaan jo lastentarhassa. MUTTA kaikkeen hyvään tarvitaan kodin, lapsen läheisten ja päiväkodin hyvää yhteistyötä.
Olen siinä mielessä eri mieltä, että koko elämä on oppimista. Ei se lopu lastentarhaan eikä eläkkeeseen. Oppiminen on ihmiselle luontaista, vähän kuin kissalle maukuminen ja koiralle haukkuminen.
Minä olen sitä mieltä, että perustaidot kuten se, että toisia ei saa kiusata pitäisi oppia jo päiväkodeissa. Mistä se kiusaaminen ykskaks alkaa koulu alettua?
Toki muuten oppia ikä kaikki. Joka päivä opimme uutta, mutta jos kiusaamisen oppii lopettamaan vasta myöhemmin, tai valehtelun ja toisen satuttamisen, ehtii satuttaa montaa lähimmäistä ennen kuin oppi kirkastuu. Sokrates on sanonut. Anna minulle alle 9-vuotias lapsi vuodeksi, niin hän on minun koko lopun ikänsä. Ja suomalainen sananlasku sanoo: Nuorena vitsas on väännettävä.
Elias, viitaten uuteen kappalevalintaasi. Minut on kasvatettu periaatteella työ tekijäänsä kiittäköön. Kehuja ei kotona annattu. Mutta- annamme lähimmäisillemme turhan vähän kiitosta ja positiivista palautetta, vaikka se ei ole mitään pois itseltämme, eikä maksa mitään esim. pomolle, joka näkee alaisensa onnistumisen. Jo kirkkokuorossa on mukava laulaa niiden pappien messussa, jotka lähetyssanojen jälkeen huikkaavat parvelle: Kiitos kuoro.
Tärkeämpänä pidän perusasenteisiin ja tunne-elämään liittyvien taitojen kehitystä. Tunne-elämän kehityksestähän osa lakkaa 6-vuotiaana, joten sen jälkeen emme enää kauheasti voi vaikuttaa tapaan, jolla sisäisyydessämme suhtaudumme asioihin.
Yksi niistä on muuten varmaan tuo kiitoksen sanominen ja yleensäkin tunnustuksen antaminen.
http://qz.com/458591/study-five-year-olds-who-play-well-with-others-are-more-likely-to-be-successful-adults/
Pappia ei pidä kiittää esim. hyvästä saarnasta, ettei se ylpistyisi.
Tällä tavalla taidettiin ajatella vielä 1980-luvulla. Papeille maksettiin siis aikaisemmin ns. maailman palkka.
Vaan mitäpä sanotte uutisesta, joka on askarruttanut minua koko tämän päivän. Kyseessä on on lyhytfilmi 7-vuotiaasta Elisabethista, joka 82 vuotta sitten tekee äitinsä kanssa natsitervehdyksen. Kuningatar on raivoissaan ja uhkaa oikeustoimilla, jahka saa tietoonsa, kuka on vuotanut lyhärin kuninkaallisesta arkistosta.
http://www.iltasanomat.fi/kuninkaalliset/art-1437437893623.html
Lapsi oppii asenteet ja ennen kaikkea tekee perässä sen, mitä näkee vanhempien ja sisarusten tekevän…